Wednesday, March 11, 2015

Eksistenssin kriisi ja dialektiikan kuolema


Kun paradigma alkaa toimimaan ei-toivotulla tavalla niin se alkaa samalla kaventamaan eksistenssin ilmenemismahdollisuuksia ajamalla eksistenssin sisäänsä ja omiin rajoihinsa, näin vapaa oleminen ja oleminen yleensä kriisiytyy. Ei-toimiva paradigma ajaa siis olemisen kriisiin ja näin kriisiytynyt oleminen joka ei enää tunnu oliosta omalta, tuottaa tajunnallista dataa joka kriisyttää itse paradigman ja vavisuttaa näin kaikkia ylärakenteita paradigman päällä. Oleminen ei siis enää tunnu oliosta sen omalta ja miellyttävältä ja linkki maailmassaolemisen ja ihmisenä olemisen välillä katoaa. Olemisen kriisi on siis merkki paradigman kriisistä. Olemisen kriisi syö fundamentin, joten päälysrakenteiden paikkailu ei enää auta. Paradigma kaatuu tai muuttuu kun tarpeeksi sen toimimattomuudesta kertovaa dataa ilmestyy eetteriin. Se myös näyttää meille paradigman sopimuksenvaraisuuden ja hetkellisen luonteen ja karsii sen luonnolain saamasta taiasta. Tietysti on aina mahdollisuus jossa johtava ja yleisiä asioita ajava luokka tai ryhmä ei näe ”rahvaan” kriisiä ja itsepintaisesti ja sokeasti pelittää paradigmaa, jolloin kyse on diktatuurista tai autokratiasta. Niinpä paradigman teoreettinen puoli elää semanttisessa ja praktinen leivässä. Kauniit sanat eivät siis tyydytä nälkäistä ja leivän sisältä löytyvä kivi ei helpota olemista. Teorian tulisi siis osoittaa mielekkyytensä olemiselle, tai ylipäätään olemisella myös käytännössä.

Miten eksistenssi muodostuu paradigman sisällä kun paradigma ei toimi, ja miten kriisiytynyt oleminen vaikuttaa paradigmaan? Kun oleminen on mieluisaa on paradigma oikea. Paradigman teoreettinen eksistaatio tulee korreloitua praktisen kanssa, muuten todellisuuden dikotomia teoreettiseen ja praktiseen syvenee ja erkanee kummankin pelittäessä omaa maailmaansa samalla kun praktinen on sidottu ontologiaan siinä missä teoreettinen on idealistista. Välissä oleva agentti ei näe enää korrellaattia puhutun ja väitetyn todellisuuden ja aktuaalisen elämismaailman välillä ja sekoaa dikotomiaan joka jakaa todellisuuden kahteen jopa toisensa kumoavaan pooliin teoreettinen ja praktinen. Myös jatkuva dikotomian havaitseminen elämässä tylsyttää ja lopettaa agentin vaikuttamishalun tai uskon olemisen mahdollisuuksiin ja mieleisyyteen tai pahimmassa tapauksessa olio hakee turvaa ääriryhmistä ja turvautuu väkivaltaan saadakseen äänensä kuuluviin. Sillä jos oleminen on mieluisaa niin pommeja ei tarvita. Yksi todellisuuden ongelmista onkin tällä hetkellä se että paradigma keskittyy vain kvasitodellisiin asioihin kuten voitto, kilpailykyky, maksiimi ja vääränlainen hetkellisyys. Olemisen tulisikin saada tapansa käytännöstä ja yleisesti hyväksi havaitusta eikä sokeasta uskosta, teoriasta. Sokean uskon myötä olemisen dialektiikka todellisuuden kanssa katoaa ja tilalle astuu paradigmaattinen sääntö joka pätee ainoastaan teorian hyväksi ja näin kaksisuuntaisesta tulee yksisuuntainen ja dialektiikka voidaan julistaa kuolleeksi. Olion vaikutusmahdollisuus omaan eksistenssiin katoaa ja maailmassaolemisesta tulee enemmänkin rangaistus kuin paratiisi. Tajunnan ja eksistenssin kriisi ja yleensä elämisen mielekkyyden katoamista ei tajuta sillä nykytendenssi ymmärtää virheellisesti että elämän mielekkyys ja hyvyys tulee maksimoidun aineellisen utiliteetin hallinnasta ja kilpailukyvyn korreloinnista yleisenä hyvänä. Yleinen hyvinvointiyhteiskunnan demonisointi saa kansalaisen luulemaan että ongelma olisi ylisuuri julkinen sektori (joka tähtää yleiseen hyvään) vaikka se todellisuudessa on pääoman kahminta, pääoman maastapako ja kapitalistinen aristokratia (jonka etymologia juontuneena parhaiden vallasta esittäytyy tragikoomisena jopa irvailuna katsoessa maailman tilaa) jonka pääfunktio on oligopolinen materiaalin ja immateriaalin privatisointi. Varsinkin immaterialistinen privatisaatio on tärkeää sillä se kuka yleisen tajunnan luo luo myös vastaukset tajunnassa esiintyviin ongelmiin ja näin ollen esiintyy totuuden hallitsijana. On outoa että paradigman ja olemisen tulee kriisiytyä ja ottaa pohjakosketus aina ennen kumousta. Asiat tulisi havaita kauempaa jotta turhilta konflikteilta vältyttäisiin.

Onko siis paradigma hyvä kunnes siitä tulee huono? Ja mikä siitä tekee huonon? Asioiden siis ollessa hyvin tulisi jo katsoa eteenpäin miltä tulevaisuus näyttää ja jatkuva dialektiikka ja reflektiivisyys olisi tarpeellista jotta pystyttäisiin haistelemaan teorian ja praktisen mahdollinen tuleva kitka ja väärinkäyttö jotta negatiivinen kumulatiivisuus ja aristokratia saataisiin ehkäistyä. Paradigman fakkiintuminen erottaa agentin kyvystä havaita paradigmaa objektiivisena tekijänä ja puhtaana teoriana ja näin paradigma ottaa subjektiivisuuden paikan kollektiivisessa tajunnassa, siitä siis tulee maailmantajunnan subjektiivisuus kunhan se ensin haltuunottaa agentin primaarin subjektiivisuuden näyttäytymällä välttämättömänä olemisen moduksena ja ainoana tapana. Näin entinen objektiivisuus on nykyinen subjektiivisuus ja sen myöntäminen että itse on epäonnistunut ei ole helppoa, vaikkakin kyse on oikeammin objektiivisen teorian epäonnistumisesta kuin subjektin itsensä. Näin subjekti ei enää näe paradigmaa objektiivisesti eikä pysty ottamaan siihen tarvittavaa etäisyyttä ja näin on luotu uusi paradigman subjekti joka samalla menettää individuumin subjektin aseman historiassaan ja valjastuu paradoksaalisesti paradigman objektiksi. Näin olio sidotaan paradigman determinismiin ja olio luovuttaa eksistenssinsä paradigman käytöön ja etujen ajamiseen. Näin paradigma on siis vääristynyt toiseus johon agentti peilautuu ja siis objektiivisuus jossa agentti elää mutta jota ei enää tunneta omaksi ja halutuksi vaikkakin se ihmislähtöinen ajatusrakennelma onkin. Jossain kohtaa olio herää paradigman unesta ja huomaa eksistenssin kurjuuden. Mikrotasolla olion individuumi subjekti tietenkin elää omaa elämäänsä ja tekee näennäisen vapaita valintoja, mutta hyvin usein elämä tapahtuu paradigman rajoissa ja ulkoisin standardein. Olion eksistenssin liittämistä paradigman olemiseen ei kysytä vaan joku päivä olio vain tajuaa että seisoo pallo jalassa edistyksen, tuottavuuden ja kehityksen kylmässä tyrmässä. Aina on tietenkin anomalia ja intensiteetti vaihtelee.

Vasta historia ja objektivismi asettavat paradigman suurennuslasin alle ja sen hyödyt ja haitat pystytään mittaamaan. Kuten esimerkiksi indivuduumille natsille kansallissosialismi aatun ikeessä saattoi tuntua juurikin oikealta vaihtoehdolta ja järkevältä mutta jonka historia osoitti maailman suurimmaksi virheeksi. Nyt yksityistämispsykoosi ja Thatcherismi ovat olleet voimissaan jo joitakin vuosikymmeniä ja voimme huomata että ehkä materiaalinen olemisen infra on kasvanut ja yhä enemmällä ihmisellä on mahdollisuus omistaa jotain mutta se onkin ainoa ja sen verukkeella poljetaan eksistenssi ahtaalle ja samalla menee pesuveden mukana henkinen hyvinvointi. Ja mitä luultavammin kaikki saavutukset olisivat tulleet saavutetuiksi ilman miljoonien riistoa ja tuhoamista vaikka vain yksinkertaisella jakamisella. Tietenkään meillä ei ole minkäänlaista objektiivista vertailukohtaa mitä olisi tapahtunut jos kapitalistinen paradigma ei olisi saanut tajunnansijaa. Mutta kapitalistisen paradigman pääteesi onkin omistaminen ja mittarit joilla teorian onnistumista lasketaan teorian sisältä käsin perustuvatkin materialismiin ja omistamiseen. Mitään muuta päätelmää ei teorian sisällä voitaisi tehdäkään sillä teoria ei halua tuomita itseään sillä se olisi fataalia teorialle. Tämänhetkinen kapitalistinen paradigma onkin aristokratian jälkeläinen ja siihen tähtäävä yritys kaventaa subjektin oikeuksia. Jos mietitään että vain sellaista sosiaalista rakennelmaa voidaan kutsua valtioksi jossa subjektin vapaus saa korkeimman oikeutensa niin silloin subjektilla on oikeus ja subjektia sitoo toisten oikeus, mutta toisen oikeus ei voi tai saa kaventaa toisen oikeutta. Joten jos joku haluaa että pelissä käytetään vaihdonvälineenä abstraktia rahaa niin miten se on sovitettavissa niiden olemiseen jotka eivät halua pelata näin jos ajatellaan että pohjalla makaa teesi subjektin korkeimmasta oikeudesta olla vapaa? Näin olio siis adaptoidaan valmiiseen tapahtumamatriisiin ja sen jälkeen kerrotaan kuinka tuo ennalta sovittu peli jotenkin paradoksaalisesti on tehnyt hänestä vapaan.

Osakemarkkinat, pankit ja velka ovat kapitalistisen paradigman omaan tarkoitukseen ja oman toiminnan onnistumisen takia luomia tajunnallisia kiteytymiä jotka käsitteinä ovat saaneet apoteoottisen jalansijan todellisuudessa. Koko olemisen kirjo ja todellisuus kulkee näiden läpi niiden samalla värittäen kaiken paradigman kynällä. Enemmän kuin fyysisinä instansseina osakemarkkinat ja muut keksinnöt elävät psykologisina käsitemöykkyinä ja muokkaavat sitä kautta koko sosiaalista olemista. Maailman oleminen tai oleminen yleensä ei ole yksi jana joka alkaa ja loppuu vaan miljoona janaa jotka alkavat ja loppuvat koko ajan ja rakentavat maailman dialektiikan muodossa. Tämä kaikki tapahtuu mikrotasolta nousten aina suurempiin makrotason dialektisiin muutoksiin. Oleminen on oikeastaan piste joko purkatuu loputtomiin suuntiin koko ajan. Jokainen asia joka on on yksi dialektinen piste joka purkautuu yleisen eksistenssin pisteestä, siis olemisen yleensä mahdollistavasta pisteestä. Nyt yksi näistä janoista on räjähdysmäisesti laajentunut hallitsevaksi paradigmaksi ja jonkinlaisen palautesilmukan tai tajunnallisen häiriötilan kautta se on lähtenyt tulemaan takaisin päin janallaan kohti alkuperäistä tapahtumisen alkamisen pistettä syödäkseen koko dialektiikan prosessin ja lopettaakseen jatkuvan kysymisen ”miksi näin, eikä jotenkin muuten”. Näin paradigma syö olemisen sinällään ja muokkaa individuumin eksistensin omaksi uusintajakseen ja maailmassaolemisen mielekkyys loppuu. Eksistenssi siis kriisiytyy. Paradigma voitaisiin nähdä artefaktina jonka ulkopuolelle voimme astua ja tarkkailla sen toimintaperiaatteita ikään kuin kämmenellämme mutta se vaatii suurta objektiivisuuden intensiota ja yli-subjektin emansipaatiota teoriasta. Mutta paradigman moderaattorin on vaikea ja miltei mahdoton luopua toteuttamastaan ohjelmasta sillä paradigmasta on tullut hänen psykologiansa, hänen toiseutensa, peilikuva.

