Friday, March 21, 2014

Poliittinen umpikuja ja valtion funktio


Politiikka luo tilan joka imaisee sisäänsä kaiken. Näin pelittää (tai pitäisi pelittää) valitsemamme edustuksellinen systeemi jonka arkhe makaa dialogin ja yleensä kommunikativisuuden pohjalla. Politiikan tilassa aukenevan idean pitäisi konstruoida yleinen hyvä ja tähtäin pitäisi asettaa mahdollisimman suureen yleiseen hyvään, mahdollisimman monelle. Mutta miten tämä tila meille aukeaa? Onko saavutettu yleisesti hyvä? Onko tilaan, jossa kaikkien periaatteessa pitäisi koko ajan olla ja vaikuttaa, ylipäätään mahdollisuutta vaikuttaa, vai onko dialogissa katkos jossa valtaan ovat nousseet vain yleisesti tunnustetut poliitikot? Toimiiko kommunikatiivisuus poliittisessa pelissämme, vai onko politiikan kenttä kakofoninen eliittinen tila jossa jokainen vain huutaa omaa asiaansa tai edustamansa instanssin etuja? Vaikuttaa siltä että politiikka on muuttunut suureksi tragikoomiseksi teatteriksi jota pidetään pystyssä ainoastaan sen takia että ihmiset (kansalaiset) pysyisivät luulossa jossa luullaan että poliittinen atmosfääri toimii ja edustuksellisuus koittaa saada hyvää kansalaisille, vaikkakin nopea vilkaisu tilanteen aktualisuuteen indikoi enemmänkin oligopolin ja suuryhtiöiden etujen ajamista. Kooma jossa politiikka korisee, koskee oikeaa ja vasempaa. Poliittiset lauseet jotka tilassa vaikuttavat ovat enemmänkin valmiiksi pureskeltua fraseologiaa joka ei tuo mitään uutta tilaan vaan enemmänkin stabilisoi tämän hetkistä olemassa olevaa, mutta se on naamioitu edistyksen tai muutoksen valepukuun. Näin poliitikko muuttuu mimiikan ammattilaiseksi, ja mimiikka on ainoa mahdollinen tapa pitää palkkatasonsa. Dialogin toiminnan kannalta essentiaalinen aukko jota kautta keskusteluun ohjataan uutta, on suljettu, ja sisään pääsee vain toistamalla samaa lausetta kuin kaikki muutkin. Radikaali uusi leimataan idealismiksi ja utopiaksi ja se syrjäytetään naurahduksella tai säpsähtävällä pään nousulla tabletin kahlitsevasta näytöstä jonka jälkeen katse jälleen painuu näyttöön. Sillä kokousmaksun saa teki mitä teki. Politiikasta on tullut koodi joka pyörii ympyrää omassa suljetussa systeemissään ja sanaa seuraava sana on valittava jo suljetusta joukosta sillä lauserakenteen periaatteella että koodi ei katkea.

Riistokapitalismi ja sen edustajat ajavat minimalistista valtion mallia. En tiedä ovatko nykyiset päättäjät oikeasti sitä mieltä että minimalistinen valtio olisi ideologioista paras vai elävätkö he kaikki jonkinlaisen massahypnoosin vallassa. Ovatko he siis tyhmiä vai mukana juonessa? Valtion funktio on murroksessa. Mielestäni valtion päätehtävä on taata elämiseen vaadittavat perusasiat; Vesi, sähkö, yleinen infra ja terveydenhuolto. Yksi yleisistä poliittisen fraseologian nykymuodoista on fraasi rahattomuudesta. Ei siis ole rahaa. Hassua. Mihin raha on kadonnut? Onko tapahtunut mystinen antimaterialisaatio jossa suuri osa maailman likviditeetistä on kadonnut ei-olevaan? Vai kasaantuuko raha vain harvoille? Ymmärrän miksi valtiolla ei ole rahaa, mutten ymmärrä miksi asiaa ei ratkaista. Ilmeisesti poliittinen kenttä omien varmojen suurien palkkojensa kanssa on unohtanut että ei ole rahaa ilman tuloja. Jos minulla ei ole tuloja ei minulla ole rahaakaan, se on totuus mutta sitä on turha toistaa vuodesta toiseen. Mitä jos valtiolla olisikin tuloja? Sitä ei saada aikaan myymällä ainoita valtion tulonlähteitä. Tietenkin ne on myytävä, sillä valtiollinen taistelee riistokapitalistisen kanssa ja idea minimalistisesta valtiosta ei muuten etenisi. Yleinen pettyminen politiikan tilaan ja poliitikkojen poteroituminen ehkä-maailmaan, saa aikaan äänestämisen loppumisen. Kun tarpeeksi monta kertaa on pettynyt, ei enää jaksa. Suurin osa ihmisistä luultavasti vain haluaisi että politiikka olisi yleistä hyvää varten, ei loputonta teatteriväittelyä. 

Sanomaton kollektiivinen totuus saa yhteiskunnallisen aktualisaationsa kiakkovieraat-tyyppisissä ja ympäri maailmaa nähdyissä kansannousuissa ja mellakoissa. Vaikkakaan toimintaperiaatteet eivät vastaa kaikkien näkemyksiä siitä miten asiaa pitäisi ratkaista, on toiminta silti puhdasta politiikkaa. Yhdestä rikkoutuneesta ikkunasta tehdään suuri poru jotta saataisiin itse tapahtunut ja ikkunan rikkoutumiseen johtanut polku kasvatettua umpeen ja näin ollen siirrettyä mielen periferioille. Tällaisia mellakoitsijoita ja mielenosoittajia on psykologisesti helpompi ja vallitsevalle yhteiskunnalliselle paradigmalle turvallisempaa kutsua rosvojoukoiksi ja humalaisiksi örveltäjiksi kuin oikeasti yhteiskunnan ja todellisuuden eksistentialiseksi kriisiksi. Kyseisissä tilanteissa kysymykseksi ja "vastaukseksi" nousee kuinka paljon lisää rahaa pitää lapata mellakanhallintajoukkoihin kun voitaisiin avata dialogi  poolien välille ja löytää ratkaisu tuloeroihin ja muihin yhteiskunnallisia leimahduksia kumuloiviin ongelmiin. Kerjäämisen kieltäminen ei poista köyhyyttä, olisi tärkeämpää kieltää köyhyys. Syyt jäävät peittoon kun keskitytään vain seurauksiin. 

Minimalistisen valtion tendenssi on muuttamassa koko valtion funktiota. Ja jokainen on oman onnensa herra tyyppinen individualistinen yksilö idea vain vahvistaa sitä. Yksityisen firman kinnostuksen kohteisiin ei kuulu köyhien terveydenhuolto vaan voiton maksimointi. Kaikille on hyvä että on koulut, sosiaalihuolto, vesi, sähkö ja vanhusten huolto, ja se on valtion funktio niin kuin me valtion tunnemme. Kun näistä kaikista aletaan karsimaan säästämisen nimissä olemattomaan rahan puutteeseen, muuttuu valtion status hyvästä ei-hyväksi. Eli eikö valtio ole enää hyvä? Jos päättäjä ja paradigma tasolla rakennetaan jonkilaista muuta suunnitelmaa kuin hyvä valtio, on käsite "hyvä valtio" nykyisessä käsitetodellisuudessa yleisesti haudattava ja otettava tilalle toinen käsite, esimerkiksi konserni tai firma. Valtiosta tulee firma, tai etujärjestö riistokapitalismille. Tämä taas johtaa tilanteeseen jossa kaikki säännöt ja valtiolliset ohjeet muuttuvat turhiksi ja vanhenevat. Ja jos valtion idea katoaa ja tilalle tulee globaali riistokapitalistinen systeemi, niin mitä tapahtuu kansallisvaltion mukana tulleelle idealle ja käsitteille ihmisoikeuksista? Onko globaali riistokapitalismi siis oikeudettomien vapaiden yksilöiden sotaa kaikkia vastaan, ja näin palaamme jälleen vahvimman oikeus-tyyppiseen tilaan. Vai kiinnostaako yksityistä firmaa voitoton osattomien hoitaminen. Kansalaisista tulee siis poliittisen tilan pakolaisia ja näin ollen kapitalismin riistaa. Mutta jos koulutus ja ihmisten yleinen hyvä olo on valtion pääfunktio, niin olisi siihen siis syytä keskittyä, ja jos näin ei tehdä,  niin olisi edes rehellistä kertoa kansalaisille että koko vation paradigma on murroksessa. 

Johtava puolue Kokoomus ratsastaa isänmaa-tyyppisellä fraseologialla, ja kahmii vanhoja äänestäjiä puolelleen. He leimaavat esimerkiksi kiakkovieraat sangen epäisänmaallisiksi. Mutta yleinen valtion, ja näin ollen kansalaisten jotka ovat valtio, omaisuuden myynti ja ulkomaisten riistofirmojen verohelpotukset yhdistettynä vapaakauppasopimuksiin eivät mielestäni myöskään kieli isänmaallisuudesta. Ja käytän sanaa isänmaa tässä vain kuvaamaan tietylle alueelle kasaantunutta ihmisryhmää joka jakaa kielen ja kulttuurin ja on saanut nimekseen jonkin sanan, esimerkikisi Suomi, Ranska, Bhutan, riisuttuna kaikesta sanaan "isänmaa" kertyneestä kuonasta. Johtavan oppositiopuolue Perussuomalaisten puheenjohtajakin joutuu irtisanoutumaan kiakkovieraista vaikkakin on samaa mieltä EU:sta ja riistokapitalismin vaikutuksesta kansalaisten hyvinvointiin kuin kiakkovieraat, muuten äänet loppuisivat. Sen jälkeen onkin hyvä vetäytyä makkara kädessä surkuttelemaan poliisihevosta. On mystistä että oikeus olla ihminen ja oikeus ihmisoikeuksiin liittyy vain rajoihin ja lippuihin, ja näin ollen maattomalta pakolaiselta riisutaan ihmisoikeudet koska vain muka lippu tai raja voi määrittää oikeuden oikeuksiin. Loppujen lopuksi ihmiset eivät taistele, vaan liput ja rajat taistelevat. Kun metafyysinen viiva on vedetty idean ja teorian muodossa maailman pelilaudalle, syntyy absurdit puolustustarpeet ja ulkopuoliset nähdään uhkana. Maailmanyhteisössä ei tuntematonta olisi. Rajat, liput, valtiot ja maat voisi mielestäni lakkauttaa mutta tilalle ei saa muodostua vahvimman oikeus tyyppinen riistokapitalismi, vaan tarvittaisiin jonkinlaista demokraattista kosmopoliittista maailmanyhteisöä.