Paradigma kaappaa myös käsiteet omaan käyttöönsä. Kehitys kuulostaa hienolta ja edistys hyvältä ja harva uskaltautuu vastustamaan niitä. Mutta paradigman käsitteenmuokkauksen jälkeen edistys onkin poistunut yleisen hyvän edistyksestä ja siirtynyt vain paradigman edistyksen käyttöön. Jolloin edistys onkin Thatcherismia. Olisi vaikea pokalla kertoa uutisissa että tuhansia pitää saada ulos jotta pääoma voi hyvin ellei käsitteenmuokkaus olisi muokannut käytettyjä käsitteitä irtisanominen ja yksityistäminen esimerkiksi tehostamiseksi ja ketjun parantamiseksi ja kaiken lisäksi vielä yleisen hyvän nimissä(?!?!). Näin kehitys tapahtuu vain paradigman puitteissa ja tajunnanpirstale eli yksilötajunta ja sen potentia kehittyy ja suuntautuu vain paradigman sisällä. Kun käsitteenmuokkaus saa hoteisiinsa vaikkapa yleisen koulutusjärjestelmän niin opetus ja toimintamahdollisuudet maailmassa opetetaan suoraan paradigman sihvilän lävitse. Sosialistinen talousmalli esimerkiksi kerrotaan vain kuriositeettina todellisuudesta mutta kaiken kerrotaan tapahtuvan kapitalististen lakien mukaan eikä juurikaan ketään buustata ajattelemaan muilla talousmalleilla. Näkymätön käsi osoitetaan hoitamaan kaiken muttei kerrota että näkymätön käsi kyllä hoitaa kaiken mutta omaan pussiinsa. Jos ajattelemme että tieto realisoituu todellisuudessa niin kun katsomme ympärillemme niin mitä se kertoo meidän tiedoista? Tiedämmekö siis että yleisen sosiaalihuollon huonontaminen, tuloerojen kasvattaminen ja harvainvalta on yleisesti hyväksi ihmisille vai pelaammeko yksinkertaisesti tietojamme vastaan? Vai toimiiko systeemi toisin päin ja nyt olemme tulleet tietoon joka osoittaa että kapitalismi ei toimi? Ilmeisesti kapitalistisessa paradigmassa olemien onkin tiedotonta koodin toteuttamista. Yltiöindividualismi onkin yksi kapitalistisen paradigman hienoimpia keksintöjä jolla se omaa hegemoniaansa pönkittää, sillä jos ajattelemme vaikka tahdonaktia, niin se avautuu meille ambivalentissa olemisen muodossa, sillä se voi ajatella tahtovansa jotain muita vaihtoehtoisia tapoja toteuttaa oleminen tai talousmalli muttei pysty muuttamaan paradigman logiikkaa. Yltiöindividualismi murtaakin kollektiiviselta vastarinnalta perustan, ja yksi paradigmaattisen konstituutiomöykyn ulkopuolella seisova yksilö ei äänellään paljoa saa aikaan, korkeintaan putkareissun. Näin tarvittaisiin kollektivismin uudelleen herättely jotta paradigman vastaista dataa alkaisi ilmaantumaan eetteriin tarpeeksi ja samaan aikaan samassa paikassa. Nyt tahdonakti on typistetty mahdollisuudeksi tahtoa uutta puhelinta joululahjaksi tai hyvää työpaikkaa. Samalla myös kvasiontologian haltuunottama ontologia saa olion kärsimään vääristyneillä haluillaan. Kun ontologia sanoo että ”haluan leipää”, niin kvasiontologia kääntää olion ontologisen koodin muotoon ”haluan ison kultaisen sohvan joka sijaitsee lattialämmitetyssä kahdensadan neliön talossa jossa tarjoilija tuo leivän kultaisella tarjottimella, tai oikeastaan haluan hampurilaisen en leipää”. Kvasiontologia kasaa suuren määrän kapitalistista tilpehööriä alkuperäisen koodin päälle ja näin kuormittaa eksistenssia turhalla tekemisellä jonka tuoma lisäarvo olemiselle on suurin piirtein paskan ja kiven kanssa samalla lähtöviivalla. Paradigman kvasiontologia siis kuormittaa eksistenssin fundamenttia sillä luulisin että ihmisessä makaa jonkinlainen eksistentiaalinen fundamentti joka ei enää täyty kun ihminen on siirretty kvasiontologian piiriin.

Kvasiontologian ja sen muokkaaman uuden eksistenssin rakennepalikka numero uno on tietenkin raha. Mutta raha ja uusi kvasiontologia ei enää saa ihmistä täydeksi, kokonaiseksi, sillä vaikka ihmisellä olisi kuinka paljon rahaa ja materiaaliset lähtökohdat kunnossa ei fundamentti enää täyty uudessa ympäristössä. Paradigma on painanut tuon fundamentin olemattomiin, ehkä johonkin alitajunnan syövereihin. Suurimmissa noususuhdanteissa ja massayhteiskunnan ja massakulutuksen alussa kvasiontologia ja sen piiri sai luultavasti eksistentiaalisen fundmentin painettua piiloon mutta nyt piilossa olleena jokusia vuosikymmeniä se ei enää tyydy piilotteluun ja repressioon vaan se alkaa huutamaan oikeuttaan. Syrjäytymistä on selitetty työpaikan menetyksellä ja köyhillä materialistisilla oloilla mutta luulisin että vastaus on syvemmällä. Yksitoikkoinen toimistotyö, apinamainen yksinkertainen toisto ja kuulumattomuuden tunne lisättynä siihen että kukaan ei enää näe kokonaisuutta vaan oman pienen fragmenttinsa johon annettu eksistentiaalinen panos ei tunnu enää oliosta tekevän kokonaisuuden kannalta mitään muutosta. Oman osansa eksistenssin kriisiin tekee (post)moderni prekariatismi jonka hetkellisyys ja epävarmuus ajaa olion lähes hulluuden partaalle syöksemällä olion epävarmuuden kuiluun kun huomisen työpäivän mahdollinen oleminen kerrotaan ehkä vasta aamulla. Olion mahdollisuus suunnittella elämäänsä minimoituu nollaan kun ei ikinä voi tietää onko huomena mahdollisesti töitä. Ja jos tarjottuja töitä ei ota vastaan tunnin varoajalla ja näin ollen uudellenjärjestele ennalta suunnitelemaansa huomista niin seuraava prekariaatti jonossa ottaa homman. Maailma ei siis enää ole olion ja ainoa vapautus nähdään kuolemassa. Samalla myös nykyinen paradigma pakottaa olion lojauliuden ja keskittymiskyvyn kohdentamisen pääosin paradigmaan itseensä, eli kvasiontologian sekundaarisiin aspekteihin ja näin suurin osa eksistenssin fundamenteista kuten perhe, ystävät ja oleminen sinällään ja itselleen jäävät vähemmälle. Näin pääoman kuormittama isä korvaa aikaansa rahalla joka taasen ei korvaa läheisyyttä ja kierre on valmis. Pääoman orja ja uhri ajatteleekin että aika on rahaa, hän siis arvottaa olemistaan rahassa, ja siinä kohtaa kun olemisen arvo ja arvokkuus aletaan mittamaan rahassa niin minä voisin vaikka kävellä metsään ja jäädä sinne. Aikamme vitsaus onkin että eksistenssi ja sen käyttö korvataan rahalla ja näin pestään kädet siitä että toista käytetään hyväksi sillä saahan hän korvauksen ajastaan. Mutta eksistentiaalinen fundamentti ei toimi näin. Kapitalistisen paradigman fyysisen eksistentialismin riistopohjainen yltäkylläisyys rakennetaankin henkisen eksistenssin laskuun. Ja samalla paradigman fyysisyys kolonialisoi olion ympäristön. Kun koko infra alistetaan paradigman buustaamiseen erilaisin mainoksin ja ilmoituksin niin olio ei enää pääse karkuun vaan jää vangiksi ikuiseen mainoksien virtaan. Ympäristö ei enää takaa rauhallista olemista koska ympäristöä ei enää rakenneta oliolle vaan paradigmalle. Olio sinänsä siis menettää paikkansa maailmassa ja kaikki suunnitellaan paradigman subjektille. Olion eksistenssi ei siis enää kytkeydy maailmaan vaan aina ja suoraan paradigmaan joka on piilottanut maailman. Tulevaisuuden täysin synteettiset kaupungit rakentuvat vanhalle ontologialle josta kuullaan enää huhuja. Mutta koska kaikki on ”edistystä” ei kukaan kapinoi. Kapitalistisen paradigman henki ja habitus toimiessaan meemin tavoin koittaa koko ajan vahvistaa eksistenssiaan kilpailevia meemejä vastaan. Yksi paradigman hengen seuraavista siirroista lienee historianopetuksen poisto. Sillä historiaton elää vain hetkessä ja hetki on paradigman, ei buddhalaisuuden. Kun olio ei enää tunne historiaa vaan elää fragmentaatiossa jossa jokainen partikkeli ilmestyy kuin tyhjästä liukuhihnalle ja katoaa unohduksiin toisessa päässä niin silloin on helpompi uusiintaa paradigman oikeutus kun virheet jäävät historiaan jota ei enää ole.

Mutta mitä tapahtuu kun eksistentiaalinen kriisi kumuloituu? Vaikka paradigma on suuri ja vahva, on se samalla hyvin heikko ja haavoittuvainen sillä paradigman yhtälö sisältää ihmisen. Paradigma pelittääkin uskonaktin voimalla ja paradigman toiminaperiaate on aksiooma ihmisten nykyisestä toiminnasta, aksiooma jonka se on vaivihkaa rakentanut. Paradigma olettaa jatkuvuuden ihmisen toiminnassa. Tämä olisi asia joka ihmisten tulisi tietää sillä se on samalla tie pois repressoivasta paradigmasta. Tämä tieto on löydettävissä paradigman luoman uuden subjektin objektiivisuuden ylitävässä objektiivisuudessa jossa maailma otetaan kädelle tutkittavaksi. Tämä saadaan aikaan uuden subjektin ylittävällä yli-subjektilla. Paradigma onkin universaliuden teesillä luonut ihmisistä yhden subjektin nimeltä ihmiskunta joka kollektiivisen psykoosin lumoissa pelittää paradigmaa. Sen oli siis saatava kaikki massana mukaan eikä vain muutamia. Näin se on poistanut yksilöt ja luonut massan, näin yksilön voima on kaventunut ja toisinajattelija saa foliokruunun päähänsä ja pehmustetun huoneen. Tarvittaisiin useampia toisinajattelevia yksilöitä paradigman sisälle jotta ihmiskunta muuttuisi subjektina. Kun on tarpeeksi monta uutta subjektia paradigman uudessa kollektiivisessa subjektissa, eli ihmiskunnassa joka kyseista paradigmaa pelittää, niin silloin paradigman henki tai habitus alkaa muuttamaan muotoaan ja olemisen potentia alkaa suuntautumaan toisin. Koska autoritatiivinen paradigma on kuolettanut dialektiikan eksistenssin ja ontologian välillä niin paradigman subjekti eli ihmiskunta ei enää kyseenalaista paradigmaa, se siis vaeltaa sokeana uskossaan. Siitä on tullut sokea todellisuuden multipotentian immanenssille. Olio ei siis enää ymmärrä tai muista todellisuuden metastruktuuria joka on dialektiikka. Paradigma (kapitalistinen) tieteellistää itsensä psykologian avulla kun se olettaa ihmismielen ja ihmisen yleiset muuttumattomat olemisen prinsiipit fakkiintuneiksi ja pysyviksi. Näiden johtopäätösten ja muodostuneiden aksioomien avulla se luulee tietävänsä miten ihminen haluaa ja mitä. Mutta kun aksioomat pettävät ja ihminen esittäytyykin muotittomaksi ei-fakkiintuneeksi todellisuuden toimijaksi ja näin aiheuttaa rytinää vallitsevassa teoriassa niin silloin paradigma ei syytä omaa nihilististä struktuuriaan eikä pieleen menneitä aksioomiaan, ja mikä pahinta se ei katso silloin peiliin, vaan alkaa syyttämään lain puutetta ja anarkiaa. Koska paradigman olemassa olo muistuttaa minkä tahansa meemin olemassa oloa on sen rakennettava todellisuus ja ympäristö itselleen. Näiden tulee olla sen jatkumolle suotuisia kuten esimerkiksi TTIP:n tapauksessa joka on kapitalistisen paradigman laajentumisen yksi askel. Koska paradigman interfunktio on jatkumo, on sen koko ajan indikoitava todellisuutta ja mahdollisia pinnallisia muutoksia sosiaalisessa olemiskentässä esimerkiksi muodissa. Sen on siis havaittava mahdollisia kyllästymiä vallitsevaan. Mutta koska uuden subjektin todellisuuskäsitys määräytyy jo paradigman mukaan on paradigman määrättävä premissit indikaatioilleen jolloin se ei siis enää käsittele todellisuutta sinällään vaan oma rakentamaansa todellisuutta. Sen on keksittävä muutos esim muodissa jotta se jatkuu koska muuten saattaisi tulla kyllästyminen joka taasen avaisi portteja pois paradigmasta. Mutta muutos ei voi olla esimerkiksi kuluttamisen lopettaminen sillä silloin kyseinen kapitalistinen paradigma kuolisi. Paradigman indikaatiokaava on yksinkertainen. Aluksi se haluaa että X, sitten se huomaa että Y saa aikaan X:n joten se totteutaa Y:tä. Y:stä tulee siis lakilause todellisuudelle ja X:stä edistys.

Kapitalistisen paradigman ja se dispositiivin voima ja vahvuus nojaavat sen historiaan. Siirtomaat, kolonialismi ja lähi-idän valtaus öljyn tarpeessa ovat tehneet siitä maailmanhistorian voimatekijän. Jos esimerkiksi lähi-idässä olisi ollut (tai sinne ei olisi saatu pystytettyä) vähemmän länsi mielisiä diktaattoreita ja hallitsijoita ei kapitalistisen paradigman voittokulku olisi ikinä yltänyt nykyiselle tasolleen. Kun kapitalistinen paradigma on tarkoituksella pitänyt kolonialisoidut maat ikeessään ja jäädyttänyt koulutuksen ja muut kehitysmahdollisuudet on se luonut itselleen pohjan joka kasvattaa pitkäaikaista vihaa. Kapitalistisen paradigman janusmaisuus näyttäytyy groteskeimmillaan kehitysavussa. Kehitysavun turvin paradigma saa hyvän jätkän lisää vaikka maasta pumpattu pääoma jää huomattavasti maahan tuotua rahaa pienemmäksi. Kapitalistinen paradigma siis siirtää rahaa myös muista länsimaista kehitysavun turvin omaan näkymätömään käteensä. Kehitysmaihin kun siirretään noin 800 miljoonaa rahaa vuodessa ja ulos pumpataan IMF:n ja muiden pääomankätyreiden toimesta yli 900 miljoonaa. Mutta pääasia on pitää maa kehittymättömänä jotta se ei nouse. Muuta ei tarvita kuin banaaneja tai öljyä ja halvalla. Vaikkakin voitto banaaneista ja öljystä kuuluisi kansalle eikä paradigmalle. Asia tulee kuitenkin muuttumaan kun nykyiset hyvinvointimaat alkavat olemaan tyhjiin pumpattuja ja käytettyjä ja loputtoman voiton niksoissa käpristelevä dispositiivi tarvitsee lisää rahaa ja näin alkaa suuntaamaan katseensa kehittymättömille markkinoille. Sen sijaan että paikalle vietäisiin humanismia ja yhteisöllisyyttä on maat saatava yltiöindividualismin taisteluareenalle ja kaikki teollisuuden alat on saatava globaaliin yksityiseen oligopoliseen hallintaan. Erilaiset mielensoitukset ja mielenilmaisut saattavat muuttaa dispositiivin käytöstä mutta paradigman dispositiivilla on morfologinen pinta joka saa aikaan tunteen muuttumisesta. Pinta siis muuttuu syvästruktuurin pysyessä. Mutta koska paradigman fundamentti on niin vahva ontologisella ja tajunnan tasolla niin ajatus muutoksesta osoittautuu vain illuusioksi mutta ”rettelöitsijät” hiljenevät hetkeksi. Paradigman kaataminen vaatii oliolta suuria ponnistuksia ja yli-subjektin aktivaatiota. Koska olion subjektiivisuus on paradigman subjektivisuutta suurimmalta osin, niin olion olisi kyettävä aina tilannekohtaisesti tunnistamaan introspektion avulla kontaminoituneen tajuntapartikkelin aktivoituminen tilanteessa jossa ollaan ja näin pyrittävä välttämään kontaminoituneita osastoja tajunnassa kunnes yli-objektiivisuuteen päästyään yli-subjektia käyttäen nuo tajunnan osiot on saatu puhdistettua.

Koska olion psykologinen perusta toimii narratiivin ja jatkumon etsimisen ja löytämisen pohjalta on nykyinen (post)moderni paradigma fragmentaattisena todellisuuden ja eksistenssin dikotomioijana erittäin huono ratkaisu ihmistajunnalle varsinkin hieman vanhemmalle tajunnalle. On mielenkiintoista miettiä natiivin paradigmalaisen tajunnan struktuuria. Tällä hetkellä suurin tajunnallinen ongelma on se että vanhoihin tajuntoihin ajetaan uuden paradigman dataa. Vanhaan esiymmärrykseen maailmasta ja sosiaalisista suhteista ajetaan uutta tulosvastuullista ja yltiöindividualistista dataa joka riippuu vain hetkestä ja tekoälyn laskemasta osakekaupasta. Näin siis vanhalla habitantilla. Natiivi paradigmalainen on eriasia. Uusi tajunta rakentuu hetkeen jossa kaiken tulisi olla ilmaista ja napin painalluksella saatavaa. On outoa että vanhemman sukupolven rakentama hyvinvointi ja yleisen kehityksen mahdollistama robotiikka ei luonut vapautta ja hyvinvoinnin jatkumoa, vaan se oli tuhottava uuden paradigman etujen takia ja sen takia että jotkut haluavat sata miljoonaa 50 miljoonan sijasta. Robotiikalla ja varsinkin valtio-omisteisella robotiikalla, joka siis tietenkin valtiollisuus aspektinsa myötä tähtää yleiseen hyvään koska se on valtion funktio, saisimme työn loppumaan tai ainakin vähenemään radikaalisti. Voisimme periaatteessa siirtyä kaavaan jossa robotit tekevät työn ja kansasta jokainen osallistuu yleisen hyvän toimivuuteen toimimalla huoltojoukoissa ja yleisen infran ylläpidossa. Kun jaamme työt kaikille 20-50vuotiaille kansalaisille niin jokaisen työ-aika menee tuonne jokusiin tunteihin per viikko ja tällä panoksella kaikille on taattu asuminen, lämmitys, vesi ja mahdollisesti perusruoka. Tämä kaikki olisi mahdollista jonkinlaisella jaetun tai tuplatalouden mallilla jossa olisi päällekkäin kaksi taloutta. Toinen olisi yleiseen hyvään perustuva ja perusedellytykset tarjoava valtiollinen talous johon jokainen kansalainen osallistuisi muutamana tuntina viikossa sähkölaitoksen, vesilaitoksen, yleisinfran ja ruuan tuotannon muodossa ja sillä saisi itselleen peruselämän tarpeet. Ylijäämän näistä sektoreista voisi myydä kapitalismille. Työ ja tulot siis jaettaisiin. Tämän päällä pyörisi kapitalistinen talous johon jokainen saisi ottaa osaa omalla pieteettihalullaan ja intensiiviasteellaan. Jos siis joku haluaa teeveen tai maailman isoimman auton ja on valmis itsensä orjuuttamaan abstraktin statuksen suhteen joka nähdään isolla kellolla saatavan niin siitä sitten vaan. Jokainen voisi halutessaan tietenkin ostaa itsensä ulos valtiollisesta taloudesta ja alkaa maksamaan vedestä ja sähköstä niin kuin tällä hetkellä. Sillä mitä on työ ja tekeminen? Elintarpeiden ja olemisen mahdollistavaa toimintaa joka on valitettavasti muuttunut pääoman kustannustehokkuuden vaalimiseksi ja nostamiseksi ja toisen pussiin raatamiseksi. Yksi suurimmista epäkohdista maailmanhistorian ja tarkemmin ihmishistorian puitteissa on se että suuret harppaukset ja edistysaskeleet olemisen materiaalisen perustan suhteen ovat aina olleet yksityisiä ja parannuksen on aina omistanut joku. Näin ne ovat suurimmilta osin hyödyttäneet vain muutamia ja nostaneet heidät sosiaalisesn statuksen huipulle ja tehneet heidän elämästään ruusuilla tanssimista. Esimerkiksi käy teollinen vallankumous joka ei vapauttanut ihmistä työstä vaan sai osan raatamaan kahta kauheaamin osan jäädessä makailemaan voittoihinsa. Kun taas jos tieto ja tiede olisi kollektiivisessa omistuksessa ja esimerkiksi keksiessämme aids lääkkeen voisimme alkaa jakamaan sitä aids potilaille sen sijaan että patenttiruljanssi alkaa ja vain niillä joilla on rahaa on mahdollista parantua aidsista. Edistymistä ei siis tehdä ihmiskunnan vaan yrityksen, voiton ja vallan takia ja edestä.

Aikaisemman rytinän eli teollisen vallankumouksen aikana kun työ edellisen kerran radikaalisti väheni olisi meillä ollut mahdollisuus jo osittain siirtyä kyseiseen suunnitelmaan ja vähentää työtä ja lisätä vapaa aikaa joka olisi itsestään ruokkinut tekemistä ja mahdollisuuksia olla ja tehdä mitä haluaa, mutta jako meni miten meni. Nyt uuden aaton sarastaessa tuotantovälineiden kollektiivisuus nousee jälleen tapetille ja meillä on mahdollisuus uuteen nousuun ihmisinä ja ihmiskuntana. Onkin hauska nähdä miten paradigman henki vastaa uuden tajunnan syntyyn joka perustuu työn loppumiselle. Ehkä se tekee maximus absurdimus teon ja alkaa toimimaan humaanisti, ja näin siirtää ihmisen pääoman edelle kun ihminen itse ei siihen ole vielä siihen päässyt harhautetun tajuntansa takia. Ehkä materiaalinen yltäkylläisyys ja työn loppuminen sinkoaa meidät sosialismin aikaan ja ihminen tajuaa jälleen olevansa paradigman perusta eikä vain toissijainen biopolttoaine. Nyt paradigma kohottaa itsensä ihmisen yläpuolelle ja väittää tietävänsä suurten ekspertti ja konsulttiarmeijoiden avulla mikä ihmiselle on parasta vaikkakin kyseessä on puhtaasti se mikä on paradigmalle parasta. Kapitalistisen paradigman ongelma tajunnalle ja varsinkin ihmistajunnalle onkin se että kyseinen paradigma on antihumanistinen. Se uhraa ihmisenä olemisen totaliteetin ja narratiivin omille momenteilleen. Ihmisen tajunta ei siis kykene enää muodostamaan totaliteettia olemisesta sillä kaikki on paradigman momenttia ja niin ollen hyvin impulsiivista ja arvaamatonta. Tämä tapahtuu myös sosiaalisille suhteille jotka rakentuvat vain hetkellisen voiton ja tyydytyksen saavuttamiseen. Taloudellisesta notkahduksesta, joka johtuu siis pääoman kasaantumisesta ja mikrotason kulutuksen loppumisesta, on vielä mahdollista selvitä vahvoilla sosiaalisilla suhteilla mutta uuden paradigmaattisen sosiaalisuuden jälkeen vahva verkosto ei enää auta koska paradigman luoma sosiaalinen verkosto perustuu voitoihin ja rahaan. Paradigma käyttääkin notkahduksissa hyväkseen odotuksen teologiaa ja kertoo että nyt on kovat ajat mutta kun uskomme vahvasti niin nousemme vaikka todellisuudessa kyse on pääoman ja teollisuuden uudelleenjärjestelystä paradigman hyväksi. Se saa aikaan odotusten ja todellisuuden välisen kuilun johon liian moni katoaa.

Sosialisaatiolla tulisi olla merkittävämpi valta paradigman vastaisessa taistelussa. Nythän sosialisaatio valmistaa subjektin paradigmaan mutta uusi sosialisaatio tulisi rakentaa vaihtoehtojen varaan. Jos ihmisen asioille antamat arvot ja merkitykset ovat paradigman struktuurin ydin niin silloin olisi muutettava ihmisten antamia merkityksiä. Nykyinen opetus että rikkaus korreloituu voiman kanssa tai raha vallan tai atleettisuus sosiaalisen vallan kanssa tulisi muuttaa suosimaan yhteisöllisyyttä, järkevää yksilöllisyyttä ja pääoman ikeen vankilamaisuutta. Sosialisaation tulisi siis muokata ihmisen arvoja ja merkityksenantoa kohti altruistisempaa ja kollektiivisempaa maailmaa. Nyt lapset pääsevät potemkin tyylisiin bisnesympäristöihin leikkimään kaupankassalla työskentelevää tai korttioston maailmaa. Kun hyvä säkä käy niin pääset pankinjohtajaksi leikissä. Tietysti kyseinen sosialisaation muutos on hyvin hankala kun paradigma ohjaa sosialisaatiota. Nykyinen paradigma täyttääkin subjektin elämysmaailman omilla merkityksenannoillaan ja arvoillaan jotka se on omasta itsesäilytysvaistostaan käsin luonut.

Eräs paradigman psykologisista epäkohdista ja siis eksistentiaalista epäolemista aiheuttavista bugeista on se että jos olio epäonnistuu kyseisessä pelissä niin se tuottaa riittämättömyyden tunnetta. Kaikkihan ovat kapitalistisen paradigman ideologian mukaan oman onnensa seppiä ja ihminen on individualisti hedonisti jonka kollektiivisuus kaatui sosialismin ja ääliöiden johtaman kommunismin mukana. Kun olio tuntee riittämättömyyttä itseään kohtaan niin se heijastuu arkaaisiin rakenteisiin itsesuojelu ja itsesäilytysvaiston kautta ja kun fundamentteja olemisen aspekteja aletaan olion tajunnassa ja eksistenssissä kaatamaan niin tulos on fataali. Olio siis tajuaa oma huonoutensa jota sosiaalinen statuspeli vielä buustaa. Sillä omaa huonouttaan on kovin vaikea ihmisen hyväksyä tai tajuta. Näin olio mahdollisen epäonnistumisen jälkeen potee huonoa itsetuntoa ja jopa destruktivismia, jopa kostonhalua. Olio alkaakin etsimään asioita jossa voisi jälleen onnistua ja saada tunteen koheesiosta ja osallistumisesta. Eksistenssin on jälleen saatava siis tyydytys ja täyttymys, on siis jälleen etsittävä mieltä olemiselle. Monesti etsintä kohdistuu ääriliikkeisiin, huumeiden väärinkäyttöön, tappeluihin ja muihin mahdollisuuksiin jossa onnistua. Ikävää on että laki syyttää monesti yksilöä. Epäonnistuminen nähdään siis yksilön vikana. Nykyinen paradigma ei osallistuta olion eksistenssia ja maailma koetaankin jonkun muun maailmaksi tai deterministiseksi kirjaksi jossa langennut paikka on vain sivurooli. Eksistenssi siis vaatii kiinnittymiskohtia ontologiaan, mutta väärinymmärretty globalismi ja vinksahtanut paradigma tekevät tästä mahdotonta ainakin vanhan tajunnan puitteissa elävälle oliolle. Olion eksistenssin momentti ei enää liity totaliteettiin koska totaliteetti ja narratiivi on kuollut. Nyky-olio esittäytyykin olemisen mosaiikkina joka vanhan tajuntastruktuurin omaavalle on outoa ja uutta. Uusi tajunta ehkä pystyy asian käsittelemään ja tajuamaan mutta se ei välttämättä poista alitajunnan ja eksistenssin fundamenttien häiriötä jota fragmentaarisuus tuottaa ja näin ollen tajunnan sairaudet tulevat nousemaan eksponentiaalisesti. Olio ei siis löydä itseään. Tietenkin Buddhalaisen psykologian aspekteissa itse on alunperinkin sirpalemainen luomus jossa yhtä itseä ei ole, mutta paradigman luoma itsettömyys elää alituisessa paineessa ja kärsimyksessä fragmentaarisuuden johdosta eikä itseyden katoamisen luomassa harmoniassa johon buddhalainen itsen tuhoaminen alunperin tähtää. Nykyinen eksistenssi ei enää muodosta vektoria vaan pistemäisen sekamelskan jossa hetken muuttujien summa on käsittämätön ja muuttunut täysin kontrolloimattomaksi. Uusi paradigma onkin lisännyt hetken muuttujien summaa eksponentiaalisesti. Näin hetket eivät enää yhdisty ja kokonaisuus katoaa. Individuumi eksistenssi ei enää kumpua ihmisestä ja omasta elämismaailmasta vaan paradigmasta ja siihen osallistumisesta. Osallistuminen on muuttunut hetkittäiseksi osan ottamisiksi ja noista hetkistä on tullut oliolle ainoa olemassaolon oikeutus kun kaikki muu nähdään laiskotteluna, vapaamatkustamisena ja paradigman kirosanan par exellence, eli joutilaisuutena. Myöskin osanottamisen hetket, ja siis ainoat jäljellä olevat olemisen oikeuttamien saarekkeet, ovat menettäneet mielensä ja nekin alkavat tuntumaan pääosin vankilalta. Tämän saa aikaan kapitalistisen paradigman ajatus maailmasta ja eksistenssistä numerona. Numero muodostuu ainoaksi ratkaisevaksi tekijäksi teorialle ja se määrittää minkään arvoa tai mahdollisuutta jatkaa olemistaan, ei se mitä numeron mikrotason alla, sisällä tai päällä on, ei siis iloista, suruista, naurusta ja yleensä eksitenssistä joka numeron koostaa, vaan ainoastaan numerosta ja sen suuruudesta. Kapitalistinen paradigma tekee siis maailmasta aritmeettisen kaavan ja jos kaava ei tuota haluttua tulosta se lopetetaan välittämättä siitä koko eksistentiaalisesta kirjosta joka numeroon sisältyy, joka numeron tekee. Elämällä ei ole arvoa itsessään vaan vain välikappaleena suurempaan voittoon. Numero siis käyttää eksistenssia omaan eksponentiaalisuuteensa.