Nykysessä poliittisessa pelissä kaikki riippuu taloudesta ja talous säätelee kaikkea. Moderni tekninen maailma ja poliittinen kenttä on alistettu kvartaalilaskennalle ja ihminen, ja mikä pahinta elämä, on hylätty tai uhrattu numeroiden abstraktilla alttarilla. Nykyinen politiikka on yritystä saada numeroille hyvät olot, ei ihmisille. Edustuksellinen systeemi on tullut siihen pisteeseen jossa kansalaisen poliittinen vaikuttamismahdollisuus on supistettu yhdeksi päiväksi neljässä vuodessa jolloin saa laittaa lapun laatikkoon ja sen jälkeen raahustaa takaisin kotiin katsomaan kun mikään ei muutu. Moderni ihminen on ulkoistettu ajattelemisesta ja kaikki tietävät mikä on sinulle parhaaksi. Uuden poliittisen yksilön olisi opittava tuntemaan itsensä puhtaaksi aikakautensa ja situaationsa paradigmoista ja tendensseistä, ja tähdättävä puhtaasti yleiseen hyvään. Nykyisen kansalaisen yhteiskunnallisen historian/paradigman kriittinen dialektiikka on kuoletettu ja kouluista halutaan poistaa historia, koska juuretonta on helpompi ohjailla. Kaikki opetetaan uudelle yksilölle annettuna ja finaalisena. Kouluihin pitäisikin saada mahdollisimman varhaisessa vaiheessa mukaan filosofia ja etiikka tai ideologiakriittinen dialektinen historianopetus. Tämä kaikki saattaisi johtaa radikaaliin relativismiin, mutta relativismia pitäisi opettaa katsomaan altruismin ja etiikan linssien läpi. Uuden poliittisen päättäjän taas tulisi olla objektiivinen filosofi joka toimii minimipalkalla. Nykyinen poliittinen tilamme, kilpaa huutavine puolueineen, ja se että tarkoitus on torpedoida toinen ennemmin kuin luoda keskusteluyhteys, luo jatkuvan sisällissodan tilan yhteiskuntaamme, ja kun yksilön maailmankuva muodostuu merkityssuhteista, niin ns. vääristymät kuvassa tai dialoginen katkos syyn ja seurauksen välissä (jatkuva sisällissota) luovat destruktiivisia maailmankuvia ja usein vihamielisiäkin ajatuksia seurauksia kohtaan. Politiikan repaleisuus ja kätketyt tarkoitukset saavat ihmiset luulemaan outoja asioita. 

Myös murros työssä ja työnkuvassa nykyisessä yhteiskunnassa tulisi ottaa poliittiseen käsittelyyn. Työn loppuminen ja ja tehtaiden robotisaatio saa aikaan eksistentiaalista epävarmuuttaa yleensä minkään jatkuvuudesta, varsinkin kun yhteiskuntamme on yleensä ja tähän mennessä rakentunut työlle. Robotisaation aikana olisi tärkeääkin tärkeämpää että tuotantovälineet olisivat kollektiivisia. Se että työläiset eivät omistaneet tuotantovälineitä oli paha, mutta tulevaisuuden kuva jossa työntekijät eivät edes omista enää työtä, sen aktia, tulee osoittautumaan suureksi sosiologiseksi rytinäksi. Jos robotiikan valtaamia tuotantovälineitä ei kollektivisoida tulee kapitalismi kaatumaan siihen yksinkertaiseen asiaan että kun ei ole työtä, ei ole rahaa, ja jos koko kapitalismin ideologia makaa kuluttamisen päällä niin se loppuu kun loppuu työ josta rahaa saa. Minulle tämä sopisi ja voisimme alkaa rakentamaan uutta yhteisöä joka perustuu yleisiin hyvään ja jakamiseen, ja nuo asiat määritellään utopiaksi, niin sitten olen utopisti. Jo nykyisellä teknologisella tasolla asioiden tuottaminen on niin helppoa ja halpaa että sormia napsauttamalla kaikilla olisi kaikkea, ja kaikesta saataisiin kestävää. Mutta tämä kaikki ei sovi kertakäyttökulttuuriin ja ahneuden ohjaamaan uuteen maailmanteoriaan.  

Nykyinen poliittisen kentän ja yhteiskunnan rihmastojen hajanaisuus ja fragmentaatio luo vaikeuden saada käsitystä koko kuvasta ja näin osa poliittisista päätöksistä tuntuu absurdilta kansalaisen näkökulmasta. Tämä johtuu siitä että taustalla ja rihmastoissa vaikuttavat eturistiriidat ja omat edut eivät välity kokonaiskuvaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, varsinkin globaalissa poliittistaloudellisessa maailmassa, jossa suurin osa ratkaisuista tehdään nykyään globaalin talouden toiminnan hyväksi. Uuden kansalaisen koulussa saama maailmankuva ei vastaa poliittisen kentän ideaa uudesta maailmankuvasta, jossa historialliset aspektit eivät enää vastaa moderniteettia. Uusi ihminen reaalistuu siis kahdessa maailmassa. Maailmassa jota yhteiskunta haluaa ja ei. Esimerkiksi koulussa annettava yleissivistys ja idea valtion funktiosta yleisen hyvän rakentamisessa ja kaikista huolehtivana instanssina, näyttäyttyy sangen erilaiselta kirjojen ulkopuolella. Näin siis reaalistutaan kahdessa maailmassa. Uusi kansalainen saattaa saada kuvan, ja varsinkin nuorison joukossa kasvava eksistentiaalinen ongelma juontaa juurensa tästä, että meistä on tullut ulkoisia systeemille, parasiitteja. Meistä tulee pakolaisia. Teorian pakolaisia. Ihminen ei enää ohjaa, vaan teoria. Pitäisi siis selvittää mikä poliittisella kentällä puhuu. Onko se teoria joka ei tunnusta yleistä hyvää, ja näin ollen mikään sosiaalisen toiminnan käsite ei koske kyseisen ideologian kielipelillistä käsitevarastoa. Luottamattomuus politiikkaan ja sen mahdollisuuksiin luo myös kyseisen eksistentiaalisen kriisin nuorille, sillä tulevaisuus on poistettu. Maailman tila muuttuu niin nopeasti että kaikki saatu esiymmärrys maailmasta pirstoutuu ja muuttuu turhaksi. Ottaa aikansa että aivot ja tajunta rakentuvat vastaamaan situaatiota, ja kun muutosnopeus ylittää juurtumisen, luottamus kaikkeen pysyvään katoaa. Tietysti muutos on maailman laki, ja uusi moderni yksilö juurtuu jatkuvaan muutokseen, mutta muutosta ei tarvitse tehdä miljoonien viattomien elämien tuhoamisella. Järkevällä politiikalla ja palaamalla hyvän valtion ideaan tämä voitaisiin ehkäistä. 

Moderni valtio, niin kuin omamme, rakensi aikanaan ihmisoikeudet ja sosiaalihuollon. Nykyinen murros haluaa tuhota ne koska ihmisillä ei saa olla asiat hyvin elleivät he alistu ja raada. Näin näkee pääoma alisteinen politiikka ja tuhoamistyön loputtua tai lainavallan umpeutumisen jälkeen on hyvä vetäytyä brysselin notkuvien herkkupöytien ääreen välittämättä kyyneleistä ja surusta joka jää taakse periferiaan. Poliitikon kieli elää kahdessa maailmassa. On olemassa käsitteiden maailma jossa elävät oikeus, suvereeni, huolenpito, yleinen hyvä. Sen jälkeen tulee todellisuus jossa elävät riisto, oikeudettomuus ja hylkääminen. Pysähtynyt poliittinen kieli luo vankilan ja meistä tulee Wittgensteinin kärpäsiä ja alamme luulemaan että todellisuus koostuu ympärillä olevista sanoistamme ja vain niistä jotka nyt ovat käsillä. Poliitikon poliittinen sana ei enää ole asia, vaan siitä muodostuu autonominen alue missä kaikki on totta. Yleensä tämä on ollut vain taiteen kielelle ominaista. Nyt poliittinen kieli määrittää mikä on todellisuuden taso ja se ei enää puhu reaalista vaan muodostaa kvartaalisia sanojen spektaakkeleita jotka eivät ikinä aktualisoidu. Ihmisen (kansalaisen) infantiilisuus sanojen edessä on outoa kun ajatelleen ihmiseen kätkeytyvää potentiaa. Mutta vääristyneessä edustuksellisessa systeemissä potentiat koitetaan peittää ja kuolettaa. Kyllästyminen politiikkaan ei saisi passivoida yksilöä vaan sen pitäisi aktivoida. Nykyisen käsityksemme ihmisarvosta yhteiskunnassamme näyttää meille se, miten käsittelemme vanhuksia, sillä vanhus on niin sanotusti tuottamaton yksikkö. Poliittinen toimiminen muun muassa vanhuskysymyksessä on hauskaa katsottavaa. Kun huomataan että vanhuksilla on asiat huonosti niin perustetaan vanhusasiainhoitokunta joka sitten hirveällä palkalla istuu pari vuotta juoden jaffaa ja sen jälkeen ilmoittavat yhdessä tuumin että vanhuksilla on asiat huonosti. Poliittinen fraseologinen koodi pyörii ympyrää ja kaikki on määrätty ennalta, näin illuusio elää. Joku aamu tajuamme asuvamme Kafkan kirjassa. Mutta neljässä vuodessa on noin 1400 päivää aikaa poliittiselle työlle joten äänestyspäivänä voikin sitten kunnon kansalainen pitää vapaapäivän. Poliittiseen umpikujaan pitäsi siis räjäyttää aukko josta uusi data pääsisi sisään. Tätä kautta voitaisiin tuoda dialogiin takaisin hyvän valtion idea ja yleinen hyvä.

-O  

Monday, December 23, 2013

Arkadia ja Leviathan.


Eksistoituuko nykyihminen yhä enemmän omistamisen ja turhan materian kautta ja olemmeko tätä kautta matkalla auttamattomaan degeneraatioon? Luultavasti kyllä, toivottavasti ei. Ihmisten on vaikea elää eettisesti ja moraalisesti kun puolet maailman kansasta elää köyhyydessä ja puutteessa koska ihmiset luulevat että elleivät haali kaikkea itselleen heistä itsestään tulee osa köyhäinluokkaa. Kertakäyttökulttuuri tykittää suoneen uuden ostamista mieluummin kuin vanhan korjaamista, ja ainoastaan koska markkinoiden on jatkettava absurdia jatkuvaa kasvuaan joka ei perustu muuhun kuin pienen eliitin ajatukseen että näin on oltava. Luultavasti saman eliitin jatkumon joka on keksinyt käsitteen homo economicus. Jos nyt suuntautuisimme esimerkiksi sosiaaliseen jakamiseen ja yleiseen hyvän jakamiseen, voisimme lanseerata käsitteen homo socialismus ja alkaa pelittämään sitä. Ihminen auktoriteetti pelkoineen ja kunnioituksineen pelittää nykyään sitä teoriaa mitä lehdissä ja yleisessä maailmanhabituksessa sanotaan. Ihminen ei ole taloudellinen olento, hänestä halutaan sellainen.

Meihin on saatu iskostettua usko kilpailusta kaiken perustana, ja kun sitä tarpeeksi kauan taotaan päähän niin kas, mehän kilpailemme. Illusoriset sosiaaliset hierarkiat pakottavat meidät kilpailemaan jakamisen sijasta koska valheellisesti luullaan että menestys ja arvostus muiden silmissä ovat tavoiteltavia asioita par exellence, ja nykyajan tendenssin mukaisesti tämä on vieläpä toteutettava mahdollisen näyttävästi. Näin omaisuudella, joka pelissä korreloituu hyvyyden kanssa, on brassailtava jotta saadaan pelissä metatodistus hyvyydestä. Tällä toiminnalla teorian konstruoima botti kerää lisää itsetunto ja egopisteitä ja siirtyy pelissä "eteenpäin". Mutta itse kerääminen ei siis riitä vaan omat saavutukset on tuotava ilmi. On siis koitettava haalia kasaan mitä ikinä saa välittämättä antropo tai biopoliittisista aspekteista. Yleensä haalittavat tuotteet ovat myöskin täysin turhia, keinotekoisia hyödykkeitä jotka luovat turhuuden ekologisia, ja egologisia, raunioita. Tämä on saatu aikaan vahvalla individualisaation toitotuksella ja yksityisomistamisen liputuksella. Kulttuurit joissa yksityiomistamista ei tunneta, kaikista suurimman arvon saavat asiat jotka hyödyttävät yhteisöä ja kokonaisuutta. Meidän tämän hetken pelissä yhteisöllisyys leimataan konstruoivan luokan johdosta sosialismiksi joka tekee huonoa vallitsevan matriisin ontologiselle pohjalle, ja on heidän nähdäkseen kirous.