Onkin hauska miettiä että nousukausi tuotti kaikille tekemistä ja eksistenssi sai näin tyydytyksensä. Sitten kun suurin osa tekemisestä oli tehty ja koneet pystyivät hoitamaan lopun niin tuli tekemisen pula ja koneiden vähentämä ihmistyön tarve. Ihmiskunta tai pienemmässä kaavassa vaikkapa yksi valtio ei seisahtunut ja todennut että olemme saaneet kaiken hyvään jamaan yhteisellä tekemisellä ja nyt on aika alkaa asteittain rentouttamaan tekemisen intensiteettiä ja jakamaan hedelmiä. Nousukauden aikana ja sotien jälkeen menestyminen ja tekemisen löytäminen yhteiskunnassa oli helppoa ja sitä riitti kaikille. Kun asiat oltiin saatu tehtyä ei menestyminen ja jatkuva kasvu kaikille ollut enää mahdollista uuden paradigman sisällä mutta ajatus jatkuvasta kasvusta ja noususta jäi silti elämään. Uusi paradigma siis loi kaavakuvan eksistenssin onnistumiselle ja olemukselle johon eksistenssin tuli pyrkiä ja näin eksistenssi fakkiintui paradigman muottiin eikä yksilö enää nähnyt muuta mahdollista tarttumapintaa eksistenssille paradigman ulkopuolella. Tämä loi pohjan eksistenssin nykyiselle kriisille joka ottaa yhä uusia kierroksia (post)modernin maailman kylmyydessä ja unohtamisen tendenssissä. Oletusarvot jotka paradigma asetti eksistenssille eivät enää olleet mahdollisia kaikille siinä määrin kuin kollektiivisen nousukauden vallitessa. Tästä voimme oppia ja meidän tulisi oppia se että kun merkkejä muutoksista taloudellisissa ja ontologisissa rakenteissa alkaa ilmenemään niin tajunnalle on kerrottava ja sitä on valistettava muista olemisen mahdollisuuksista ja muista yhteiskunnan toimintatavoista eikä vain itsepintaisesti toimittava vanhan paradigman mukaisesti. Näin ollen aina uuden paradigman ankkuroituessa tajunnan käsitteisiin kuten hyvä, edistyksellinen, tulevaisuus, ja kasvu on aina kyseenalaistettava ja kysyttävä paradigaman antama määritelmä käsitteille. Paradigma luo symbolin onnesta ja hyvästä (yksityistäminen, kapitalismi). Sitten se keksii pimeyden (julkinen, valtiollinen) johon se sytyttää oman valonsa jota olio luulee aidoksi hyväksi ja alkaa pyrkimään kohti tuota valoa välittämättä hinnasta. Kapitalistinen paradigma siis myy oliolle kauniin ajatuksen vapaudesta johon sen teesit johtavat jonain uutena ja hienona paradigman keksintönä aivan kuin vapaus ei olisi jo eksistenssin integraali osa ja toteutumisen muoto. Sitten se määrittelee ( eli surkastuttaa tai redusoi) vapauden hedonistisiksi impulseiksi joita nyt uudessa vapaudessa pystyy toteuttamaan. Kapitalistinen paradigma siis antaa oliolle ja sen eksistenssille kvasivapauden joka pitkällä juoksulla onkin vankiloista kylmin ja pimein, tämä on nähtävissä roskaruoasta ja verisuonitaudeista tai ylipainosta, suurista autoista ja teeveistä jotka loppujen lopuksi näyttäytyvätkin velkavankeutena. Jälleen oliolle annetaan näennäinen mahdollisuus vaikuttaa mikrotasolla valintoihinsa ja todellisuuden rakenteisiin, mutta paradigman makropoliittinen luonne ei salli individuumin tajunnan ja eksistenssin enää vaikuttaa aidosti muuttavalla tavalla kokonaisuuteen. Vasta kun muuttajia on monia ja vaikuttajien vaikutus kumuloituu niin makrotaso alkaa reagoimaan.

Kapitalistinen paradigma ilmoittaa vapauttavansa olion esimerkiksi valtion holhouksesta mutta jos valtio on alkuperäisen funktionsa mukaan hyvä niin miksi siitä pitäisi vapautua? Paradigman ongelma onkin että autoratiivisessa mallissaan se määrittää päätöksillään tulevaisuuden toteutumis- ja vaikutusmahdollisuudet ja siis supistaa mahdollista tapahtumiskenttää. Paradigma perustuukin valtaan ja jopa väkivaltaan kun se luomallaan diskursilla luo oman semanttisen verhonsa. Tuon verhon toiselle puolelle ei ole oliolla asiaa ilman disukurssin vallan kumousta. Tietenkin nykyisen paradigman kumoamisen ongelma on globaalisuus joka vahvistaa ja kasvattaa sen vaikutusvaltaa ja toimintakenttää yksilön tai yhden valtion hallitsemattomiin. Jos jokin maa haluaa ulos paradigmasta ja diskurrssista niin kaikki muuta maat ympärillä tekevät kaikkensa jotta se ei onnistuisi. Tämä näyttäytyy erilaisina kauppapakotteina ja järkkymättömänä kantana minkäälaisten helpotusten tai auttamisen myöntämiseen ja näin orastavan muutoksen tukehduttamiseen tai ainakin syöksemiseen suureen depressioon. Sen jälkeen voidaankin paukutella henkseleitä ja näyttää kuinka käy maalle joka jättäytyy paradigman ulkopuolelle, aivan kuin syynä olisi ollut paradigman hylkääminen. Nykyinen paradigma onkin dilemmainen sen suhteen että se esittäytyy yleisesti bipolaarisena on/off mallina todellisuudelle jolloin yhdisteleminen ei ole mahdollista kuten Kreikan tilanteessa jossa talouskasvua ruvettaisiin hakemaan rehellisempää kautta eli jakamalla pääomaa ja buustaamalla kotimaista yrittämistä ja valtion firmoja globaalien toimijoiden sijasta. Mutta tämä tietenkin sotii kaiken yksityistämisen ja globaalin aristokratian suunnitelmaa vastaan joten sitä ei voida nähdä mallina talouskasvun nostamiseen. Kriisit ovat kapitalistisen paradigman keino ajaa vallitseva todellisuus umpikujaan ja sitten esittäytyä ratkaisijana kuten esimerkiksi hyvinvointiyhteiskunnan alas ajamisen kohdalla on tehty.

Eksistenssin kriisin yksi syvävaikuttajista on kapitalistisen paradigman aiheuttama postmoderni dispositiivi joka toiminnallaan kiihdyttää yleistä olemistodellisuutta kohti extremismia. Kaiken hetkellisyys ja kaiken saaminen hetkessä saa atomin värähtelyn kiihtymään koko ajan ja loppujen lopuksi atomin liike alkaa olemaan niin suuri että makrotasolla negentropian määrä ylittyy ja yleinen habitus muuttuu negatiiviseksi. Näin paradigma suistaa maailman fyyisellä tasolla kaaokseen. Samalla myös massakulutuksen ja yli-elämisen aiheuttama ilmaston lämpeneminen kiihdyttää atomin värähtelyä. Tämä saa ihmiset toimimaan impulsiivisesti ja impulsiivikontrolli pienenee. Samalla jos miellämme ilon ja onnen merkeiksi onnistumisesta ja siis eksistenssin funktion täydellistymisestä, niin voimme huomata että suurin osa maailman surusta ja masennuksesta itsessään kriisiyttää eksistenssia. Kapitalistinen paradigma onkin kehittänyt hedonistisen mielihyvän ideologian joka ilmenee kulutuksena ja hetkellisenä hyvänolon maksiimina. Tällä se koittaa hämätä eksistenssia iloon ja onnistumisen tunteeseen mutta surulliset tulokset ovat nähtävissä. Paradigman luoma ilon korvike on valjua ja mieleen tulee lähinnä vittuilu. Vittuilua lienee myös paradigman aikaansaannos sosiaalisen statuksen pyramidin ympäri kääntämisestä jossa luokkarakenne muuttuu oudoksi ja vääristyneeksi. Paradigma tekee yhteiskuntarakenteen ”alapäässä” vaikuttavista toimijoista vähiten arvostettuja ja huonoiten palkattuja vaikkakin heidän työnsä yhteiskunnan hyväksi on kaikista tärkein. Sillä voisimme koittaa lopettaa siivoajat ja katsoa kuinka kauan jaksamme kahlata paskassa. Tai voisimme lopettaa kaikki autonkorjaajat ja katsoa kuinka pääministeri saapuu sitten töihin. Tai jos kukaan ei olisikaan töissä pelloilla niin saisimme tuijotella tyhjiä kaupanlaareja. Tai sosiaalialan työntekijät tai...et cetera. Tässä ilmenee paradigman ideologia siitä kuinka arvostus ei riipukaan osaamisen tärkeydestä vaan puhtaasti rahasta. Sen takia puun kaataminen tuleekin aloittaa aina juuresta sillä kun juuret poistetaan niin kaikki muu tulee perässä.

Nyt kun olemme tulleet päätelmään jossa paradigma luo todellisuuden ympärillään ja toimii meemin tavoin eli säilyttäen itseään ja eliminoiden vastustavia tai muita meemejä ja subjektista on tullut paradigman objekti niin mitä meille jää? Meille jää mahdollisuus ylisubjektivaatioon ja sen kautta aukeavaan mahdollisuuteen nähdä kauemmas, mutta on myös toinen mahdollisuus todellisuuden uudelleen strukturointiin. Paradoksaalisesti samalla kun paradigma luo todellisuutensa se myös saattaa kriisiyttää itsensä. Sillä todellisuuden ja eksistenssin kriisiyttäminen luo aukkoja tapahtumatodellisuuteen joista tajuntaan (tai vice versa) on mahdollista purkautua muita keinoja toteutaa olemista karsinan ulkopuolella. Näiden aukkojen kautta on mahdollista operoida olemisen syvärakenteita jotka paradigma on fakkiinnuttanut. Tähän asti aukkoja on käytetty vain kollekiivisnegatiivisessa mielessä, esimerkiksi hyvinvointiyhteiskunnan tarina, mutta aukkoja siis voidaan käyttää myös kollektiivispositiivisestikin. Jos ranskan kriisin avulla maailmaan saatiin ajatukset vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta niin nyt kyseessä olevan kriisin kohdalla kapitalistinen paradigma on adaptoinut nuo käsitteet omaan myllyynsä ja kääntää ne niitä itseään vastaan kun demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeudet käännetään kaupan esteiksi, joustamattomuudeksi työmarkkinoilla ja valtion holhoukseksi ja samalla se kuitenkin kertoo ajavansa näitä asioita. Onkin hassua että kun työntekijä koittaa lisätä pääomansa, eli työpanoksen voittosuhdetta, pyytämällä lisää palkkaa tai muita korvauksia niin se on väärin ja estettävä koska muuten markkinat kärsivät ja vääristyvät mutta kun saman pääoman voittosuhteen lisäyksen tekee yritys esimerkiksi ulkoistamalla tai irtisanomalla tai vain palkkoja polkemalla niin se on oikeaa ja markkinoilla suotavaa toimintaa par exellence. Kapitalistinen paradigma esittäytyykin sangen anti-demokraattisessa valossa kun tavallinen kansalainen on vieroitettu valtiosta ja sen toiminnasta ajamalla valtio käsite alas ja samalla paradigma alkaa päättämään maan asioista ja siitä kuinka niitä tulisi hoitaa. Jos jossain maassa esimerkiksi vasemmisto nousee valtaan niin rahahanat suljetaan. Mutta palataksemme jakeen alussa esitettyyn toiseen mahdollisuuteen yli-subjektivaation ohella niin on tuo mahdollisuus emergenssi. Emergenssi muodostaa portin jota paradigman on indikoitava kaavallaan ja tarvittaessa muuttaa se mieleisekseen. Kun systeemiin syötetään lisää dataa tai kun eksistenssi kriisisytyy niin emergenssin portti pysyy auki. Kriisiytynyt eksistenssi siis avaa emergenssin kautta portin kun tajunta alkaa etsimään uusia keinoa pelittää aporista todellisuutta. Tämä kaataa kapitalistisen paradigman apurin numero unon eli positivismin, joka ei enää pysy perässä sillä positivismi ei kata emergenssin mahdollisuuksia. Jos ja kun emergenssin portista ilmaantuu uutta ja mahdollisesti kriittistä dataa dispositiivin tapahtumamatriisiin niin paradigman takatuliventtiili koittaa automaagisesti repressoida emergenssin mahdollistaman uuden datan ja sen mukanaan tuomat muutosmahdollisuudet mustamaalaalauksella ja yleisellä sosiaalisella paheksunnalla.

Mutta miksi tällä hetkellä emergenssin portista ei ole tullut uutta dataa joka olisi ollut tarpeeksi voimakasta kumoamaan paradigman? Sillä paradigma pyrkii passivoivalla olemuksellaan tylsistyttämään emergenssin potentian aktualisaation subjektissaan jotta muutosta ei tapahtuisi. Ihminen on lopussa ja ainoa asia jota jaksetaan tehdä on katsoa teeveetä tai shoppailla. Näin paradigman subjekti käsittää maailman niin kuin se kokee sen. Se kokee maailman toiminnan taloudellisena toimintana ja siis käsittää että talous on maailman toimintamalli vaikkakin se on vain yhdenlainen malli. Se kokee ahneuden ja pääoman kahminnan maailman aspektina ja siis käsittää sen koodiksi jota seurata. Paradigman subjektilla ei siis ole käsitystä maailmasta sellaisenaan vaan vain ja ainoastaan paradigman maailmasta. Kaikista huonoiten asiat ovat natiiviparadigmalaisilla. Paradigma tarjoaakin ulkoisia objekteja joilla se koittaa sumentaa subjektin sisäisen silmän, mutta koska emergensin portti on sisäinen tekijä niin ei sen tulisi riippua ulkoisista objekteista. Kuten siis ongelma niin on myös ratkaisu metafyysinen. Kun paradigmaa on tarpeeksi koettu niin emergenssin portti mahdollistuu ja silloin sisäinen silmä ja ylisubjektivaatio tulevat tarpeeseen. Emergenssi mahdollistuu kun tajunta saturoituu negatiivisuudesta. Yksi negatiivisuuden mahdollistaja ja näin eksistenssin kriisiyttäjä on aine. Tajunta käyttää ainetta tehdäkseen itselleen fyysisen vapauden jotta aikaa jäisi luovaan tekemiseen jonka pääasiallinen funktio ei ole hyöty. Mutta kapitalistinen paradigma on valjastanut tajunnan potentian työskentelemään itselleen ja vain omaksi hyväkseen vahvistaakseen vain itseään tajunnan sijasta. Näin aineesta onkin tullut vankila tajunnalle. Näin siis paradigma latistaa eksistenssin ja eksistenssin tapa käyttää maailmaa vääristyy ja summa summarium maailma vääristyy. Samalla kapitalistinen paradigma saa subjektin itsensätuottamiskyvyn nolliin jotta ainoa asia joka uusintaa itseään ja subjektia on pääoma. Nykyisyytemme ilmeneekin enemmän tajuttomuutena kuin tajuisuutena. Tässä ilmenee kapitalistisen paradigman materialistinen tendenssi. Eksistenssi onkin lopettanut luovan itsensä tutkimisen ja uusintamisen ja alkanut seuraamaan paradigman homogeenistä kaavaa jossa aine on ainoa määrittäjä ja teoria antaa merkityksen merkille. Näin olemme suossa josta ylös pyrkiminen vaatii huomattavan määrän henkistä pääomaa materiaalisen sijasta. Kun teoria luo merkin merkityksen niin olemme tulleet tilanteeseen jossa koko tajunnan struktuuri olisi rakennettava uudelleen. Suurin ongelmamme lienee se että elämme suuressa harhaluulossa siitä että päätökset joita hallintotasolla tehdään tehtäisiin rationaalisen yleiseen hyvään pyrkivän instanssin toimesta, eli luullaan että jossain on ryhmä joka tekee päätöksiä ihmistä silmällä pitäen. Tervetuloa antihumanismiin ja jos jotain hyvää pitää asiasta hakea niin se on se että tästä ei päästä muuta kuin ylöspäin.

Monday, January 26, 2015

Here ye! Announcement

We have opened our new official JJ Fanphone. We carry the phone around gigs and it lives in our rehersal space. Feel free to send greetings and such. We probably won't answer sms-messages but we (or someone else hanging in the backstage) will try to answer the phone.

So here's the number:
+358404794626

Oh and should you wish to win a test pressing of our second 7" aka the Sheep 7" please send us the best joke you can think of to our fanphone. The test pressing will be sent to the most funniest joke teller. We will also draw custom cover art as soon as we find a blackmarker.

Peace
-J

Thursday, December 4, 2014

Dispositiivin kvasiontologia


Ajatellaan vetoketju jota aletaan avaamaan ylhäältä alaspäin. Toiselle puolelle jää luonto, eli ontologia, oleminen sinällään ja toiselle puolelle jää kvasiontologia, kulttuuri eli ihmismaailmamme. Näin yhdestä tulee kaksi ja kuilu niiden välillä kasvaa kun vetoketjua avataan. Nykyisessä pelissä jota pelitämme biologia ja kulttuuri jakavat ihmisen olemisen perusteet ja fragmentoivat eksistenssin. Jos mietimme perustilannetta biologiasta, vaikka pariutumista, ja jos siinä olento löytää täydellisen parin itselleen hajun perusteella, niin mitä tapahtuu kulttuurissa jossa vahvojen hajuvesien ja hajusteiden käyttö on huipussaan ja jossa nuorille kaupataan Sex on the beach, James Bond tai Anarchy(???!!!) nimisiä hajusteita joiden funktio on psykologinen ja vain ja ainoastaan psykologinen. Se perustuu idolikulttuuriin ja mielikuviin. Näin tämä kulttuurin aikaansaannos peittää alleen biologisen toimintaprosessin ja olion mahdollisuus funktioida pätevästi kapenee sillä olento ei pääse biologiaa karkuun. Näin elämän perusfunktio eli pariutuminen kärsii ja sen tulokset eroperheinä on nähtävissä. Toinen esimerkki kulttuuri/biologia dikotomiasta on viha, joka luonnollisena reaktiona on puolustautumiskäytäntö joka aktivoituu tilanteessa jossa ei välttämättä päästä karkuun. Se aktivoi aivojen osa-alueita ja näin nitrottaa kykyä puolustautua kun selkä on seinää vasten. Ennen luonnossa taisteltiin "paljain nyrkein" mutta nykyään automaattiasein. Kulttuuri on pidentänyt vihan toimintasädettä äärimmäisiin sfääreihin. Se ei enää ole akuuttia vaan on muuttunut kroonikseksi koko systeemiä kohtaan käännetyksi antipatiaksi jossa alkuperäinen "vihollinen", tyyppi joka tuli marjapensaalle ei enää ole identifioitavissa hetkeen vaan vihollisesta on tullut kasvoton kulttuurin sisäinen struktuuri. Viha identifioidaankin nykyisin summittaiseen ohikulkijaan, sivullisiin tai kansanryhmiin. Tästä tietenkin halutaan zeitgeistin mukaisesti syyttää yksilöä eikä systeemin valuvikoja. Samalla kun kultuurimme buustaa minä-ideologiaa niin vihan synnyttämä puolustusreaktio koetaan minän parhaaksi kilveksi kun minä on uhattuna. Seuraukset tästä ovat radikaaleja ja usein koko minän uhatuksi tuleminen on turha yhteiskunnan luoma tapahtuma. Nykyinen uhka ei monesti kohdistu enää elämään vaan abstraktiin egoon joka tuntee tulleensa loukatuksi ja jonka ajatusrakennelmat, jotka monesti seisovat hypoteesien ja aksioomien päällä, koetaan uhatuiksi. Taas palaamme tilanteeseen jossa eläin tuntee olonsa uhatuksi mutta nyt itse eläin ei ole uhattuna vaan ego. Kun näin käy niin aivoissa vapautuu suuri määrä katekoaliineja ja se saa aikaan nopean energiabuustin arkaaiselle pakene tai taistele tilanteelle. Tämä purkaus kestää vain muutaman minuutin. Samaan aikaan aivoissa viesti uhasta tai "minua on loukattu" tyyppisestä egon harhasta menee läpi adrenokortikaalisen osan ja tämä aiheuttaa valmius tai viretilan suuttumukselle joka kestää kauemmin. Aivot siis jäävät seminegatiiviseen tilaan joka saattaa kestää jopa päivän. Tämä taas luo pidempiaikaista liipasinherkkyyttä. Nyt kun lisäämme tähän neurologiseen tilaan kulttuurimme ja yhteiskuntamme henkisesti repressiivisen kapitalistisen toimintamallin ja ajattelemme että pääoman kahminnan aiheuttamat yt:t takanaan ja tässä adrenokortikaalisessa tilassa jo valmiiksi vaeltava yksilö kohtaa pienenkin lisäesteen sosiaalisessa olemisessaan, esimerkiksi ulosottoviraston kirjeen, niin tilaisuus viimeiselle napsahtamiselle kasvaa radikaalisti ja seuraukset saattavat olla ikäviä ja kohdistua viattomiin, tai yksilön itse destruktiivisuuden siemen saa sirkkalehtensä. Myös stressi lisää adrenokortikaalista toimintaa ja nykyaikainen impulsiivinen kvartaalikapitalismi siis lisää vain liipasinherkkyyttä.

Unen tarve oliolla on pakollinen ja siihen tarvittava melatoniini on essentiaalista nukahtamiselle. Nykyinen urbaani ympäristömme on lopettanut yön. Pimeys ja lepo ovat historiaa ja kaupungit eivät koskaa nuku. Erilaiset valot, väriympäristöt, ihmismassat ja luonnon poissaolo aktivoivat aivoja eri tavalla, monesti tavalla joka on oliolla kohtalaisen uutta ja olio vaeltaakin jatkuvassa hermostuneisuuden tilassa. Kapitalismi käyttää väripsykologiaa toiminnassaan ja kaupunkiympäristön valosaaste saa eläimen sekavaan pomppoilevaan aivo-olemiseen. Tähän yhdistettynä kapitalismin, postmodernismin ja kvasirationalismin konstruoima tulevaisuuden poissaolevuus rakentaa oliolle jatkuvan huolen tilan. Huoli on pelkoa ja sen varassa eläminen saa ihmisen pois paikaltaan, pois helpotuksesta ja hyvästä olemisesta, pois rauhasta ja harmoniasta. Näin olion keskittyminen heikkenee siinä missä muutkin elämän fundamentaalit taidot. Ihmisestä saattaa tulla hyvä tulkitsemaan talouden tendenssejä tai tietämään uusimmat juorut mutta naapurin tuntemien tai yleensä ihmisen olemisen käsittäminen vaikeutuu tai kuoleentuu. Biologia siis pitää pintansa kulttuurin pyörityksessä ja uusi ihmisolemiseen kuulumaton kulttuurillinen aspekti ärsyttää biologisia ja neurologisia tekijöitä. Toki ihminen plastisena kokonaisuutena muokkautuu helposti, mutta aina on välissä muutama sukupolvi joiden on kärsittävä ja sen jälkeen kun uusi ihminen on saatu luotua tai muotoutunut niin kvasiontologia käy läpi järkyttävän paradigman ja fyysisyyden metamorfoosin ja näin kaikki alkaa alusta koko ajan. Näin huolesta ja pelosta muodostuu psykofyysinen taustaverho jonka päälle koko sosiaalinen oleminen rakentuu. Nämä ovat suuria tekijöitä sosiaalisissa ongelmissa joita yhteiskuntamme kohtaa. Jatkuva ahdistus ja kykenemättömyys sen voittamiseen syiden kasvottomuuden ja struktuurien piilottamisen myötä käyttämämme järjen keinoin patologisoi olion ja eräänä päivänä yksilö löytää itsensä psykiatrin toimistosta, muttei keskustelemasta vaan puristamasta lääkereseptiä. Eksessiivinen huoli onkin uusi kansansairaus.

Noin 100 miljoonaa vuotta sitten aivojen ajatteleva osa alkoi kasvaa harppauksenomaisesti ja neokorteksi vahvistui. Siihen on syyksi annettu muun muassa uusi parempi ruokavalio joka sai aivot kasvamaan. Tämä on mielenkiintoinen teoria varsinkin kun miettii nykyajan nopeaa fast food kulttuuria ja teollisia eineksiä jotka ovat suht uusia keksintöjä ihmisen historiassa. Voisi siis luulla että uusi ruokakulttuurimme degeneroi ihmisen ajattelukykyä. Taannuttaako uusi ruokakulttuuri ajattelun takaisin impulsiiviselle tasolle jossa harkintakyky loppuu? Jos mietitään aivojen mahdollista evoluutiota niin olemmeko nyt lopettaneet evoluution ja alamme odottamaan loppua? Viimeisimmät tulokset autismin ja MS-taudin alkuperistä on johdettu suoliston bakteereihin ja siitä ruokakulttuuriimme. Näin edistyksemme onkin taantumamme. Uudenajan näkemykset ja kulttuurimme ovat seurausta neokorteksin voittokulusta. Samalla se on auttanut meitä saavuttamaan huimia etenimisiä ihmisenä olemisessa, mutta nykyajan ihminen on valitettavasti nostanut neokorteksin jumalan asemaan ja näin se valitettavasti tallaa alleen limbisen toimintakyvyn ja mantelitumakkeen, ja neokorteksin aika muuttuu kylmäksi kvasijärkeväksi homogeeniseksi olemiseksi. Välineellinen järki on tuhonnut järjen, sillä enää järkeä ei kehitä ihminen vaan kvanttitietokone joka yksin nurkassa huristen laskee järkevimmän tavan ihmisten toimia. Sen jälkeen teknokraattiyhteiskunnan uskovainen kumartaa uutta dogmia siirtäen sivuun kaiken kritiikin ja oman ajattelun sillä kone ei voi erehtyä. Kone, dispositiivi, tekee pahimmassa tapauksessa vanhemmat alakuloisiksi ja surullisiksi mahdollisen yhteiskunnallisen tai systeemisen paineen takia, ja näin kun mantelitumake ja limbinen järjestelmä ovat jatkuvan negatiivisen tunnetilan otteessa ja kun kroonisesti huolestunut aikuinen ottaa kotiin tullessaan lapsen syliinsä ja lapsi peilaa huolestuneisuuden ja negatiivisuuden äitinsä tai isänsä kasvoilta niin joutuu lapsikin samaisen tunnetilan pauloihin ja pitkään jatkuvana tilana tämä saattaa aiheuttaa oppimisvaikeuksia ja sosiaalisia bugeja koska lapsen vanhemmilta saama mantelitumakkeen negatiivinen lataus häiritsee etuotsalohkoja jotka koodaavat oppimiskykyä ja keskittymistä. Tunnetila ottaa koko aivot siis haltuunsa sillä ennen neokorteksin esiinmarssia limbinen järjestelmä oli ainut ohjeemme ja kun äiti oli silloin huolestunut oli syynä tuleva maanjäristys, villieläin lähellä tai jotain muuta sellaista, eli kyse oli asiasta joka lapselle muodostui fyysiseksi ja lapsi osasi yhdistää vanhempien huolestuneisuuden fyysiseen asiaan. Mutta nyt ovat villipedot poistuneet ja uusi huolestuneisuus johtuu immaterialismista, eli yleisestä yhteiskunnallisesta alakulosta. Näin jää lapselta puuttumaan fyysinen syy huolestuneisuuteen joka ennen selitti huolestuneiduuden syyn ja nyt vanhemmat ovat alakuloisia koko ajan mutta lapsi ei tajua syytä sillä helpompaa oli selittää lapselle villipeto kuin pääoman kahminta ja palkkaorjuus. Tähän päälle vielä yhteiskunta painottaa vahvasti välineellistä järkeä niin tunnetilojen käsittelykyvyt jäävät vähemmälle. Kulttuurimme ei rakennu tunnetilojen vatvomiseen vaan laskelmalliseen järkeen. Näin uusi uljas maailmamme, dispositiivi, upottaa lonkeronsa ja operoi myös neurologisella tasolla. Aivojen biologinen kehitys on miljoonien vuosien operaatio ja nykyinen kvasiontologinen, ihmismaailmallinen kehityksemme on tapahtunut harppauksenomaisesti enemmän viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana kuin koko ihmishistoriassa yhteensä, joten tämä repeytyminen irti ontologiasta ja biologiasta on niin radikaali että kaikkoamme realismista ja aivomme eivät enää kykene käsittelemään irti päästämäämme hirviötä, myyttistä maailmanloppua, arealismia. Aikamme onkin tajunnan kriisi.