Jostain absurdista syystä kulttuurissamme suoritettavat ns. uroteot ja saavutukset on pakko todistaa älyttömällä materian keinoin tapahtuvalla idiotismilla joka eskaloituu suuriksi taloiksi ja autoiksi. Viisas tajuaa että kaikista tärkeintä ei ole kiitos ja kunnia vaan tieto hyvistä teoista omassa päässä. Nykyaikainen omistamisemme on kilvoittelua suuruudesta. Meidät on saatu uskomaan että ne jotka eivät yllä illusoriseen normatiiviseen varakkuustasoon kokevat muiden, tai jopa omissa, silmissä alemmuuskompleksin joka perustuu yksilön itsetuntoon ja itsekunnioitukseen ja joka näin ollen saa kolauksen vallitsevan pelin toimintastrategiassa. Jokainen joka vertaa isompaan on automaagisesti pienempi, ja jos vertailukohdat perustuvat materiaalisiin ominaisuuksiin niin silloin vähemmän omistavasta tulee häviäjä. Kun teoria on asetettanut objektiivisen rikkausbarometrin joka mittaa ja muuttaa rikkauden rajoja ja käsitteitä koko ajan, tai jos mediassa pullisteleva hillomacho tai machotar luo kuvan ideaalista olevasta, niin vaikka kuinka koittaisi haalia omaisuutta saa rikkauksien kerääminen aikaan vain jatkuvaa tyytymättömyyttä omaan varallisuustasoon kun sitä verrataan alati muuttuvaan objektiiviseen tasoon jonka abstrakti rikkausentiteetti luo. Tämän myötä riittämättömyyden tunne kasvaa. Ja tämähän on kaiken idea, sillä tyytymättömänä on sinun edelleen juostava kovempaa kilparadalla jossa maali menee kauemmaksi jokaisella askeleella. Hamsterikapitalismia siis.

Status on absurdi asia vielä absurdimmalla sosiaalisella porrasteorialla. Aikojen saatossa osa porukasta on ollut pakko saada alemmalle tasolle jotta marginaali pysyisi korkeammalla sillä rikkaus nähdään verrannollisena valtaan. Sen jälkeen tätä korkeaa asemaa on jatkettu automaagisesti syntymän mukana seuraavilla etuoikeuksilla ja perinnöillä. Nykyaikainen kapitalistinen systeemi ei juurikaan eroa intian kastisysteemistä. Kun ihmiselle annetaan kuvitteellinen status, annetaan hänelle myös kuvitteelliset normit ja ohjeet status asemansa mukana. Status aste alkaa elää omaa elämäänsä orjassa jonka se on ottanut haltuunsa. Syövän tavoin se käyttää orjaansa omaan kasvuunsa niin kauan kuin orja on hengissä. Korkeammalla tässä statusteoriassa pelaavan on myöskin uusinnettava asemaansa koko ajan ostamalla ylellisyystuotteita joita ei tarvitse, sillä ostamattomuus mielletään varattomuudeksi. Kapitalismi tietenkin koittaa saada jokaisen pelaamaan mukana antaen tyhjiä lupauksia ja pickwickmäisiä arvoja, ja vain jotta se itse voisi olla. Mutta jos otamme esiin entisaikain viisaudet tai puhtaan rationalisuuden linssit joiden läpi alamme peliä tarkastella, huomaamme että kukaan ei oikeasti tarvitse kahtakymmentä huonetta tai neljää autoa, ja silloin koko teoria kääntyy hullun ääliön hommaksi.

Koska Tv:t, autot, puhelimet ja muu tilpehööri on tehty mahdolliseksi myös alemman statusasteen pelaajille, saa ylemmän asteen dandyistinen oleminen kolauksen. Näin ollen itsensä korottaneen yläluokan on keksittävä uusia tapoja tyynnyttää heitä kontrolloivan loisen loputtomat halut. Sillä eihän ylemmän ole suotavaa olla samalla tasolla alemman kanssa. Tähän hätään tulevat timatit, kulta ja muu metalli. Ökykuluttajien luokan keskeinen potlatch leikki opetetaan siihen kuulumattomalle yksilölle nykyisten tosi-tv sarjojen myötä, jotta saataisiin aikaan kateutta ja näin lisää osallistujia. Mutta nykyinen potlatchpeli on kääntynyt päälaelleen ja toiselle antamisen sijasta kilpaillaan itselle ostamisella. Tähän kaikkeen tähtäävä materialismi ja vice versa tekee ihmisistä joilla ei ole niin paljoa rahaa, ja jotka eivät ole muutenkaan niin paljoa tavaraa tarvinneet, köyhiä niiden silmissä jotka ovat ottaneet osaa peliin, ja he alkavat automaattisesti, ja pelin hengen mukaisesti, väheksymään tätä kehittämäänsä alaluokkaa. Omistuksen kasvaminen siirtää pelaajaa pelilaudan ruudusta toiseen "omiensa" luokse, ja näin ruudut ovatkin uudet luokat. Irtisanoutuminen pelistä leimataan downgrowthiksi ja kaikenlaisiksi muoti-ilmiöiksi joille on helppo naurahtaa ja lyödä otsaan hipin leima. Omistamaton yksilö runtataan pieneksi ja avuttomaksi, lähes ihmisoikeuksien omistamisen rajalla heiluvaksi tapaukseksi joka ei voi antaa luotettavia ohjeita koska ei omista. Häntä ei siis kuunnella, sillä hän ei ole omistamisella oikeuttanut legimiteettiään pelissä. Jos kerran jo mukana pelannut yksilö leikkaa keksityt hyödykkeet pois, sanotaan että systeemi kärsii. Lehdessä olevassa uutisessa saksasta sanotaan että nuoret ovat unohtaneet auton statussymbolina ja näin ollen vähentäneet uusien autojen ostoa, ja että he mielummin jakavat yhden auton kuin ostavat kaikki oman. Tämä nähdään itkuna ja hammasten kiristelynä. Analyytikot ja teknokraatit huutavat yhteen ääneen tämän haitallista vaikutusta kaikkeen. Seuraavalla sivulla penätään jotain tehtäväksi ilmaston lämpenemiselle. Näin pelaaja saa ambivalentin olemisen muodon.

Yleensä kerätty yksityisomaisuus kaventaa muiden oloja. Sillä yhdessä laatikossa häärääminen vaikuttaa välttämättä toiseen laatikkoon. Ja yksityisestä omistamisen halusta syntyvät tappiot ovat kollektiivisia ja voitot yksityisiä. Miten yksi voi omistaa koko maan banaanit, tai malmit? Koska omistaminen on yksityistä ei kollektiivista. Jos asiat omistaa valtio ja valtio on hyvä silloin asiat omistavat kaikki. Jos taasen kaiken omistaa yksityinen, ei hänellä ole intressejä kuin omaan perseeseensä. Ensiksi kaikilla on kaikkea ja sitten kaikesta on puute, näin toimii yksityistäminen. Koska pelissä ei riitä että omistaa ruokaa ja suojaa, ruoka on nykyään oltava mitä eksoottisempaa ja suojan on vastattava normittavia lehtiä joiden sivuilla täydellinen pelaajalle suotuisa elämä esitellään. Näiden lehtien ja uuden mallisen elämän hienoutta esittelevien brosyyrien sivuilla bottiin ajetaan uusia ohjelmia jotka kertovat hienouden ja käyttöarvon korreloituvan hinnan kanssa. Mitä kalliimpaa, sitä parempaa. Nykyaika ansaitsisikin jonkinlaisen idiotismin palkinnon siitä että enää tavaralla ei tarvitse olla funktiota, ja esteettinen arvokin on sivuseikka, kunhan se on kallis niin pelaaja tulee tyytyväiseksi tyydyttäessään häneen ajetut ohjelmat.

Millaisen yksilön tämä (yksityis)omistuspohjainen matriisi luo? Omistaminen tietenkin luo itsekkyyttä ja itsekkäät ihmiset ovat huonoja hoitamaan yleisiä asioita ja ylläpitämään kollektiivista hyvinvointia yhteiskunnassa. Mutta kollektiivinen hyvinvointihan halutaa karsia kapitalismin penetroimassa pelissä sillä yleinen terveydenhuolto ja sosiaaliset avut kansalaisille lukeutuvat sosialismin teoriaan jossa kapitalismi näkee punaista. Koska ihminen ei ole alunperin taloudellinen eläin, ei voida olettaa että kaikki ilman kitkaa tähän karsinaan sopeutuvat, mutta sopeutumattomille on annettava inhimillinen vaihtoehto elää. Muuten teoria alkaa saamaan fasistisia piirteitä jossa vaihtoehtoja on tasan yksi. Teorian botti luulee kompensoivansa sosiaaliset puutteensa joita yksityinen voiton tavoittelu saa aikaan, sillä kapitalisti on kapitalistin pahin vihollinen, lisäämällä omistamistaan ja samalla heikentää muiden elinolosuhteita. Mutta se ei näytä huolettavan pelaajaa, sillä taloudelliset suhteet ovat täysin korvanneet sosiaaliset suhteet, ja ystävyys mitataan puhtaasti rahassa ja hyödyssä. Nykyaikainen ystävyytemme on metasosiaalista, jonkinlaisen sosiaalisen portaalin kautta pelitettävää metatodellisuutta jossa aktuaalista tapaamista vältetään. Ja jokainen klikkaus on rahan arvoinen jollekin. Olisi hauska koittaa mitä tapahtuisi jos yhtäkkiä alkaisimme maksimoimaan voiton sijasta hyvän ja rakkauden määrän.

Matriisiin kytkeytyvälle yksilölle opetetaan heti alussa että ilman kyseistä teoriaa ei ole teoriaa ollenkaan. Ajatellaan että jos kapitalismi kaatuisi, emme pystyisi enää funktioimaan millään tasolla ja maailma luisuisi täyteen kaaokseen ja barbariaan. Pelaajalle ei anneta vaihtoehtoa teorian ulkopuolella. Matriisin kaatumiset ja muut bugit materialistisessa habituksessa ovat siinä mielessä hienoa katseltavaa että se saa aina pelaajan, paitsi paatuneimmat, miettimään elämän perimmäisiä arvoja ja priorisoimaan asioita uudelleen. Peliin kirjautuva yksilön käytös siis täytetään talousrationaalisella ajattelulla ja yksilö alkaa automaattisesti karsastamaan kapitalismin vastaisia ajatuksia, virheellisesti luullen että tämä peli on ainoa peli. Kaunis arkadia jossa toimitaan altruismin ja humanismin keinoin on siis haudattu ajatus, ja jäljelle jää vain Leviathan joka syö valon ja joka on puhdas talousrationaliteetti. Sen funktio on arvottaa kaikki abstraktein poletein, näin theatrum mundin näyttelijät saavat uudeksi ohjaajaakseen pääoman. Näyttelijän ihmetys olisi suuri jos hän joskus pääsisi ohjaajan huoneeseen, sillä se on tyhjä. Joka kerta pelin ohjelmiston muuttuessa on pelaaja opetettava uuteen kenttään ja uusiin sääntöihin, tätä varten teorian on penetroitava koulutussysteemi, yleinen sosialisaatio ja media. Näin luodaan uusi ihmiskuva jolla on uusi taloudellisrationaalinen identiteetti. Mutta koska matriisin ohjelmistoon ei kuulu eettinen tai moraalineninfra, on materialismin epäonnistuessa botit tyhjän päällä. Materialismin pettäessä määrää henkinen ja aito sosiaalinen pääoma jonka kartuttaminen on nykyisessa pelissä aliarvostettua.

Pelitettävässä paradigmassa pelaajat muuttuvat tavaroikseen. Materialismin koura nappaa yksilön niin syvään syleilyyn että ainoa mitä hän ympärillään näkee on materialismin haluama. Yhtenä aamuna botti herääkin uutena Audina tai R-kioskin kokoisena tv:nä, jonka on eilen pelissä hankkinut. Jos siis audi naarmuuntuu, naarmuuntuu yksilö. Tavara on muuttunut keinosta päämääräksi ja ihmisestä tulee audin väline ja audista päämäärä. Botin alkuperäiset tarpeet siis surkastutetaan ja kaikki tietävät mikä on parasta hänelle. Pelin nopeus alkaa 48 frame raten nopeudella ja HD kuvalla turruttamaan pelaajan ja muutos on niin nopeaa että juurtumista ei enää tapahdu ja ihmisen plastisuus valjastetaan unohdukseksi. Pelaaja rimpuilee vailla juuria edistykseksi kutsutun illuusion verkoissa. Kyseisen matriisin luoma maailmankuva riistoineen ja ekologisine bugeineen voi olla destruktiivinen ja puhdasta järkeä vastaan taisteleva, mutta botille siitä tulee jatkuvan jatkumisen kautta looginen prosessi josta on pelin loputtua vaikea päästä eroon. Matriisi konstruoi siis maailmankuvan jossa hyvän käsite on käynyt läpi rankan muokkaamisen prosessin, mutta ihminen silti alkuperäisesti hyvään tähtäävänä oliona ottaa päämääräkseen uuden hyvän välittämättä kanssa pelaajista. Pelaajan tehtävä matriisissa rajoittuu arvon tuottamiseen tavaralle jota kukaan ei oikeasti pelin puitteiden ulkopuolella tarvitse. Leviathanin on myös tuotettava olioita jotka tarvitsevat kyseisiä turhia objekteja. Oliot on myös uusinnettava koko ajan jotta turhuuden tarve ei surkastu, ja jälleen olemme sosialisaatiossa tosi tv:n ja mainosten voimalla. Pelin kuluessa ihminen muodostuu sangan ambivalentiksi olioksi pääomalle ja kapitalismille yleensä. Peliä uusintavana kloonina, työläisenä, hän on silkka kuluerä pääomalle ja näin ollen vältettävä aspekti. Mutta teoriaa kuluttavana kloonina, kuluttajana, hän on pelin kuningas ja rekonstruoija, pääoman paras ystävä.  

Analogia uskontoon.

Nykyisen markkinateorian fundamentaalisuus saa myös entisaikain uskonnollisia piirteitä. Kun joku kertoo talouspelin pelaajalle transsendentista jumalentiteetistä, pienestä maata kiertävästä teepannusta tai absurdia uskoa vaativasta pata-pata jumalasta johon pitäisi usko suunnata, pelaajaa naurahtaa uskonnon hölmöyttä, alkaa kertomaan kuinka uskonnot ovat tuhonneet maailman ja ovat paha par exellence. Pelaaja muistuttaa itseään että uskonnot ovat keksittyjä asioita. Mutta kapitalismi on uusi uskonto pelaajalle. Uskonto joka ei enää julista rakkautta vaan kilpailua. Näin konstruoituu uusi uskovainen joka on juuri kieltänyt uskon. Uskovainen pelaa panoksensa kilpailun pussiin koska kapitalismin ylipapit ja profeetat veisaavat jatkuvan kasvun gospelia, ja tähän uskovainen uskoo ilman omaa ajattelupanostaan joka on jo kauan sitten surkastettu pelin tarkoitusperien mukaisesti. Kapitalismiin uskominen on pelaajalle samaa kuin vaikka kristinuskoon uskominen kristitylle, uskon akti säilyy, jumala muuttuu. Pääoman alttarille tulee siis uuden uskovaisen uhrata kaikensa. Uuden uskonnon perusta on siis kilpailu ja kasvu. Initoitava asetetaan prokuksen sänkyyn ja hänet sokaistaan kolmen A:n luottoluokituksen liturgialla joka on naamioitu siunaukseksi. Vääräuskoisia rankaistaan syrjäytyneen leimalla ja yleisellä pahalla silmällä. Kun uusi uskovainen omistaa miljoona taloususkonnon polettia ja on näin voittavalla puolella, alkaa hän automaattisesti toistamaan uskontonsa teesejä jumalallisina totuuksina joita pääjumala pääoma sanelee. Vastustavat puheet kaikuvat tyhjille korville jumalanpilkkana uusien toimistomoskeijoiden kivisillä seinillä jossa botti mumisee kasvun mantraansa googlelasit päässä töitä tehden. Uusi uskovainen toimii absurdilla mentaliteettilla. Hän kieltää esimerkiksi kristinuskon tai juutalaisuuden väittäen sen olevan ihmiskunnalle huonoksi koska se tuottaa massoille surua ja alistaa yksilöä. Mutta samalla kirjautuu uuteen uskomussysteemiin joka otsallakin nähtynä tuottaa surua massoille ja alistaa yksilön intention korvaten sen absurdilla kilpailulla ja kasvulla. Uusi uskonto perustuu ulkoiseen kasvuun. Tämän uuden uskonnon, Leviathanin uskonnon, on myöskin uusinnettava subjektinsa koko ajan jotta se voisi elää, sillä uskonto kuolee kun siihen ei enää kukaan usko. Näin talouden tunteettomasta kädestä tulee uusi näkymätön jumalan käsi joka kaitsee katrastaan ja hakee takaisin erehtyneet. Uusi uskonto myöskin tekee pelissä epäonnistumisesta yksilön oman bugin joka on korjattavissa yhä kovemmilla uskonnon harjoituksilla. Uskovaisten korvissa kaikuvat koko ajan talouden ylipappien ja yhtiöiden profeettojen teesit joiden avulla uskontunnustuksen uusiutuvuus ja näin ollen mielessä pysyminen ovat taattuja. Transsendentti perkele, paha, helvetti on epäonnistumisen muotoon puettu paholainen jonka pelkääminen on ohjelmoitava myös pienempien uskovaisten tajuntaan jo kehdossa. Ja koska uusi uskonto on demonisoinut pelkän olemisen mahdollisuuden on botin rakennettava Ikeatalo tämän eksistentiaalisen kuilun päälle, vain jotta hän saisi tekemistä olemisen tilalle.

Harhaisessa pelissä funktioivan uskovaisen ambivalenttius ja koko olemisen sykli aktualisoituu pyöröoven toimintaperiaatteella. Kun pääoma poistaa hyödytöntä kuonaa, esim. työntekijöitä, eli uusia uskovaisia turhana taakkana ja hyödyn/voiton maksimoinnin takia omalla puolellaan ovea, ja kun uskovainen siirretään poistamisen jälkeen toiselle puolelle on siellä vastassa hurraava enkeleiden joukko joka hurraa kuluttajalle jolla ei enää ole poletteja kuluttamiseen, johon kaikki perustuu ja niin hänet käännytetään takaisin toiselle puolelle ansaitsemaan paikkansa seurakunnassa. Uskovaisen ovi käy niin kauan kunnes hänet hylätään loppuunkulutettuna johonkin syrjäiseen koloon ja toivotaan että hän kuolisi nopeasti tai jatkaisi pelissä. Tätä pelissä kutsutaan eläkkeeksi. Uuden uskon suuntauksen konstruoiva ja ylläpitämä kapitalismi sotii nykyistä hyvinvointivaltion teoriaa vastaan, sillä hyvinvointivaltiossa toimivat julkiset terveydenhuollot ja etuisuudet ovat sosialismin pirstaleita, ja uusi uskonto ei perustu enää sosiaaliseen auttamiseen. Uskovaisen äly sumennetaan annetuksi ohjelmaksi ja se estää uutta uskovaista tajuamasta että konflikti tilanteessa edelle menee aina pääoma. Välittäminen karitsasta päättyy jos pääomaa uhataan. Uskonto vaatii suuria uhrauksia ja alamaiset kumartavat kun tuhannen ihmisen elämä tuhotaan päätöksellä joka palvelee pääasiassa pääpappeja ja profeettoja. Usko onkin tärkeä osa pelin toimintaa, se oikeastaan vaatii sen toimiakseen. Ahkera aivopesu ja inkvisitio pitää tästä huolen. Yleinen korreloituu siis pääoman ja voiton kera ja yhteinen hyvä saa uuden käsitteen nopeuden ja korkeuden myötä. Oikeastaan käsitys yleisestä ei enää eksistoidu uskovaisen botin aistikalvoilla joihin neonvalohelvetti tykittää ohjelmansa. On vain erillisiä aioita joita kaikkia on kontrolloitava erikseen ja metayhteydet kaikessa on salattu. Ensimmäistä kertaa uskonto ja tiede käyvät käsi kädessä kohti paratiisia jonka portilla lukee laissez-faire. Uusi uskon peli legimitoi tieteen aksioomat ja vice versa. Näin ne ovat yhdessä luoneet mahtavan universaalin teorian jonka alle kaikki on tungettava, ja pappi siunaa tieteen uskomattoman löydön joka julistaa henkilökohtaisen eduntavoittelun olevan yksilön perusolemus, uskon motivaatio. Uusi uskonto on myös uskonnoille yleensä ominaisella tavalla integroinut vanhat juhlapyhät osaksi omaa elämäänsä luoden pelaajalle turvallisen tunteen tradition jatkumisesta. Näin entisaikain joulu on myöskin uuden uskonnon pääjuhlia jossa kaikkien odotetaan kuluttavan mahdollisimman paljon jotta pääjumala pääoma pysyy tyytyväisenä.

Aksiomaattinen todellisuus eksistoituu siis epädemokraattisella pelilaudalla jossa yhden uskovaisen teoriat eivät juuri paina. Kaikki on sallittua mikä voidaan integroida olemassa oleviin ja vaikuttaviin peliteorioihin ja näin ollen muuttuu voitontavoittelun penetroimaksi rukoiluksi voitosta. Näin itsensä ainut vapahtaja, jokainen itse, naulataan aineen ristillä, ja pelaaja menettää vapautensa uudelle uskonnolle, kapitalismille.

Hyvä Saturnaliaa.

Monday, November 4, 2013

Kun paradigma konstruoi yksilön



Miten sosiaalinen ja kulttuurillinen todellisuus muodostuu? Mikä on yhteiskunta? Mikä tätä kaikkea ohjaa ja mikä on meidän panoksemme tähän kaikkeen?

Yhteiskunta tietenkin muodostuu ajattelevista yksilöistä joiden sosiaalinen verkosto konstruoi käsitteen yhteiskunta. Yhteiskunta on keräelmä eri ihmisten teorioita ja käsityksiä, joista ajan kuluessa on muodostunut lähestulkoon itsenäinen entiteetti. Yhteiskunta toimii normein, jotka ovat normiutuneet ajan kuluessa ja evolutiivista kehityskaarta noudattaen. Ongelma on että voittajat kirjoittavat aina historian ja kaikki perustuu hallitsevan luokan tai ryhmän intentioihin ja heidän omaksumiin/rakentamiin teorioihin. Jos koko uusi historia perustuu teollisuuden ja markkinoiden kapitalistiselle tendensille on sitä vaikea muuttaa toiseksi. Ainakin se vie aikaa ja vastustus on suurta.