Nykyajan kapitalistinen exteremekulttuuri ja sen mukainen tapahtumatodellisuus saavat ihmisaivojen dopamiini ja endorfiini reservit tyhjiksi sekunnissa ja crash on se mukainen. Lepo on poistettu yhteiskunnasta joten reservit täyttyvät hitaasti samalla kun miljoona villkkuvaa näyttöä ja ennen nukkumaanmenemistä tapahtuva sähköpostien tarkistus saa melatoniinin erityksen loppumaan tai vähenemään. Uusi kulttuurimme siis toimii elimistöä ja biologiaa vastaan ja ongelmamme olemisesta muodostuu fundamentaaliksi. En sano että nykyinen kehitys on ongelma absoluuttisesti mutta toivoisin että tajuaisimme osan suurista ongelmista johtuvan yleisesti siitä että ihminen ja tajunta jää muutoksen nopeudessa jälkeen. Kun siis kapitalismi on valjastanut neokorteksin käyttöönsä likaisilla valheilla ja kehottanut tajuntaa pääoman kahmimiseen on se samalla kuolettanut limbisen järjestelmän arkaaisena jäänteenä ja mahdollisuudet solidarismiin ja altruismiin ovat heikenneet. Ennen meillä oli limbinen järjestelmä ja toimimme impulsiivisesti mutta neokorteksin myötä meillä oli mahdollisuus järkevään tuntemiseen ja empatiaan mutta peitimme sen ottamalla tajuntaan ohjelman kapitalismista ja yltiöindividualismista. Yhteiskunta joka perustuu välineelliseen talousrationalismiin ja lyö laimin tunteet ja empatian, on tuhoon tuomittu yhteiskunta. Puhuminen tunteista on kulttuurimme silmissä merkki heikkoudesta ja suoritusyhteiskunnassa heikkous on merkki siirtymisestä sivuun. Jokaisen oven takana on jono uusia työläisiä tulossa korvaamaan prekariaattia joten tunteet on siirrettävä sivuun ja yhtiön moraali ja etiikka on otettava oman tilalle. Elämme siis jatkuvassa biologisessa ja neuraalisessa hädän tilassa jota kapitalistisen kulttuurimme mainosvalot ja väripsykologia pitävät yllä. Olisikin hieno tietää kuinka paljon mielen ei-toivottavasta käytöksestä johtuu oliolle epäsopivasta ympäristöstä. Jatkuva huoli myös hukuttaa järjen alleen ja kun yhteiskunnan pyörteistä illalla kotiin palaava yksilö laittaa tv:n päälle ja katsoo jotain paradigman summaohjelmaa on hän älyllisesti matalimmassa tilassa mitä mahdollista. Mutta näin sen juuri toivotaan olevankin. Dispositiivi kiittää. Sillä kun joku kyseenalaistaa toimintamme kulttuurisen pohjan ja ilmoittaa että jäljellä olevat rippeet hyvinvointiyhteiskunnasta ovat romahtavassa niin dispositiivi sihisee nurkassa ja pyyttää vaikenemaan sillä Vain elämää alkaa. Näin stressiä joka saa ihmiset ajattelemattomiksi, jopa tyhmiksi, ja mikä pahinta välinpitämättömiksi, hoidetaan rentoutumisella tv:n edessä ja kierre sen kuin syvenee.

Jatkuva ahdistuksen tila joka värittää ja taustoittaa nykyihmisen eksistenssia vähentää ilon ja naurun tilanteita jotka lisäävät onnistumista kognitiivisisessa toiminnassa kun taas suru ja ikävä vähentävät onnistumisen mahdollisuutta. Näin maailmantuskaa tunteva olento ei pysty käyttämään olemistaan täydellisesti ja eksistenssi jää vajaaksi. Kulttuuri luo uudet tavoitteet olemiselle ja lapsi joka pienenä haluaisi maalata tai soittaa saa kuulla yhteiskunnalta realiteetit elämästä ja olemisesta. Oleminen sinällään ei onnistu ja jokaisen aito olemisen tyyli jää paitsioon kulttuurimme olemisen ja uusien realiteettien takia. Samalla kulttuuri sitoo yksilön tiettyyn pelin muotoon ja toivon käsitteellä ratsastaen se runttaa oliota aina vain maan rakoon. Kun kulttuurin ohjaama yrittäminen kulttuurin antamassa pelissä menee mönkään niin sanotaan että yritä yritä, ja jälleen kerran olio, sen sijaan että alkaisi heiluttamaan keskisormea ja tekemään omia hommiaan, nousee kultuurisille jaloilleen ja yrittää uudelleen edessään kapitaslimin impulsiivisuuden ja ennustamattomuuden aiheuttama rytinä. Mutta yrittää pitää uudelleen ja uudelleen pelin sääntöjen puitteissa koska joku päivä se Audi on sinun ja egosi nousee pykälän ylöspäin abstraktilla asteikolla. Darwinismin verukkeella todellisuudesta on tehty kilpailu ja peli jossa vahvin pärjää. Jossain kohtaa toivo saattaa loppua ja tilalle astua epätoivo ja jälleen pyssyt paukkuvat. Lapset opetetaan tähän peliin jo systeemin konstruoimassa koulussa jossa hyvät palkitaan ja huonot merkataan. Onkin outoa että jos yksilöä ei kiinnosta ruotsin, matematiikan tai äidinkielen abstraktit maailmat kun hormonit hyrräävät niin se tulee määrittämään pitkälle kaikkia vaihtoehtoja tulevassa pelissä. Pahimmillaan se määrittää sosiaalisen luokan jatkossa. Mutta toivo onkin murskattava joka kerta ja aina opetettava uudelleen sillä kapitalistiskultuurisessa pelissä jota pelaamme on mahdotonta kaikkien voittaa mutta silti peli vaatii uutta yrittämistä koko ajan muuten se nykyisessä muodossaan romahtaisi. Optismismi onkin pelin tärkeimpiä tekijöitä sillä peli perustuu jatkuville pettymyksille.

Kun ihminen tekee sellaista mitä haluaa ja mistä nauttii niin itse katoaa. Ihminen imautuu tekemiseen ja huolet ja surut katoavat. Mitä enemmän saavutamme tälläisiä tiloja eksistensissämme sitä paremmalta meistä tuntuu. Nykyajan työ ja sen mukana tuleva tunne omasta turhuudesta kokonaiskuvassa on omiaan masentamaan yksilöä. Kun suurin osa ihmisistä nykyään tekee sellaista mikä ei kiinnosta heitä pätkän vertaa ja ainoa toive on että pääsisi pois niin ei se voi tehdä hyvää yhteiskuntaruumiille. Ihmisen psykologinen tila korreloituu siis yhteiskunta tai maailmanruumin kera. Näin negatiiviset tunteet ja huolet saavat aikaan taustakohinan olemiseen ja oman aikansa ja maailmassa olemisensa kuluttaminen huonolla tavalla on suuri tekijä eksistentiaalisessa kriisissämme joka aikaamme värittää. Näin yksi suurimmista olemisemme ongelmista on se että joudumme kuluttamaan aikamme täysin hyödyttömässä ja turhassa työssä jossa maailmankokemisemme palaa kituvalla liekillä ja kysymys "tälläistäkö tämä on" nousee jatkuvasti pintaan. Liike on kuitenkin maailman peruslakeja joten kun saa tehdä mitä haluaa niin ihminen kyllä tekee. Harvat jäävät vain makaamaan. Kulttuurimme rakentama huoli saa myös yksilön ajattelemaan visusti itseään mahdollisen kollektiivisen ja altruistisen ajatusmaailman sijasta. Samalla kapitalistinen kulttuuri saa aikaan sen että toista ihmistä ei enää nähdä yksilönä ja toiseutena, toisena minänä, vaan pahimmassa tapauksessa jopa vihollisena, aivan kuin jokaiselle ei olisi tilaa. Suuret irtisanomiset ovat joka päivää ja jos et irtisano niin saat itse lähteä. Sen takia (postmodernissa) nykyajassa kaikki suhteet ja verkostot on piilotettava jotta viimeistä lenkkiä ei löydettäisi. Kvasiontologiassa pärjääminen vaatiikin empatiakyvyn kuolettamista ja se on omiaan johtamaan yhä syvälle aikamme vitsaukseen eli välinpitämättömyyteen. Ajatus siitä että kaikilla ei voi olla asiat hyvin on iskostettu kulttuurin pelisääntöihin. Pyrkimys ihmiskuntana positiivisesta eteenpäin kulkemisesta olemisen janalla on loppu ja vain yksilö merkkaa jotain. Käsite yhteisö koskee meitä vain sanan muodossa ja saa arvonsa vain symbolisena. Yhteiskunnan tulisikin kaikilla tasoilla lähteä ihmisestä eikä paradigman tai idean toteuttamisesta ja jatkamisesta. Historismin painoarvo olisi nostettava päivänvaloon ja tajuttava paradigman paino. Mutta dispositiivi ei sitä halua, sillä se paljastaisi sen sopimuksenvaraisuuden joka on naamioitu luonnonlaiksi. Ideologioiden taistelun ja miekankalinan alle jää ihminen ja hänen olemisensa. Epäinhimillinen kilpailumentaliteetti ja riistokapitalistinen kulttuuri valtataistelu pohjaisessa yhteiskunnassa tekee ihmisistä toistensa vihollisia ja mikä pahinta alakuloisia ja surullisia. Näin rationaalinen ajattelu sumenee ja logiikka sen myötä. Keskittyminen olenaiseen vaikeutuu. Kaikki tämä on piilotettua ja kasvotonta jotta kukaan ei voi ottaa syytä niskoilleen. Jokaisen on keskityttävä itseen jottei joudu tulilanjalle. On oltava iloinen että itsellä on paikka koneessa. Kielteiset tunteet ja solidaarisuus on siis padottava ja systeemiä ei saa arvostella, muuten saa sosialistin tai taantumuksellisen leiman. Näin epäonnistuneen, tiettyjen ihmisten ohjastaman, sosialismin ja kommunismin aave elää edelleen ja värittää kaikkea solidaarista ja altruistista punaiseksi. Kapitalismin ja kvasiontologian vastavoima on poissa ja tajunta ei enää kyseenalaista. Kvasiontologia onkin ottanut ontologian paikan ja pikkuhiljaa siirrymme vain ja ainoastaan kvasiontologian piiriin ja tarina paremmasta ajasta muuttuu legendaksi, siitä tulee utopiaa.

Ihmisessä piilee potentia hyvään ja pahaan. On siis hyvin tärkeää kumpaa noista pooleista buustataan. Yleisoleminen ja sen negatiivissävytteinen tila tällä hetkellä saa negatiivisuutta ja siis pahaa pintaan. On siis hyvin tärkeää mihin yhteiskunta sitä ohjaa, mihin potentia kanavoidaan. Voimme asettaa lauseen että "koulutusjärjestelmämme ohjaa lasta hyvään ja tietoon", mutta jos yhteiskunnallinen käsitys tiedosta on kapitalistinen ja hyvä on se joka kahmii eniten ja voittaa, niin enemmän tämä aktivoi huonoa habitusta kuin hyvää vaikka tarkoitus olisi hyvä. Näin zeitgeist aktivoi pahaa potentiaa. Kotikasvatus on tärkein osa kasvatusta mutta jos kotona tunnetaan antipatiaa ihmisryhmiä tai kansoja kohtaan vain ja ainoastaan tietämättömyyden takia niin tarttuu tämä lapseenkin joka tietämättä syytä vihaansa alkaa vihaamaan. Lasta saattaa ajaakin umpikujaan se että kun hän löytää itsestään tiedon vaikka altruistisesta kollektivismista tai miksei altruistisesta indivualismistakin ja alkaa tätä tietoa pelittämään kun huomaa sen toimivaksi, ja sitten vastaan tulee kulttuurin ja sen konstruoiman sosiaalisen ulottuvuuden maailma empiiriseksi naamioituine tietoineen ja alkaa valistamaan lasta totuudesta tai realiteeteista markkinoilla johon hänen on kasvettava. Näin kulttuurin empiria, ei siis maailman, mahdollisesti kumoaa oman tiedon ja totuuden ja tähän tajunnan on vaikea suhtautua. Jos siis on tieto että kun on kaikilla kaikkea niin kaikilla on kaikki hyvin niin miksi toimimme tämän tiedon vastaisesti? Miksi otamme vastaan kvasitietoa? Toimimmeko tietoisesti tietoa vastaan? Olemmeko jonkinlaisessa sumussa tai massahypnoosissa joka saa tiedon kumoutumaan, vai olemmeko vain tyhmiä? Empiria sanan alle asetettu lause "kaikilla ei voi olla kaikki hyvin" muodostuu uudeksi moderaattoriksi todellisuuskäsitykselle. Kyse on tahdosta, ei siitä etteikö kaikilla voisi olla kaikki hyvin. Tahtoamme ja tietoamme vastaan meidät saakin siis toimimaan adaptoitu teoria, dispositiivi, ajatus jonka joku on joskus ajatellut, ja se ohjaa meidät mahdollisesta itse löydetystä tiedosta pois. Kvasiontologia toimiikin kielen varassa ja sana tekee todellisuuden. Mutta sanan on mahdollista ohjata meidät myös altruistiseen olemiseen ja jakaa ihmisten kesken tieto hyvästä tavasta olla. Käytämmekö siis kieltämme väärin ja näin ajaudumme pois hyvistä ajatuksista? Ongelmaksi siis muodostuu väärin ymmärretty ja käytetty logos. Tämä traaginen väärinkäytös onkin erottanut meidät ontologiasta ja vienyt meidät abstraktiin todellisuudelle vieraaseen kontigenttiin olemisen modukseen. Kun esimerkiksi sanotaan sana käsi, niin voin nähdä mieleni silmillä käden kuvan, tunnistan siis käden olemuksen mielessäni olevasta kuvasta ja pystyn näkemään sen todellisuuden fyysisenä osana. Kun taas sanotaan vaikka kvartaalitalous tai tilitase, niin en voi saada mieleeni minkäälaista kuvaa tai realistista olemusta todellisuudesta. Voin toki lisäsanoilla alkaa selittämään tätä alkuperäistä sanaa ja saada jonkinlaisen käsityksen siitä mikä puheena oleva asia on. Nyt on siis tultu tilanteeseen jossa kvasiontologian tekijät ja toimijat, immaterialismi, nämä dispositiivin kielessä elävät sanat ovat ottaneet haltuunsa ihmisen ja tajunnan ja määrittävät ontologiaa ja ihmisenä olemista. Ne ovat jopa haudanneet ihmisen alleen.

Jos siis kaikilla olisi kaikkea, olisi asiat silloin mahdollisesti hyvin (pois sulkien neurologiset, henkiset, tai fyysiset vammat). Näin järki sanoo kun siltä kysyy. Voisimme empirialla tämän osoittaa totuudeksi, mutta emme ole sitä koittaneet. Kokemus siis vahvistaa järjen vastauksen tai kumoaa sen kun kyse on puhtaasti maailmallisista asioista. Kapitalismi (varsinkin sen riistomuoto) järkeiltynä teoriana, siis ajatuskokeena, leikkinä, pelinä, ideana paperilla on adaptoitu todellisuuteen paperilta. Nyt empirialla voimme nähdä että se ei toimi, se ei siis edistä elämän ja olemisen koheesiota kollektiivisesti. Sillä ei siis päästä edistykselle essentiaaliseen yleiseen hyvään. Joku siitä hyötyy ja jonkun elämän se nostaa kultaiselle jalustalle mutta kapitalismin ongelma on se että yhden nostamiseksi tarvitaan kymmenen jotka jäävät keräämään muruja. Mutta kapitalismin ja fasismin saavatkin samaan karsinaan se että ne eivät perustu järkeen tai tietoon, vaan uskoon. Ne väheksyvät kumpikin uskontoja koska ovat itse uskonto. Tiedon ja uskon ero on dogmi. Talousdogmi siis on syvälle pinttynyt usko että X. Voimme kuunnella tai katsella uutisia jossa kerrotaan juuri tehdystä talouspoliittisesta päätöksestä ja miettiä että tässähän ei ole mitään järkeä. Mutta usko ei olekaan järjen tehtävä. Järki jää ruikuttamaan uskon porteille. Usko ei perustukaan järkeen vaan uskoon. Voimme piirtää paperille symboleita ja nimetä ne numeroiksi. Voimme laskea niillä rahan ja talouden toimintaperiaatteen ja sitten abstraktilla idean tasolla nähdä miten olio elää paperilla kun kaikki olosuhteet ja muuttujat on annettu. Sitten voimme viivan alle vetää tuloksen ja katsoa että näin on. Mutta ihminen ei toimi niin. Nykyajan kvasiontologian vaikutuskentän muodostamia suurimpia ongelmia on se että puheissamme talouden ja rahan toimintamekanismeista unohdamme ihmisen joka on talouden ja rahan alkuyksikkö jota varten kaikki tämä on konstruoitu. Unohtamalla ihmisen yhtälöistä muuttuu koko yhtälö mitättömäksi elämälle. Sitä voidaan tarkastella aivopähkinänä tai mielenkiintoisena pelinä mutta elämän ja olemisen kannalta se on tarpeeton ja käyttökelvoton. Tärkeämmäksi muodostuu miettiä ja laskea miten jaamme varamme ja voimamme. Pieni tarkastelu tämänhetkiseen maailmantilanteeseen näyttää että harvat saavat kaikki varat ja voimamme käytetään täysin turhiin asioihin sillä semanttinen verho peittää totuuden ja saa aikaan tilanteen jossa joku tehtaassa tekee pientä nippeliä vain jotta jokin toinen tehdas voisi tehdä jonkun toisen nippelin ja loppujen lopuksi Predator kylvää tuhoa ja pelkoa Palestiinaan. Tässäkö telos?