Ihmisyksilö kieppuu yhteiskunnan pyörteissä kuin sammakko äkeen alla. Nykyään luullaan, että yhteiskunta on jotain johon olemme vain saapuneet. Ajatellaan, että se on suljettu systeemi johon vain synnytään. Teoriat ja näkemykset jotka yhteiskuntaa, varsinkin sen metapuolta, konstruoivat antavat yksilölle kaiken suljettuna. Perään kerrotaan että näin se vain on. Sosialisaatio pitää huolen että jokainen meistä sopeutuu. Sopeutumattomuus on virhe jota katsotaan pahalla. Yleensä ihminen tottuu tendenssiin ja sopeutuu mukaan. Silti henkiset ongelmat ovat suurella voimalla nykypäivää. Esimerkiksi masennuslääkkeiden käyttö on pilvissä. Eräs ongelmista piilee tässä. Ihmisyksilöstä on tullut enemmänkin matkustaja kuin kapteeni. Yhteiskunta toimii hallitsevan ja vallitsevan tendenssin filtteröimänä. Nämä yhteiskunnalliset normittamisfiltterit painavat yksilön tiedostamatonta dataa, jota alitajunta tuottaa, tajunnan pinnan alapuolelle, sillä alitajunnasta nousevat asiat eivät ole yhteiskunta lähtöisiä, eivätkä välttämättä edes kulttuurilähtöisiä, vaan ihmisen syvimmistä eksistenssistä datansa kaivavia syvärakenteita, siis puhtainta ihmistä. Monesti sieltä kumpuavat asiat eivät ole nykyisen normin sosiaalisesti hyväksymiä, esimerkiksi jotkin subjektiiviset moraaliset arvot, seksuaaliset suuntaumiset, jne. Näin filtterit ovat sosialisaation saatossa säädetty painamaan data pois aktiivitajunnasta. Kun ne tukahdutetaan, ne tukahtuvat, mutta eivät kuole. Hetken aikaa pinnan alla muhittuaan ne kampeutuvat tajuntaan yhä suuremmalla voimalla, ja tämä luo nykyihmiselle konflikteja tajunnan ja alitajunnan välisessä diskurssissa. Valtiot, liput ja rajat eivät päde syvimmissä alitajunnan syövereissä. Kun ihmiset jaetaan syntymässään näihin lokeroihin on sekin jo omiaan synnyttämään ongelmia syvimmissä rakenteissa. Tällä toiminnalla luodaan myös pohjaa rasistisille ajatuksille jotka mitä luultavammin eivät eksistoidu universaalissa ihmismonadissa. Tiedostomattomassa makaa universaali ihminen.
Onni ja alkuperäiset asiat jotka tukevat ihmisen onnellisuutta, esimerkiksi läheisyys, yhteisöllisyys, rakkaus, ja subjektiiviset onnikäsitteet uinuvat tiedostomattomassa. Siellä osa on aktiivisina toimijoina ja osa staattisina potentioina. Kun yhtä "ärsytetään" saa mieli tyydytyksen ja alkuperäinen ihminen onnellistuu. Yhteiskunta kuitenkin on luokitellut uudet onnen käsitteet ja asteikot, joten alkuperäiset on tukahdutettava sosiaalisessa kujanjuoksussa yhteiskunnan uusien ihmisihanteiden ja onnen käsitteiden takia. Silloin tällöin esiin putkahtavat ajatukset ja ideat luovat ristiriitoja mieleen, sillä instrumentit joilla näitä konflikteja voidaan käsitellä eivät kuulu uuden yhteiskunnan opetuksiin. Tukahdutus taas automaagisesti luo neurooseja pitkällä juoksulla. Jotta voisi olla onnellinen, pitää tietää mikä ihmisestä tekee onnellisen, on siis tunnettava itsensä. Tosin nykytendenssi ei kannusta itsetutkiskeluun vaan lähinnä koittaa saada kaikista väritöntä homogeenistä biomassaa kapitalismin rattaiden öljyämiseen.
Tukahduttaminen luo suuria eksistentiaalisia piilotajuisia konflikteja, jotka purkautuvat tietoisuuteen huonona olona ja kroonisena väsymyksenä. Näille kaikille on keksitty lääketieteellinen nimi ja luokittelu joka estää pureutumisen alkuperäiseen ongelmaan. Toisinaan luokittelu ei edes ole oleellista tai tarpeellista: nappi naamaan ja jonoon. Masennuslääkkeet ovat helppo tapa selvitä nillittävistä asiakkaista. Ja koska olemme haudanneet alkuperäisemme, joudumme elämään jatkuvassa eksistentiaalisessa ristiriidassa, joka lääkkeiden käytön lisäksi purkautuu nykyään eskapistisena toimintana kuten kuluttamisena. Yhteiskunnan hyve onkin nykyään enemmänkin itsensä tukahduttaminen kuin täysi kukkiminen. Ihminen ja ihmisen mieli on sangen plastinen kokonaisuus jonka tukahduttaminen, ainakin näennäisesti, on erittäin helppoa. Ihminen voi sopeutua vallitsevan kielipelin ja roolipelin tendensseihin ja pelata teoriaa mukana vaikka se sotisikin hänen syvimpiä intentioitaan vastaan, tai sitä vastaan nousemista pelätään. Kun tiedostamaton, syvimmistä syvin, tukahdutetaan tarpeeksi kauan, on edessä konflikteja ja neurooseja, joista esimerkiksi Arabi-kevät on hyvä esimerkki. Samanlaisia emotionaalisia konflikteja syntyy myös kulttuuriseilauksessa, jossa esimerkiksi maasta jossa seksuaalisuus on tabu, siirrytään maahan jossa ihmiset ovat lähes alasti kaduilla ja seksuaalinen vallankumous on pyyhkinyt konservatiivin naamaa menne tullen. Libidon voi tukahduttaa, mutta joku päivä se saattaa vaatia vapauttaan. Tässä tilanteessa kulttuuri varioi, ei luonto. Nykyajan, ja varsinkin kapitalistisen teorian, muodostaman ontologisen pelikentän olot ovat siis epänormaalit ihmiselle ja hänen primitiivisille intentioilleen ja tämä aiheuttaa sen että paha olo ja psykopatia yhteiskunnassa nostaa päätään.

Vallitsevissa olosuhteissa ihminen ei voi funktioida normaalisti ja vastoin kaikkea omaansa koittaa muuttaa itseään, ja näin sotii itseään vastaan. Suorituspaineet ja yleinen sopeutuminen ovat nykyaikaa yhteiskunnassa. Ulkoa annetut esikuvat ja roolimallit määrittävät olemista ja saavat ihmiset pahimmassa tapauksessa suuntautumaan väärään suuntaan. Yhteiskunnan ja vallitsevan teorian tendenssi toimii autoratiivisena auktoriteettina johon koitetaan mukautua. Se ei kuitenkaan vastaa ihmisen syvintä olemusta. Tendenssiin ja sen ihanteisiin koitetaan kuitenkin pyrkiä, ja koska se ei ole alkuperäistä ihmistä, se ei tee häntä aidosti onnelliseksi. Näin ihminen luulee ettei toteuta olemisen funktiota sataprosenttisesti ja yrittää yhä kovempaa ja kovempaa ja näin uppoaa uhä syvemmälle emotionaalisen konfliktin eksistentiaaliseen suohon. Ihmisen funktiokenttä kapenee vain annettuun ja tuntemattomasta syystä masennus kasvaa ja lääkeyhtiö kiittää.
Tiedostettu todellisuus toimii vallitsevassa teoriassa asymmetrisin periaattein joka on vastakohtiin perustuvaa. Tämä bivalenttinen näkemys sotii tiedostomattoman toiminta periaatteita vastaan sillä tiedostamaton toimii symmetrisesti, jossa kaikki on yksi. Nykyinen teoria on on/off teoriaa ja kaikki välissä oleva unohdetaan. Tiedostamaton ei taivu tendenssin konstruoiman järjen muotoihin ja muutenkin länsimainen järjen ylistys on omiaan sekoittamaan tiedostamatonta, verrattuna esimerkiksi itämaiseen intuitioon. Tiedostamaton myös sisältää mitä luultavammin tuhansia dimensioita joilla voisimme operoida, mutta vallitseva dimensio ja sen absoluutin asema saa ihmisen tukahduttamaan vaihtoehtoiset olemisen dimensiot. Vallitseva dimensio pelittää vallitsevaa teoriaa. Kaikkea rationalisoidaan liiaksi ja siitä etsitään varmuutta. Mutta nykyisen kapitalistisen tendenssin varjossa ei varmuutta ole enää löydettävissä. Kapitalistinen metaentiteetti toimii oman impulsiivisen järkensä varjolla ja se estää varmuuden löytymisen todellisuudesta. Varmuuden loputon etsiminen estää tarkoituksen löytymisen, ja se luo syviä eksintentiaalisia ongelmia ihmisen syvimpään. Nykyisen teorian järki on kaukana oikeasta järjestä. Jos asia X kasvaa lähellä, ja asiaa X tarvitaan, on järkevää ottaa asia X vierestä. Mutta vallitsevan teorian mukaan X kannattaa roudata kaukaa. Nykyisen tendenssin rationalisuus on matematiikkaan pohjautuvaa ja matematiikka kielenä on staattista ja hyvin kaukana todellisuudesta. Yksi suurimmista ongelmista lieneekin se, että sana on kadottanut todellisuuden ja alkanut oman elämänsä. Kulttuurievoluutio on myöskin eroutunut luonnollisesta evoluutiosta ja maailma jaetaan luontoon ja todellisuuteen. Mikä on hyvää teorian todellisuudelle ei korreloidu luonnon hyvän kanssa. Eri asia olisi, jos rationaliteetin lähtökohta olisi esimerkiksi altruistinen ja biosentrinen, mutta absurdisti se onkin taloudellinen.

Muu kuin ihmiseläin on pääasiallisesti autoplastinen, eli se muuttuu ympäristön mukaan ja sopeutuu siihen. Ihminen taas on alloplastinen ja pyrkii muuttamaan ympäristöään. Nykyihminen on jälleen muuttunut autoplastiseksi, ihminen siis mukautuu muttei tyydyty. Nykyinen teoria saa myös ihmisen moraalisen degeneraation kuoppaan. Ollaksesi integraali nykyisessä systeemissä on alkuperäisiä moraalisia intentioita tukahdutettava, on oltava moraalinen tyhjiö. Tämä tyhjiö taasen täytetään teorian moraalilla. Oma sisäinen omantunnon ääni tukahdutetaan ja tilalle otetaan opetettu, normi. Monesti omantunnon ääni jota toteutetaan on ulkoa saneltu ja teorian muodostama, mutta yksilö luulee toimivansa oman äänensä mukaan. Paras esimerkki tästä lienee Aatua seuranneet yksilöt, jotka luulivat toteuttavansa omaa moraalista omaatuntoaan rotu/raja/lippuaspektillisessa pelissä. Augustinus, Luther ja Calvin ovat hyviä esimerkkejä myös siitä kuinka alkuperäinen ihminen nujerretaan ihmisestä kertomalla hänelle hänen pienuudestaan ja avuttomuudestaan jumalan edessä, jonka maanpäällinen jatke on yhteiskunta instituutioineen. Näin ihminen saadaan hallintaan ja ihminen ihmisessä korvataan autoratiivisella auktoriteetilla kuten jumala, valtio, yhteiskunta, tai kuten meidän tapauksessa, kapitalismi.
Taloudellisrationaalisen teorian vaikutusvallan alaisena subjekti unohdetaan konstruoivana toimijana ja subjektista tulee agentti, välittäjäaine, silta pääoman metafyysisessa maailmassa. Vain ratas. Oleva muuttuu simpukaksi joka kiinnitty aparaatin pintaan, ja josta aparaatti imee elinvoimaa itseensä sylkien ympäriinsä tyhjiä kuoria. Jossain kohtaa talous otti arkhen pyhän paikan, ja sitä tuetaan sosialisaation penetroimalla darwinistisella opetuksella joka tallaa alleen altruismin. Kun darwinistinen teoria pätee ilman kritiikkiä, on sillä helppo oikeuttaa riisto. Darwinistinen teoria pätee kuitenkin ainoastaan muissa kuin ihmiseläimissä. Ihmiseläimen emergentti järki kuitenkin nostaa meidät järjen piiriin jossa voimme päättää olla syömättä toista. Darwinistinen välitön impulsi on torjuttavissa tahdolla, ja tahto saavutetaan tiedolla. Mutta tieto ja sen tuottaminen on patentoitu teorian metaentiteetille, paradigmalle. Teknokratia ja expertti tyyppinen todellisuuskäsitys johdattaa meitä haluamaansa suuntaan ja vahvistaa paradigmaa. Psykologinen auktoriteettitekijä pakottaa meidät alistumaan ja kuuntelemaan. Näin teorian saastuttama kollektiivinen kultturillissosiaalinen tajunta puskee universaalia inhimilliskollektiivista alitajuntaa lokaan ja saa sen tukahdutettua. Masennuslääkkeillä pidetään huoli sivuoireista.

Ihminen on produktiivinen olio, ja produktiivisuus on ihmisen perustekiöitä, kuten aktiivisuus maailman toimintaperiaatteita. Nykyinen tendenssi kuitenkin ohjaa ihmistä kohti yksinkertaista rattaan paikkaa. Kun tuo produktiivisuus ja luova minä tukahdutetaan sosialisaation karusellissä, purkautuu energia, jota kaikessa on, jollain muulla tavalla. Monesti tukahdutettu energia valitettavasti purkautuu depressiivisenä destruktivismina. Vapauden kahlitsiminen saa ihmisen kääntymään itseään vastaan. Teollisessa vallankumouksessa ihminen emansipatioitui osasta työtä, seuraavassa tiedonkäsittelyn vallankumouksessa ihmisen laskeminen ja muistaminen siirrettiin tietokoneille. Tämä kaikki vapautunut energiapotentiaali olisi ollut hyvä valjastaa ajatteluun ja vapaaseen produktiiviseen toimintaan, mutta ei, se vain syrjäytti ihmisen teorian konstruoijana. Teollisen yhteiskunnan lisääntyvä työn mekaaninen luonne, rattaanomainen partikkelimaisuus ja rutiininomaisuus konfliktoivat yksilön produktiivisen lähtöasetelman kanssa ja aiheuttaa yksilölle tuntematonta pahoinvointia joka medikalisaation ja eskapismin avulla karkoitetaan. Seuraus poistuu mutta syy jää.
Nykyiset teorian pääasialliset ylläpitäjät ovat tietämättömiä asemastaan, se olemme me kaikki. Esimerkiksi sanomalehdissä ja yleisessä mediassa teorian auktoriteetin legimiteetti rationalisoidaan yksilölle. Tämä rationalisointi tyydyttää primaarin aktiivitajunnan ja luo aikaan ymmärtämisen tunteen, ja päällisin puolin kaikki näyttää järkevältä ja kunnossa olevalta. Mutta sekundaarisessa alitajunnassa kysymysmerkki muhii. Yksilön tiedostaminen muutetaan pelkäksi vastaaottamiseksi, aparaatiksi johon prosessi syöttää dataa. Teorian integraali osa on myös individualisaatio jonka kautta ihmisten kollektiivinen vaikutusmahdollisuus ja taisteluhalu nujerretaan. Hänestä saadaan pieni ja voimaton. Subjektiivispragmaattista toimintaperiaatetta toitotetaan hyveenä ja se ottaa zeitgeistin paikan. Kapitalismin läpitunkema teoria kavahtaa objektiivispragmaattisen ajatuksen edessä tuomiten sen sosialismina. Myös teoriaa kritisoivat ajatuskuviot on helppo tyrmätä pelkkänä idealismina jolloin kritiikiltä katoaa uskottavuus massan silmissä. Idealismiksi haukuttu alternatiivinen teoria käsitys on myös hienosti saatu kontrolliin. Teoriasta poikkeava käyttäytyminen luokitellaan sairaudeksi tai rikokseksi jota varten olevat instituutiot pitävät huolta teorian pelisäännöistä. Kun poikkeavuus automaagisesti on sairautta on sitä helpompi ja oikeutetumpi hoitaa eli kontrolloida. Pahimmassa tapauksessa yksilö menettää oikeutensa yksilönä ja hän muuttuu osaksi harmaata yhteiskunnan valvottua osaa. Sen jälkeen on helppo jokainen alternatiivi ajatuskyhäelmä johtaa poikkeamasta tai sairaudesta. Normi on homogeenisen normatiivisen integraation kätyri. Normi on kätketty valta. Normatiiviset odotukset pitäisikin vaihtaa normatiivisiksi vaihtoehdoiksi.

Nykyisen teorian puitteissa yksilö joutuu kehittämään kaksi elämää. Toinen näistä projisoidaan ulos yleiseen ja toinen pysyy pään sisällä ja siellä sitä mehustellaan, muttei tuoda ulos yleisen normifiltterin takia. Päässä etenevä suunnitelma projisoidaan siis yleiseen leikattuna versiona ja elämä ei välttämättä tunnu täydeltä ja emootiot konfliktoivat jälleen. Kun tämä kaikki laajennetaan yhteiskuntaolion mittakaavaan ja kollektiiviseen yhteiskuntaihmiseen huomaamme että vallitseva teoria sotii kollektiivisen teorian kanssa. Koko yhteiskuntaolio kärsii syvästä masennuksesta. Yhteiskunta ei funktioi oikein kun kollektiivisen yhteiskunnallisen metaolion hyödyt ovat ristiriidassa teorian muodostaman kapitalistisen metaolion hyötyjen kanssa. Kun nämä yhteiskunnalliset rooliristiriidat eskaloituvat, tarjoaa teoria lääkkeeksi kulutusta ja materialismia. Tavara onkin yksilön ontologinen jatke jolla korvataan surkastunutta henkistä aspektia ja onnea. Myöskin tavaran kautta yksilö tuntee olevansa enemmän olemassa. Nykyihminen eksistoituu omistamisen kautta. Tähän tavarafetissin tyydyttämiseen tarvitaan abstraktia polettia joita saadaan työstä. Valitettavasti suuren osan yksilöistä työ johon energiaa kanavoidaan on yksitoikkoista ja hyvin vähän älyä vaativaa ja se pääasiallisesti turruttaa ja surkastuttaa subjektin luovuutta. Näin ihmisen oleminen muuttuu olemiseksi toiselle, joka ilmenee yhteiskuntana, pomona, paradigmaattisena teoriana, kapitalismina. Tekeminen ja oleminen ei enää siis funktioidu yksilölähtöisesti vaan teorian impulsiivisen intentioiden mukaan. Näin yhteiskunta jonka pitäisi olla sivistyksen kehto muuttuu subjektin unohtumisessa repressiiviseksi painajaiseksi suurimmalle osalle. Subjektin painoa ja arvoa vaakakupissa mitataan teorialähtöisellä asteikolla. Teoria ei tunne henkistä eikä sosiaalista pääomaa, joten niiden hankkiminen katsotaan loismaiseksi haahuiluksi, kun taas, jossain tapauksissa jopa muita riistävä, kapitaalin kahmiminen on hyve numero yksi ja kyseinen tendenssin aivopesemä oleva nousee kuvitteellisella sosiaalisella asteikolla ylemmäksi ja imeytyy yhä syvemmälle koneeseen. Teoria pelittää impulsiivisella kontrolloimattomalla algoritmilla jota miljoonat koneet laskevat ja yhdessä yössä pelin kuninkaasta tulee kerjäläinen. Kaikista absurdeinta on että tätä kaikkea kutsutaan järjeksi ja loogisuudeksi, mutta loogisuutta on uhmattava silloin kun se uhmaa ihmiskuntaa. Emme saa unohtaa että me olemme kapteeneja emme vain matkustajia.

-O

Friday, September 27, 2013

Elämä päämääränä ja työn funktio


Elämä on päämäärä. Elämää, eksistointia, ei tarvitse erikseen oikeuttaa. Elämä nimisen olemisen muodon päälle levittäytyy myriadi erilaista olemista ilmentävää aspektia, työ on yksi niistä. Sana työ kärsii huonosta varauksesta nykyihmisen kielessä. Sana mielletään tarkoittamaan jotain joka on erotettu jostain muusta. Dikotomioidaan aika vapauteen ja työhön, vaikka ne eivät absoluuttisella olemisen tasolla eroa toisistaan, ne ovat enemmänkin kolikon kaksi puolta. Itse käyttäisin sanaa tekeminen. Työ kuulostaa raatamiselta, asteen karvaammalta kuin tekeminen. Työstä pitäisi siis saada tekemistä, ei työtä.

Miten nykyajan työnkuva on muuttunut? Legendaariseen "ennen vanhaan",
kun valmistui koulusta, meni töihin ja luultavasti jokunen vuosi myöhemmin jäi eläkkeelle tuosta työstä. Ihmisellä oli ammatti, ja hän myös omasi ammattiylpeyden. Oli varmempaa ottaa lainaa ja asettua aloilleen. Tuohon aikaan kaikki ei ollut niin partikkelinomaista,
pieniin lokeroihin jaettua tekemistä, vaan samalta tehtaalta valmistui koko objekti. Nykyajan fragmentoituneessa työnkuvassa tehtävät on jaettu niin pieniksi että yksi pieni ratas ei tiedä mitä toinen isompi ratas tekee. Ihminen on ulkoistettu kokonaisuudesta. Fragmentaatio ei ainoastaan koske työnkuvaa, vaan myös työsuhteita. Nykyistä
työntekijää pallotellaan työsuhteesta toiseen ilman turvallista satamaa johon ankkuroitua. Työsuhteet ovat pirstaleisia, kuukausi siellä pari täällä. Johtoporras ja omistajat ovat incognito. Siinä ei paljoa tulevaisuutta suunnitella. Tilanne kehkeytyy ambivalentiksi,
sillä toisesta tuutista huudetaan lainanottoa ja ostamista, yleistä kuluttamista ja aktuaalinen tilanne taas näyttää aivan päinvastaiselta. Nyky ajan kansantauti onkin epävarmuus.

Nykyisin ihmetellään ihmisten, varsinkin nuorten, haluttomuutta työntekoon. Mutta kun uutisia katselee tai lukee, ei tuo haluttomuus ole mitenkään ihmeellistä. Uutisissa näkee kuinka bisneseliitti kikkailee, verosuunnittelu jyllää ja työntekijöiltä vaaditaan
sitoutumista firmaan, vaikka samalla firma käyttäytyy kapitalistisen entiteetin häikäilemättömällä toimintaperiaatteella ja jättää huomiotta surun ja kivun jonka jättää jälkeensä siirtyessään halvemman työvoiman maihin, poukkoillessaan oman absurdin ahneen impulsiivisuuden penetroimana. Pahin työn imagon heikentymistä
tuottava asia on jo kauan jatkunut rahaeliitin suunnitelma täydellisen maailman rakentamisesta itselleen ja yrityksille. Vaivalla saavutetut työedut ja työehtosopimukset, joiden takia on tapeltu välillä verisestikin, ovat jäämässä kapitalismin jalkoihin, ja kohta löydämme itsemme arkaaisesta tilanteesta jossa aamuisin työkuntoiset kokoontuvat tehtaan porteille työn toivossa, ja vain marginaalinen osa tulee "palkatuksi". Mutta tämä ei sinänsä ole ihme sillä yleisen talouspolitiikan tendenssi tällä hetkellä on se että mennään firmojen edut edellä, ja kun EK ja muut työnantajien etujärjestöt käyttävät kaiken potentiaalinsa omien etujensa lobbaamiseen, ja työntekijäjärjestöt lähinnä loistavat poissaolollaan, ei ole ihme että työolot huononevat ja väki vähenee. Voittaja kirjoittaa historian. Työtä tekevästä yksilöstä on tehty niin pieni ja voimaton tekijä pelissä että hänellä ei ole voimaa nousta. Ymmärrän myös että nykyisin työntekijän palkkaaminen on kallista ja vaikeata yritykselle, mutta lähtökohtana ei pitäisikään olla maksimaalinen voitto vaan yhteinen/yleinen hyvä.