Kvasiontologiassa, dispositiivin ilmenemismatriisissa, mahdollisuudet valtiolliselle olemiselle ovat rajattu ääripooleihin joiden välillä väännetään. Vaihtoehdot ovat ainoastaan täydellinen autoratiivinen valtio-omistus tai täydellinen kapitalistisautoratiivinen laissez faire. Jos se siis ei ole kapitalismia sen on pakko olla kommunismia. Kaikki muu välissä on ei-olevaa, ei-mahdollista. Aivan kuin mieli ei voisi löytää muita olemisen virtauksia kulkemiseen kuin nämä kaksi. Inhimillinen ja humanistinen olemisen muoto jakamisineen ja yhteenhiileenpuhaltamisineen on laskettu pois tajunnan mahdollisuuksista järjettömällä lobbauksella. Antroposofia on siis kuollut ja kuopattu olemisen muoto. Näin dispositiivin matriisi, kvasiontologia, määrittää olemisen ja tajuamisen vaihtoehdot. Kvasiontologian kielellisen konstituution struktuuri tulisi asettaa sokraattisen kätilöinnin tai metaeettisen käsiteanalyysin alaiseksi ja näin kysyä onko se hyvä. Näin voisimme päästä askeleen edemmäksi mahdollista totuutta tai vastausta aikamme ongelmaan ja näin voisimme aloittaa hoitotoimenpiteet. Kvasiontologisen olemisen probleema on fundamentaali sillä se lähtee jo siitä kuinka nykyisyys käsittää ihmisen, siitä mikä on siis ylipäätään käsityksemme ihmisenä olemisesta, tai miksi sen olemme tehneet. Aikamme ihminen ei ole vapaa, luova ja kaunis yksilö omine ajatuksineen vaan hänestä on tehtävä jotain tai jokin. Hänen olemisensa ei ole misään nimessä valmista vaan on tehtävä valmiiksi ajattelee dispositiivi. Kvasiontologian käsite valmiista näyttäytyykin kapitalismin biomassana olemisena. Ihmisestä on siis tehtävä nykyisen dispositiivin osa. Osa hän olisi altruistisessa olemisessakin mutta se olisi positiivislähtöistä humaania olemista verrattuna nykyajan koneeseen. Ihmiskäsitys onkin kokenut inflaation ja esimerkiksi vanhukset ovat nykyään kuluerä jonka soisi kävelevän jäätikölle kuolemaan, sillä dispositiivin silmissä he eivät ole tuottavia yksiköitä joka on kvasiontologiassa olemisen pääedellytys. Mutta voimme ottaa kenet tahansa ja kysyä onko hän ihminen vai biomassaa koneeseen, ja hän vastaa ihminen. Kuka siis teki ihmisestä biomassaa koneeseen kun ei ihminen. Sen teki teoria jonka yhtä alkamiskohtaa on mahdotonta jäljittää tiettyyn hetkeen ja ajatukseen ja joka alkoi näkemään ihmisen osana konetta ja tuottamisen välimuotona, välineenä. Tämän surullisen ajatus-synteesin myötä tuli ajatus päämäärästä joka pyhittää keinot ja siitä tuli vallitseva ala-ajatus teorian struktuurissa ja näin ihmisyys uhrattiin edistykselle ja homogeeniselle dispositiiville. Näin olemme teorian vankeja ja jostain syystä alistumme. Alistuminen on seurausta kvasiontologian immateriaalisuudesta ja arealismista jota ei enää voi saada käsiinsä. Kyse on tajunnan kuolemasta. Oikeammin plastisen tajunnan fakkiintumisesta yhteen, paradigmaan. Tajuntaan on siis asennettu tai pesiytynyt kvasiontologinen kontrollijärjestelmä joka blokkaa turhat ja vaihtoehtoiset todellisuuden ja olemisen toteuttamisen tavat mahdottomina palasine peliin sovitettaviksi. Koska kontrollijärjestelmä on jo pesiytynyt radikaalisti tajunnan rakenteisiin on se vaikea ohittaa. Kvasiontologian moderaattorit, muoti, kapitalismi, positivistinen tiede ja massahypnoosi eri muodoissaan siirtävät tiedonmuodostuksen pois autonomiselta yksilöltä josta tulee sen jälkeen objekti joka akkumuloituu valmiiseen peliin sen sijasta että tekisi pelin itse. Näin tajunta joka mahdollisesti on rajaton ja ikuinen yksi on siis teorian paradigman uhrina ja dispositiivin kvasiontologisessa käsittelyssä taannutettu yhteen mahdolliseen ja se ei enää tajua omaa plastisuuttaan ja myriadeja mahdollisuuksiaan olla eri tapahtumisen muodoissa. Miksi näin? Koska tajunnan ympäristö on taannutettu ja peitetty semanttisen pelin avulla rajoitettujen mahdollisuuksien määräksi eikä tajunta enää tajua itseään vaan keskittyy logokseen joka on käännetty teorian ikeeseen. Tajunta toimii tiedon pohjalta joten dispositiivin on tuotettava informaatiota maailmasta jota voimme tietää. Mitä enemmän tietoa tuotetaan sitä todellisempaa ja tiedompaa siitä tulee. Jos siis olisi olemassa maailma jonka moderaattorit, heidän dispositiivinsa, olisi aina tuottanut empiiristä tietoa ja laskelmaa siitä että maailma saadaan toimimaan parhaiten kun puhalletaan yhten hiileen ja jaetaan niin silloin tämä muodostaisi tiedettävän ympäristön tuon maailman asukkaille. Se olisi siis heidän tietonsa jossa heidän tajuntansa eläisi.

Dispositiivin kvasiontologisen matriisin johtava osa, markkinafasismi tai markkina-autokraattisuus, ajaa todellisuutta haluamaansa suuntaan. Näin se piiskaa olioita laitumellensa syömään. Kukaan ei vain kysy onko tuo oikeasti laidun vai aitaus joka on naamioitu laitumeksi. On käsittämätöntä ja luultavasti kestämätöntä että muokkaamme biologista perustaamme erilaisilla masennuslääkkeillä ja leikkauksilla kun se kohtaa kulttuurista johtuvaa repressiota johon se negatiivisesti vastaa kun voisimme älyllisesti muokata kulttuuriamme. Meidän tulisi järkeämme käyttäen muokata ulkoista todellisuutta suuntaan joka tukee biologista hyvinvointia eikä käyttää sitä lääketieteeseen jossa kehitämme yhä parempia täsmälääkkeitä serotoniin ja dopamiinin häiriintyneeseen tuotantoon. Uusin esimerkki on melatoniini joka löytymisensä jälkeen sai apteekin hyllyt notkumaan erilaisia melatoniini tuotteita joilla korvataan ihmisaivojen heikennyttä kykyä tuottaa elintärkeää melatoniinia, kun sen sijaan voisimme keskittyä muokkaamaan valosaasteen määrää kaupungeissa ja välttämään näyttöjä joiden sininen valo haittaa melatoniinin tuotantoa. Kaikki tämä asettaa kyseenalaiseksi koko ihmislajin fundamentaalin uskomuksen siitä että ihminen on järjellinen eläin. Jos se on niin, niin todistamme järjen rappiota. Sillä on täysin käsittämätöntä, jopa irrationaalista että sivistyneeksi yhteiskunnaksi kutsumassamme paikassa taloudelliset lainalaisuudet asetetaan ihmiseläimen tai yleensä elämän edelle. Voin lukea lehtiä, katsoa uutisia, lukea uusista laeista ja säännöksistä. Voin kääntää jokaisen sosiologisen kiven ympäri oikealla ja vasemmalla, ylhäällä ja alhaalla ja silti voin vain vaivoin havaita järjen pilkahdusta missään. Se johtuu siitä että kvasiontologian moottorina toimii käsitteellinen järki joka on rakennelma joka ei käsitä ihmistä. Se käsittää laskemisen ja jaoittelun, metodin ja tieteen muttei ihmistä. Ihmisen se on kadottanut ja taas olisi Linkolalle hommia. Olemisemme kvasiontologiassa on saanut aikaan elämäilmauksen jota johtaa tajunnallinen vääristyminen. Olemisen ja maailman käyttämisen fundamentaali hairahdus. Täälläolemisen parhaiten toteuttamisen kartan väärintulkitseminen joka on johtanut jossain kohtaa olemistamme väärään käännökseen. Jonkinlainen kollektiivinen sokeus joka toistaa itseään tietämättömyydessä ja oppimattomuudessa. Kartturi tulisi siis korvata filosofisantropologisella hahmolla jonka lähtökohta on ihminen ja elo. Nykyinen tajunnan muotomme vain toistaa itsepintaisesti samaa kaavaa ja ohjelmaa ja näin eksistenssin ymmärtäminen lakastuu tai lakkaa kokonaan. Historia on opettanut meille sanat kuten demokratia, kapitalismi, fasismi, kommunismi mutta niitä kohti ei pitäisi mennä sillä ne ovat sanoja, kyseessä on elämä, eksistenssi. Nykyinen keskustelu asioiden parantamisesta jää käsitteistä ja ajatussuuntauksista kiistelemisen tasolla ja matka kohti koheesiota on nolla. Ihmisen ja järjen ei tulisi katsoa historiaa ja opettaa sitä itsepintaisesti uudelle tajunnalle ja näin koittaa jatkaa sitä ja olla sen vanki, vaan historiallisella hermeneutiikalla pyrkiä eroon sen fakkiintuneista tavoista ja kaavoista, paradigmoista sen luomasta dispositiivista joka esittäytyy puhtaasti historiallisena koneena.

Ihminen siis seuraa modernia dispositiivia tiedon saamisessa ja saa näin ainoastaan dispositiivin välittämää tietoa joten kaikki muu mahdollinen vaihtoehtoinen tieto jää sivuun. Kvasiontologia on räjäyttänyt kaiken globaaliksi mutta vääristyneellä markkinavetoisella ja raiskaavalla tavalla ja näin nykyinen ihminen saa Atlaksen osan. Hän kantaa koko maailmaa harteillaan ollen koko ajan läsnä kaikkialla ja kaikessa. Tajunnan struktuuri korreloi kvasiontologian struktuurin kanssa joka (post)modernina fragmentoituneena todellisuuden olomuotona määrittää uuden ihmisen tajuntaa joka pirstaleisuudessaan ilmenee alituisena kaaoksena. Nuoret ja lapset ovat paras peilaaja yhteiskunnan kasvoille ja heidän tajuntansa rakentuu sen myötä. Konfrontaatio vanhempien kanssa johtuukin monesti kahdessa eri tilassa ja tavassa elävän tajunnan struktuurin skismana. Näin nuoret ovat paras kuva ajastamme koska he eivät ole vielä fakkiintuneet vaan peilaavat dialektista suhdetta aikaansa ja yleiseen maailmantajunnan tilaan. Jatkamalla matkaamme joudumme juuri sinne minne olemme menossa. Edessä on kapitalismin muuttaminen (muuttuminen) sosialismiksi kollektiivisen robotiikan omistuksella, jakamalla siis tuotantovälineet muotoutuivatpa ne miksi tahansa, tai vaihtoehtoisesti kapitalismin brutalisoituminen joka syöksee maailman uuteen pimeään aikaan, mutta tapahtui mitä tahansa niin tärkein asia on varmistaa että tällä kertaa jako menee oikein.

-O











Monday, September 15, 2014

Teoria, dispositiivi ja tajunta.


1500-luvulla alkunsa saanut kapitalistinen teoria siis konstruoi nykyään koko tajunnan ja sitä kautta uusintaa itseään. Kapitalistisen teorian päälle, ja sen kautta, rakentuu dispositiivi joka on yhteiskunnallinen immanentti koneisto. Teoriat yksilön eduista kollektiivin edelle, ja yltiösubjektiivisuus muotoilivat uuden dispositiivin kytkentäkaavion. Teoria esiintyy siis uutena metaontologiana ja dispositiivi siihen päälle metaontologian mukaisesti rakentuvana psykofyysisenä olemisen tasona. Näin subjekteista ja yleisestä maailmantajunnasta on tullut teorian paradigman uhri. Teorian dispositiivi muokkaa käsitteet uudelleen ja asettaa ne tajunnalle uudelleen. Onni ei enää ole vapautta ja terveyttä, vaan iso talo ja tv. Näin uuden dispositivistisen subjektin subjektiivinen ja objektiivinen järki törmäävät rajusti yhteen. Objektiivisuus jonka teoria koittaa muokata uudelleen tarkoittaa mielestäni sitä, että kaikki ovat kaikki, mutta kaikki eivät ole kaikki samaan aikaan, mutta kaikilla on samat skeemat samoista asioista. Jokainen on siis voittanut ja hävinnyt, saanut ja antanut, itkenyt ja nauranut. Joten jokainen tietää miltä kyseinen skeema tuntuu. Tämä myötätunteminen koitetaan tuhota dispositiivin pyörteessä yltiöindividulistisilla teorian aspekteilla. Mikä saa meidät subjekti subjektilta ja tajunta tajunnalta valitsemaan kyseisen teorian totuuspelin? Onko koko maailmantajunta jo kyllästetty ja näin saastutettu joten jokainen tajunnan sirpale automaagisesti ilmoittautuu peliin? Vai onko syynä dispositiivin itselleen rakennuttama vahva sosialisaatio. Dispositiivi on myös luonut erilaisia mikro-organisaatioita kuten erilaiset rangaistukset ja sanktiot joiden avulla tajuntaa pelotellaan ns. vääristä valinnoista ja tarvittaessa rangaistaan. Ryhmäpaine on myös vahva aspekti teorian toimintaperiaatteissa. Ilman historiaa ja tulevaisuutta ja pisteestä nolla koko ajan ponnistaen nyky olio taannutetaan ikuiseen Sisyfoksen tilaan jossa kaikki alkaa alusta koko ajan ja varmuutta ei ole. Tämä luo mielenkiintoisen asetelman vapaan tahdon suhteesta dispositiiviin painoon.