Mikä on työn funktio, tai oikeastaan tekemisen funktio? Saada ruokaa, suojaa ja jatkaa elämää. Siinä se. Sen jälkeen potentian voisikin ohjata estetiikkaan tai pyhän tunteen etsimiseen. Nykyään ihminen on tosin valheellisesti ohjattu järjestelmään jossa elämiseen ja olemiseen ei ainoastaan riitä ruoka ja suoja, on myös oltava kaikkea kapitalismin sivutuotteita, teeveitä, mikroja, tietokoneita ja absurdeja muotisuuntauksia. Kaikki tämähän on vapaaehtoista. Mutta mitä tapahtuu jos kieltäytyy noista sivutuotteista? Silloinhan jos
ainoat tyydytettävät tarpeet ovat nuo vitaalit, ei silloin tekemistä, työtä, tarvita niin paljoa. Silloin sanotaan että et kuluta ja systeemi kärsii. Mutta eihän tämä systeemi minun ideani ole ikinä ollutkaan. On outoa että jos pidät pientä peltoa josta saat vuoden perunasi ja papusi, siis käännät kylvät ja korjaat, ei sitä pidetä työnä työnä, sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti hyväksyttävänä ja normatiivisena työnä, vaikka kyse on juuri samasta kuin kaikissa muissakin töissä, eli elintarpeiden tyydyttämisestä. Nykyäänhän pystyttäisiin koko maailmaa pyörittämään tekemällä töitä muutamana päivänä viikossa muutaman tunnin ajan, ja kaikilla olisi kaikkea. Mutta valitettavasti tuota ei toteuteta, sillä nykyajan tendenssi on että suurin osa raataa marginaalin pussiin jotta kapitalistinen ylimöstö pystyisi tyydyttämään hedonistiset intentionsa. Tämäkö on työn funktio? Työn funktio ei siis enää ole elintarpeiden tyydyttäminen vaan rahan, tämän abstraktin idean, kahmiminen. Kun länsimainen ihminen on totutettu hedonistiseen elämäntapaan joka on kallista, tarvitsee hänen saada rahaa tyydyttääkseen itsensä. Jokainen voi kysyä mihin tätä kaikkea hedonismiä tarvitaan? Onko henkiset kykymme elää todellisuutta niin kuihtuneet että tarvitsemme kaiken tämän krääsän joka meille toimii niin ihanana eskapismina itse
tylsistyttämästämme todellisuudesta? Onko siis juuri sosiaalista ja henkistä pääomaa tuottamaton turha työ ja raataminen muiden pussiin tehnyt eskapismin tarpeesta arkipäivää ja näin muotoutunut työn funktioksi itseään ruokkivana kierteenä?

Sodan jälkeen oli tietysti tehtävä jotta saatiin uudelleenrakennettua maa ja sen infra. Silloin tehtiin itselle, sillä itse oli me. Kollektiivinen tekemisen tahto ja yhteishenki oli suurta,
uskonreformien hikiset otsat olivat purreet kouluissa kun uskonto oli vielä jokapäiväistä, ja työllä oli selvä funktio. Nyt yhteisöllisyys on unohdettu ja jokainen puhaltaa omaan hiileensä. Jälleenrakennuksen jälkeen kaikki oli valmista ja oltaisiin pääasiallisesti voitu vain alkaa olemaan. Mutta silloin kuvaan astui kapitalismin kylmä henki joka on niin kaukana Adam Smithin ja Max Weberin ajatuksista kuin vain voi olla, ja joka näinä päivinä on eskaloitunut aitoa kilpailua rajoittavaksi bisnesylimystön oligopoliksi. Ahneus pilasi työn, se pilaa kaiken. Kapitalismi ja sen kätyrit loivat nykyajan tendenssin työnteolle ja työkulttuurille jossa päämääräksi muotoutui siis raha. Mutta tuota tendenssiä ei tulisi ottaa absoluuttina normatiivinä, se on vain yksi teoria ontologisella pelilaudalla. Jos aina olisi ollut toinenlainen teoria olemisen pelistä, olisi se nyt normaalia. Itse katsoin kun isäni painoi töitä niska hiessä neljäkymmentä vuotta pienyrittäjänä, toteuttaen tätä syövän omaista teoriaa, ja ainoa mitä sai palkaksi oli känsiä, kettuilua ja laskuja. Hän selvisi 90-luvun lamasta kahden lapsen, vaimon, velan ja talon kanssa, vaikka joka päivä häntä yritettiin kaataa ja yrittämisestä tehdä mahdollisimman vaikeaa. Sellainenko pitäisi olla työn funktio? Ei ole ihme että kun tässä maassa on satoja vuosia painettu niska limassa hommia uskonnon reformaattorien julistaessa ihmisen pienuutta jumalan rinnalla, että
nykynuorisolle ei enää työ maistu.

70-luvulla tähdättiin siihen että kun tehtaisiin saadaan koneet, niin ihmisten emansipaatio työn ikeestä voi alkaa. Muutamat vuorotellen koneita huoltamaan tarvitaessa ja kaikilla kaikki hyvin. Tämä oli yleinen ihanne, tätä varten kehitettiin ja tehtiin. Nyt on koneet
jotka hoitavat suurimman osan työstä, mutta jako meni väärin. Työläinen ei vapautunut vaan kapitalisti. Kun rahat siis valuvat yhä harvempien käsiin on enemmänkin ihme että niinkin moni ihminen vielä jaksaa olla rattaana. Kun nykynuoriso katsoo omia vanhempiaan ei kuva ole puoleensavetävä. Elämässä ei ole enää työtä, työ on elämää dominoiva aspekti joka alistaa puhtaan olemisen ilon ja saa masennuslääkkeiden käytön nousuun. Maailma on kehitetty valmiiksi ja nyt ihminen haluaa kehittää itseään ja sisäistään. Tätäkään ei nähdä työnä vaikka monissa itämaissa juurikin kyseisen alan harjoittajat ovat suurimman työn tekijät.

Nykyajan ihmistä orjuuttaa velka. Se on nykykapitalismin koukku jonka avulla kala saadaan kuivalle maalle. Velka vaihdetaan vapauteen, vapaus velkaan. Subjektiivin arvomaailma on sekoitettu kaikella turhalla joka on elämisen kannalta täysin arvotonta ja turhaa. Individualismi on syövytetty meihin objektiivisen kollektiivisen hyvinvoinnin kustannuksella, ja kun jokainen puhaltaa omaan hiileensä joutuu jokainen tekemään kaksi kertaa enemmän, pääasiallisesti turhaa, työtä. Nykyaikainen kapitalismi onkin vapaaehtoista orjuutta. Työ on turhaa jos arvot ovat sisällyksettömiä. Mutta kun tämä individuaali alkaakin haluamaan muita arvoja kuin yhteiskunnan antamat objektiiviset suuntaviivat, niin meno muuttuu. Kun subjektin symboliset arvot muuttuvat tietoisuuden laajetessa käsittämään elämän muitakin arvoja kuin vain materialistisia, ei objektiivinen perusta pysy perässä ja tämä nähdään suurena muutoksena ja rytinänä yhteiskunnassa joka eskaloituu absurdeihin syytöksiin laiskuudesta. Henkisyyden nousu automaagisesti rajoittaa työn tarvetta, ja nykyisessä, jo rapistuvassa, työkultuurissa tämä tarkoittaa vaikeaa prosessia joka uhkaa kaikkea konservatiivista. Konservatiivisuus onkin se ainoa joka haluaa säilyttää kahdeksasta neljään elämän, terveen järjen sitä vastaan taistellessa. Tämä nykyajan työkulttuurimurros ja arvojen muutos johtaa kollektiivisen turhautumisen purkautumiseen joka on uinunut jo pitkän aikaa ja nyt purkautuu ns. tuottamattomana työnä, mutta vain kapitalistisesta aspektista tuottamattomana nähtynä, eli taiteissa, yleisenä estetiikan tajun nousuna ja kollektiivisen, voittoon tähtäämättömänä, DIY-toiminnan kasvuna. Puhtaana olemisena. Jatkuvan kasvun absurdi ajatus kurittaa puhdasta suvereenin yksilön eksistointia.

Työnteko kietoutuu myös ihmisen moraali aspekteihin, jotka ohjaavat ihmisen sisäistä hyvinvointia. Esimerkiksi poliitikko, monesti omistavan luokan etujärjestöjen lobbauksesta johtuen, kertoo naama peruslukemilla että pitää kuluttaa jotta suuri pyörä pyörii. Ihmisen
moraali ja eettisyys saattaa kuitenkin sanoa että turha kuluttaminen ja ympäristöä suotta kuormittava käyttäytyminen ei ole hyväksyttävää tai ylipäätään järkevää, ja että kaikki tavarat pitää käyttää loppuun. Mutta koska elämme kyseisessä hallinto ja talousmallissa on kulutus sen peruspilari, ja mitä enemmän kuluttaa sitä enemmän pitää tehdä töitä, ja jos ei kuluta, katsotaan sinua kieroon ja saat jonkinlaisen epäkansalaisen leiman. Olet syrjäytynyt. Ongelma kytkeytyykin nykyiseen talousmalliin jossa kukaan ei näköjään ajattele sitä, että täysin turhan kertakäyttöisen tavaran päätön tuottaminen on typerää.
Tottakai se ylläpitää kapitalismia mutta ei maapalloa tai henkistä hyvinvointia.

Arkaaiset johtajat ja pomot myös muodostavat suuren ongelman nousevassa uudessa työkulttuurissa konservatiivisuudellaan. Nuo edistyksen jarrut eivät ymmärrä vanhassa jääräpäisyydessään esimerkiksi etätyön mahdollisuuksia. Eletään vanhojen paradigmojen
mukaan jossa työntekijän on pakko olla valvovien silmien alla tai muuten hän ei tee työtä. Tämä on tietenkin absurdia patavanhoillisuutta. Kyllähän pomo näkee jos työt tulee tehtyä, ja jos ei tule, niin tekijä vaihtoon. Perinteistä ja paradigmoista vapautuminen luo pohjaa uudelle työkulttuurille joka korreloituu uuden työtätekevän suvereenin yksilön hyvinvoinnin kanssa jonka identiteetti ei enää määrity objektiivisten suuntaviivojen mukaan. Myöskin
esimerkiksi teoriat neljän tunnin työviikoista ja jaetusta työmäärästä kohtaa järjestelmällistä vastustusta, on jopa sanottu että siirtyminen kyseessä olevaan teoriaan käytännössä, vaatisi radikaaleja muutoksia nykyiseen systeemiin, mutta kukaan ei näytä huomaavan että nykyinenkin työnmurros massairtisanomisineen johtaa yhtä radikaaleihin muutoksiin.
Edellinen muutos olisikin positiivisradikaalinen. Tämä positiivisradikaalinen toimintamalli ei olisi yksilökeskeistä vaan kollektiivisen hyvinvointiin tähtäävää ja tätä kautta kaikkia yksilöitä auttavaa, ei vain muutamien apotesiointia. Ajat muuttuvat, on muututtava mukana, ja aina suuren muutoksen kohdalla voimme valita yleispositiivisen suunnan tai vain marginaalia hyödyttävän. Myöskin globaali työkuvan homogenisointi muuttaa ja haittaa työn ideaa. Kun IMF ja muut kapitalismin kätyrit yhtenäistävät maailmaa, he samalla vievät vierasta työkulttuuria maihin jossa ei ole totuttu näin toimimaan. Tämä uuden, homogeenisen, työkulttuurin pakkosyöttö purkautuu suurina rakennemuutoksina jo omalla tavallaan toimivissa maissa, ja aiheuttaa työttömyyttä ja henkistä pahoinvointia. Ns.
ylemmän tason päättäjät, johtajat ja kapitalistit nähdään yksilöinä, he erottuvat yleisestä. Kun taas työntekijät on aina nähty vain biomassana jota kapitalismi nauttii koneöljynään, ja jota voi siirrellä ja pyöritellä miten haluaa. Tämä biomassa on noussut ennekin sortoa vastaan erilaisin keinoin, mutta nyt keinona on identiteetti työ. Enää ei vain haluta olla osa tuota massaa joka marssii kellokortti kädessä kohti kuoleman kehtoa kun ylimystö mällää, ja portilla Pietari kysyy että muistitko leimata, vaan nyt massa yksilöityy. Tuo uusi vapaa yksilö ei halua enää käyttää koko elämäänsä päättömän työn tekemiseen vain jotta seuraava voisi korvata hänet, ja vain jotta pyörä pyörii. Nykyinen työläinen on kyllästynyt olemaan vain ratas. Hän haluaa itsensä otettavan tosissaan ja hän haluaa ottaa elämänsä tosissaan. Nykyisen työnkuvan murroksen ytimessä vaikuttaa ajatus siitä, että elämässä on muutakin kuin työ. Näin kaatuu determinismi. Pikkuhiljaa halutaan myös hedelmien tuottamisen ohella alkaa nauttia hedelmistä, ja hedelmistä makein on vapaus.

Ja ainahan on hyvä lopettaa Dostojevskiin: Kerran tuli mieleeni ajatus, että jos halutaan tuhota ihminen täysin, nujertaa hänet, rangaista häntä kaikkein kauheimmalla rangaistuksella, jotta kaikkein hirmuisinkin murhamies vavahtaisi tätä rangaistusta ja pelkäisi sitä ennakolta, pitäisi hänet määrätä työhön, joka on täysin hyödytöntä ja järjetöntä.

- O

Tuesday, September 24, 2013

Record Release Party

Hello there. We're having a party on friday. Long time no party. We will also have vinyls with as well.

So here we are Finland. Rainy, moist.. you can smell the autumn. It is actually kind of beautiful but feels weird after wearing shorts for three weeks to put on a cap and mittens. Soon it is time for long johns as well. Only cool guys wear long johns! 

Our Finland tour is about to start. Some venue and date changes have happened but in peaceism.net everything is up to date. So check dates from here if you are unsure.

Big thanks to everyone who came to see the Germany shows and talk. Thanks to Disco Ensemble as well. Thanks to the planet earth for being suitable for life and to the universe for being such an interesting entity.
Rauhaa,
-JJ

Saturday, September 14, 2013

Logo, Home, Logo, Home, Logo, Home

Picture tells more than words. Or at least that's what they say. You can decide. Here's some highlights:
03.09.2013 - Berlin.  This is where it all started. 

10.09.2013 - Saarbrücken. Lazy boys at a backstage












12.09.2013 - Lingen. Would you buy used merchandise from this guy?

12.09.2013 - Lingen. Packing. Easy stuff
I'm sitting in Logo, Hamburg typing this. Last gig of the tour. What can I say? What can I do? Just sit and type and let things wander around in my tiny head. After this tour it's a week or two off and then record release gig in Doris, Tampere on the 27th of September. Good stuff. Satan's Fingers will also be there.

While sitting in the car we discovered (again) that putting the mp3 player on shuffle mode is like listening to a very good radio without any supposedly funny talks or advertisements. Try it! I also realized that we have the strangest band name. It is also impossible for a non-Finnish to write it correctly. Or so it seems. The band with a constantly changing band name! Jaako & Jay, Jakko & Jay, Jako & Jay, Jaakkoo & Jay, Jaakko & the Jay... infinite number of variations are available. Pick your own!  

Tomorrow we start slowly traveling back home. A night in the free town of Christiania, Copenhagen and another on a boat from Stockholm to Turku and ta-daa then we are home. I wonder if there's snow in Finland already.

Däng, another soundcheck is calling. See you somewhere!

-Jaakko


Tuesday, September 10, 2013

The search of Franz K. and other stories

Wasps! Millions of wasps. Everywhere we have sat/ate/drank/smoked wasps have appeared. Germany is full of wasps. Nothing wrong with them but they stung Olli yesterday. Why wasps why? It is morning again. I like mornings if I have slept well. It is always a surprise where you wake up. This time it seems like we're in Reutlingen. It is Tuesday and Mondag war sehr gut! We played a show at a hard to find Franz K. kulturecentrum. The place itself is not hard to spot but if you have the street number 23 in the navigator instead of 22 which is the right one, then it is hard to find. So we drove and searched and drove and searched. Found it! Lovely place with nice people who helped me to tumble dry some clothes I washed in Aachen on Sunday. It's strange that clothes dry in one in Finland but in Aachen it would've taken few days at least. How fascinating!

Olli hanging at the merch in Mannheim
That's actually not really interesting. I know people want stories of sex, drugs and rockenroll. So here we go! Sex: there hasn't been any. Nearest thing to it was when Olli accidentally hugged me during the night. Close one! Drugs: depends on the classification. If beer, herbs (ginger, peppermint etc), coffee are drugs then yes. Plenty! Rock and Roll: well more like hardcore folk and post hc indie.

Reutlingen was a real mystery to us. There's been several of misunderstandings. For some reason we thought it was really close to Aachen (It is not. It's 450 kilometers from Aachen). Then we thought that it is big city with the population of 1 million people (It isn't. About 100 000 people live there). No-one knows why we had these false assumptions. I was walking in the city earlier when I still thought it is a million town. I saw lots of people and heard conversations in English around me. The gig was amazing by the way. Monday is the weirdest day to play. Somehow Monday is always my Sunday. It is usually a day-off 'cause who want's to go to a punk rock show on a monday. Apparently many do at least in Reutlingen! So danke schön.

-Jaakko

Boys in AZ, Aachen. Find anarchy!



Same boys in rainbows at Franz K. in Reutlingen.





Saturday, September 7, 2013

Day off AGAIN!

I hear bells. Eight big low chimes. All night I have heard them and I've come to the conclusion that the big low register chime represents hours. So quickly I calculate and realize that it is 8 am and I can't sleep anymore. I've been feeling a bit sick and now I feel like my brain is on fire.  Hearing church bells all night had a massive impact to my dreams. I dreamed of peasants and kings roaming in ancient Stuttgart. Market squares, taverns and knights. Swords and wizards. Vivid stuff!

Speaking of kings and castles yesterday we played in front of a palace. It felt like we were chanting spells against this huge monumental castle. Damn, I need to get rid of these medieval thoughts. Reality check: I'm in Stuttgart and the year is 2013. I'm in a small cozy hotel. Two high pitched chimes - the clock is 8:30 am. Today we have a day off and we decided to go Mannheim and see some bands and friends at maimarktgelaende. Our friend Frank Turner is also performing there. Good stuff! Die Toten Hosen which apparently is a big name in Germany is playing as well. And of course Disco Ensemble. We thought that event was too commercial so we dropped out :)


Like I wrote before we had a show in Stuttgart yesterday. We drove 500 kilometers and turned into sweaty pigs in the car. The show was in Wilhelm's Palace. The place has been used for gigs, theater and other multicultural events for a year now. It was awarded as the cultural center of the city for 2013. Now the city is closing the space and turning it into a museum. Way to go city! Now the place is full of life and a platform for new ideas and cultural events. They want to turn it to a dead room. I love museums but they are dead spaces full of history. There are already four museums nearby. Damn the man.

Summer evening in Stuttgart. Hundreds of people around and us playing punk rock. The gig was amazing. Thank you Wilhelm's Palace and Stuttgart.


After this day the days off will end and we will have shows from Sunday to Saturday. See you there.

-Jaakko

Thursday, September 5, 2013

The man, the boat and a day off

I waked up from a damp bed, looked around and remember the boat. We're floating on a boat in a river in Berlin. It's moist and I feel slightly ill because of the waves. I remember yesterday - I remember everything. I remember talks of free tea. I leave the room 49 and go out to the deck. The world is still in one piece. Clock is 8:30am. Humans are waking up and bats are probably sleeping by now. I grab some free tea from the breakfast buffet. The buffet itself is too expensive (hey, playing punk doesn't pay that well?). It is easier to buy some bread and tofu steaks from a local Aldi and ta-daa breakfast is solved.

Things are starting to make sense. Recap: we have a punk band with my friend and we're touring at the moment. On Tuesday we played in Berlin. I remember blinking lights and fast songs. I remember screaming my lungs out and I remember (very vividly actually) a woman from the crowd asking us: "are you drunk?". No, we weren't. I love punk music. The punk in this connection means exercising your human rights and playing whatever you like. It just so happens that at the moment I like to play fast and short songs. Maybe in another moment in my life I like to play ten minute songs with a one stringed guitar and sing about whales. You'll never know. I love music.

Anyway back to the present or actually near past. We shared the stage with Disco Ensemble and the Living End. A weird thing was that after the first gig of the tour we had a day off. This must be strangest start of the tour ever but there is an explanation for this. We were supposed to play in Festsaal Kreutzberg on Wednesday but it got burned down. I hope nobody got hurt. So the gig was repositioned to Postbahnhof on Tuesday and thus we had a day off. I went browsing the city. A lovely city it was. Even though there's a lot of capitalistic globalization there's also cultural globalization. Different cultures intertwined and tangled with each other breeding new cultures.

Today at 1pm we head off to Dresden. I'm happy that the tour continues. I've never been to Dresden. Any tips? Speaking of tips the Berlin music instrument museum is a great. Instruments from the golden age of rock 'n' roll i.e. 16the century are fascinating. You can easily spend a day just wandering and listening to samples of fuck up old and new instruments.

My free tea is gone and this boat is heading off or actually I'm getting out of this piss soaked hostel boat. Proost!

-Jaakko



Monday, September 2, 2013

Jaakko & Jay Eurotour 2013... well actually Germany tour

Hallo.

Heute sind wir in Rostock, Deutschland. Haben Sie Gras? This is the first day of our Germany tour with Disco Ensemble. Actually this is a travel day. Yesterday we took a boat from Turku to Stockholm and today we drove all the way to Rostock, Germany. Now my ass hurts. Sitting in an uncomfortable vehicle for 12 hours sucks. Why do they make the chairs so shitty these days? In our Volvo 740 from the year 1988 sitting feels like floating on marshmallow clouds. How come they don't make chairs like that anymore?

It's raining and my head still hurts from crazypartying in Tampere on sunday. How stupid can you be to get wasted BEFORE the tour? After driving all day we awarded ourselves with tofu. 4,20e for a good thai meal is not a bad price. How come Germany is so cheap? Especially the veggiefood. 1,20e for the beer. How come beer is so cheap? What's wrong with this country? Whatever it is I love it. 




Photo from Viking Line Grace.. it is a boat that floats. Life is weird. When sitting here I still feel the waves of the sea. Balance is a strange thing. Take care of yourselves!

Check out the tour plan on the right side of this page. Some familiar places for us but some unknown towns also. Hope to see you there.. somewhere.



-Jaakko & Jay

Ps. Question of the day: what are moustaches for? If you know the answer let me know. T:Pueblo


Wednesday, August 28, 2013

New album RAUHA out 20.9.




1. F.L.I.M.
2. The God Elusion
3. Polarity
4. Haiku
5. Last Match Standing
6. The Death of Dualism
7. Implication8. Altercation
9. Taival
10. Dear Brian
11. Modern Punk Rock Song in E(-major boring)
12. 92 Seconds to Identify a Bad Leader
13. A Few Words of Advice Part 2