Dispositiivi luo siis uuden hyvän elämän barometrin joka perustuu empiiris-positivistiseen läpitieteelliseen maailmankuvaan jossa jokainen asia on mahdollista laskea ja luokitella. Itse asiassa jos jokin asia pakoilee luokittelua ja dikotomiointia se haiskahtaa hengelliseltä jonka dispositiivi haluaa taannuttaa samalla hautausmaalle uskontojen kanssa. Teorian syntyvaiheessa ja sen jälkeen elämästään kamppaileva dispositiivi nosti porvarillisen elintavan elintavoista parhaaksi ja sivistyneimmäksi ja luovutti moraalisääntöjen tekemisen ja uusintamisen valtikan sille. Sen jälkeen porvarillinen elämä muodostui pohjaksi kaikelle ja sen läpi alettiin katsomaan ja siihen verrattiin kaikkea. Siitä tuli uusi oikea ja hyvä elämä. Teorian alussa ja dispositiivin uusintaessa entisen yhteiskunnan se näki kaiken itselleen vieraan vääränä ja virheellisenä. Epäsopiva oli tuhottava ja korvattava se uudella sopivalla ainekselle. se konstruoi uuden universaalin joka ilmeni valkohanskaisessa syömävälinejärjestyksessä jonka kautta sivistys määriteltiin. Jos joku ei tiennyt kuinka tästä uudesta keksitystä kulttuuripelistä selvittiin, luokiteltiin hänet samantien kulttuuriseen periferiaan kuuluvaksi muukalaiseksi.

Nykyisen uuden hyvän elämän tarkoitus onkin omaisuuksien kahminta ja yltiöindividualistinen subjektivismi, vaikkakin paradoksaalisesti kapitalismi tähtää massaan, joten sen individualistinen puoli voidaan kyseenalaistaa. Jos tiede tai jokin muu dispositiivin penetroima ja alistama instanssi tuottaa lauseen "ihmisen elämä on jatkuvaa taistelua muita vastaan" niin laskeeko rauhanomainen subjekti silloin kukkaset automaattisesti käsistään ja alkaa taistelemaan? Tehdäänkö tässä siis todellisuutta ohjaavia lauseita? Järki onkin eräs dispositiivin parhaista aseista. Se on vääristänyt järjen omaan käyttöönsä ja se syötetään logiikkana agenttiin. Hyvä, rauhanomainen, tyytyväinen ja jakava elämä ei olekaan ihmisen päämäärä vaan kapitalistinen rahan, vallan ja materian kahmiminen on muodostunut telokseksi. Tämä on saatu aikaan pyörittämällä tajunnalle viettelysten näytelmää jossa haluamisesta on tehty hyve, ja hyvehän on summa summarum järkeä. Dispositiivi on kääntänyt subjektin itseään vastaan ja epäonnistuminen on oma vika. Enää ei holhous ole valtiollista vaan subjekti on laitettu vahtimaan itseään. "Jos et paina niska limassa hommia niin miten nukut yösi?" "Olet seksuaalisesti poikkeava miten kehtaat pyytää avioliittoa?" Näin dispositiivi kääntää tajunnan itseään vastaan vallitsevien paradigmojen mukaan. Asiat jotka eivät "sovi" kuvaan subjekti tukahduttaa jo pienenä ja ne jäävät osaksi selvittämätöntä vyyhtiä alitajuntaan. Subjektista onkin tullut suuri ja mahtava pan opticon joka on rakennettu jokaisen subjektiiviseen tajuntaan. Teorian dispositiivi määrää sille olennaiset asiat olemisessa hyväksyttäviksi ja kaiken muun esimerkiksi meditaation, joogan, joutilaan mietiskelyn ja altruismin se käsittää ajan hukkaamiseksi josta ei ole hyötyä. Niistä tulee dispositiivin olemisessa kontigentteja olemisen muotoja. Se luo hierarkisen järjestelmän jossa demokratia on vain sana. Politiikka onkin vain dispositiivin tapa hallita ja määrätä kaikesta. Tavallinen kadunmies voi nähdä asioita paremmin ja ns. järkevämmin mutta hänellä ei ole dispositiivin myöntämää leimaa abstraktissa paperissa jolla hän voisi järkensä legimitoida, näin hän ei voi oikeasti vaikuttaa. Tieteen kanssa kissanpolkkaa tanssien dispositiivi redusoi subjektin neuronissa tapahtuvaksi sähköimpulssiksi ja tekee ajattelevasta ihmisestä vain biopolttoainetta se loppumattomaan käyntiin. Valta/tieto hegemonia onkin kytkeytynyt integraaliksi osaksi dispositiivia ja näin se omistaa tiedon, ja oikeastaan tekee sen. Kun dispositiiviin syötetään uutta raaka-ainetta agentin muodossa niin harvoin dispositiivi muuttuu. Se muuttaa raaka-aineen josta olisi saattanut tulla vaikka mitä uutta ja hienoa osaksi lonkeroitaan ja jatkuvaksi itsensä uusintajaksi. Mielikuvitus ja vapaus taannutetaan dispositiivin struktuuriin sopivaksi. Näin vältytään persoonilta. Jokainen tajunnan pirstale sovitetaan valmiiseen kuvaan, näin vältytään mosaiikkimaisuudelta ja yhtenäistä kokonaisuutta on helpompi käsitellä ja hallita. Näin siis valmiiksi laskettu ja mitattu todellisuus luo standardit olemiselle ja tajunta taannutetaan palvelemaan ennalta säänneltyä. Dispositiivin homogenisoiva eksistenssi saa uuden ulottuvuuden kun tiede kehittää ihmisgeenien manipulaation huippuunsa. Näin asiat siirtyvät pois luonnosta ja biologiasta puhtaaseen välineelliseen luontoon, uuteen luonto 2.0:laan.

Kun uusi tajunta syntyy niin se erottuu maailmantajunnasta omaksi subjektiiviseksi olemisekseen ja maailmantajunnasta tulee sille transsendentti. Kun tajunta yli-subjektin avulla käsittää tämän se alkaa pyrkiä jälleen maailmantajunnan yhteyteen. Tähän ehkä perustuvat uskonnotkin joista jokainen on antanut omalle transsendentilleen oman nimensä vaikka lähes kaikki pyrkivätkin loppujen lopuksi samaan. Dispositiivi kuitenkin piilottaa tämän yhteyden ja fragmentoi todellisuuden ja tajunnan peittääkseen kaiken yhtenäisyyden, ja saa näin subjektiiviset pirstaleet tappelemaan keskenään. Dispositiivi kääntää subjektin tajunnan pois alkuperäisestä luonnosta ja tekee luonnosta transsendentin. Se manipuloi tajunnan ja järjen funktion ja kääntää ne omiin intresseihinsä. Suuri osa ihmisten psyykkisistä ongelmista voivat olla seurausta siitä että kun tajunta alkuperäisesti osana luontoa kokee syvää sisäistä (alitajuista) skismaa maailmassaolemisen kanssa kun kapitalistinen teoria ja sen luoma dispositiivi on tyhjentänyt maailman ja luonnon tarkoituksen ja repinyt ihmisen ja tajunnan erilleen sen kodista, eli luonnosta. Dispositiivi välineellisen rationaalisuutensa kautta on tehnyt luonnosta varaston malmeille ja sahatavaralle. Luonnosta on tehty kapitalistinen kone, pankkiautomaatti josta revitään pääomaa yli äyräiden. Luonto joka nähtiin kohtuna, magna materina, feminiininä ja pyhänä, menetti tämän kaiken teollistumisen myötä ja se penetroitiin koneella, se siis raiskattiin. Koko ihmisen epistemologinen käsittäminen muuttuu kun kun puu ei enää ole puu eikä metsä metsä, vaan ne ovat uusia tuotannon objekteja. Myös ihmisestä itsestään on tehty kapitalistinen objekti ja tämä tuhoaa estetiikan ja elämän. Kaikki on pilkottu osiin jotta yhteys kaikessa saataisiin kätkettyä. Näin tajunnan ahdinko on alitajuista ja fundamentaalia. Maailmantajunta altistettiin siis teorialle ja teorian valta, tahto ja halu olivat ainoita suuntaviittoja. Nyt kärsimme tästä.

Dispositiivi on tehnyt kaaoksen käsitteestä itselleen uuden kristinuskon helvetin jolla se pelottelee vankejaan. Se pyrkii positivistiseen eksistaatioon nojautuen tekemään kaikesta yhtenäistä ja täydellistä. Saumatonta paratiisia jossa ei ole vanhan maailman säröjä. Se siis hajotti vanhan ykseyden ja nyt rakentaa uutta uljasta (yhtenäistä) maailmaa pään sisään ja sen kautta myös ulkopuolelle. Kun dispositiivin uusi ontologia tekee uuden subjektin niin se samalla taistelee vanhaa ontologiaa, luontoa, vastaan. Kun keksitty tappelee originaalia vastaan ja jopa kääntyy sen voitoksi, mutta vain näennäisontologisella tasolla muttei primaariontologisella, niin on se omiaan aiheuttamaan mielen sairauksia subjekteissa. Subjektit on koulutettava tähän uuteen maailmaan pelottelemalla tajuntaa mahdollisesta kaaoksen ja anarkian tilasta johon kaikki vääjäämättä tulee luisumaan ellei teoriaa toteuteta par exellence. Välineellisen järjen avulla se muokkaa maailman omakseen ja ihminen syrjäytyy. Kaikki tämä oikeutetaan ja toteutetaan pelon monumenttien ja sosiologisten valtatiivistymien avulla. Kaikkea siis konstruoi kolmen A:n luokitus jonka kadotessa avautuvat uudet helvetin portit. Tämä saa alistetun taloususkovaisen kumartamaan kepin pelossa sillä välin kun karusellin pyörittäjät syövät porkkanat. Dispositiivi poistaa sanavalikoimista sanan "miksi" käyttäen järkkymättömiä tiedon auktoriteettejään jotka on puettu järjen, järjestyksen ja välttämättömän edistyksen kaapuun. Mutta kaapu ei tee papista pyhää. Näin dispositiivi omistaa totuuden joka on mitattu ja luokiteltu, kuinka kukaan järkevä enää voisi väittää vastaan? Dispositiivin paratiisi, grande finale, on suora viiva jossa ei ole mutkia eikä solmuja. Dispositiivi taistelee maailman lakia vastaan koittamalla lopettaa kaiken muuttumisen alistamalla todellisuuden matematiikalle ja omalle järjelleen. Teoria siis tekee radikaaleja rakennemuutoksia vallitsevaan todellisuuteen, kuten massairtisanomiset, ja sen jälkeen selittää että näin sen oli oltava, ja tämä on teorian totuus. Teorian hahmottelema dispositiivi on kapitalistinen kone jossa suurin osa sen agenteista taannutetaan rattaiksi jotka jauhavat yötä päivää tehoa uudelle pääprosessorille jonka muodostavat uudet globalisaatiovoittajat, pääomaatikot ja muut loiset. Perintöveron poisto ja muut radikaalit bisnesmaailman helpotukset pitävät huolen että sang real ei katkea. Mutta kaikista eniten dispositiivi pitää huolen siitä ettei teorian voittokulku selviää, ihmisistä viis. Näin kone onkin luonut ihmiselle uuden industriaalisen luonnon, luonto 2.0:lan, joka on apotesioitu.

Leipä ja sirkushuvit ovat edelleen dispositiivin hallintaväline kun olympialaisilla ja muilla "kansan"juhlilla viihdytetään tajuntaa. Kaiken on oltava kaunista ja puhdasta kun teorian tämänhetkiset pääpamput astelevat punaisille matoilleen. Kaikki täytyy saada toimivan näköiseksi. Dispositiivin lonkerot lakaisevat favelat pois näkyvistä ja köyhät kyykkyyn kun erotuomarin pilli soi, vain jotta saataisiin rahantekokone käyntiin. Dispositiivin spektaakkelinomaiset pläjäykset saavat subjektin tyytyväiseksi hetkeksi, ja näin saadaan paha ja kurjuus unohtumaan. Spektaakkelin käyttö on dispositiiville sisäänrakennettu toimintatapa jonka avulla lobattu todellisuus saadaan politikoitua ja näin yleiseen tietoisuuteen syötetään kaikki pickwickmainen mitä teorialla on antaa. Spektaakkeleiden lisäksi dispositiivilla on erilaisia barometrejä joilla se kalkuloi asioiden toimivuutta ja ihmisten onnellisuutta. Ensin se luo objektin ja sitä vastaavan tarpeen suggestionaalisilla toimintatavoillaan, sitten se tarjoaa uuteen haluun vastaavaa objektia ihmisille, ja näin tavara ostaa ihmisen. Sen jälkeen kulutusta mittavaavat mittarit värähtävät ja dispositiivi alkaa pyörittämään diagrammia tietoisuudelle jossa kerrotaan kulutuksen kasvaneen ja se absurdisti korreloidaan onnellisuuteen. Nykyään maailman tärkein vientituote onkin tarve. Dispositiivin kaappaama ja välineelliseksi muuttama universaali järki alkuperäisenä voisi luoda maailmasta paratiisin jossa kaikilla on kaikkea. Se voisi ohjata meidät ikuiseen pax mundiin, mutta dispositiivi valjasti järjen omiin tarkoituksiinsa, ja nuo päämäärät, kuten maailmanherruus, vaativat sotaa. Tuhannet ja taas tuhannet joutuvat vääristyneen järjen uhreiksi kun teoria esittää päämääränsä edistyksen uusina universaaleina päämäärinä. Dispositiivi on siis patentoinut järjen. Järki on kuin kukkanen joka vaatii huolenpitoa ja hoitoa. Mutta kun ihminen ulkoistettiin teoriasta ja maailmasta ja dispositiivi loi teknokraatisen tiedonkäsityksen, kuoletettiin siinä samalla subjektin botanikaaliset kyvyt ja niin dispositiivi lannoitti järjen Monsanton kaltaisilla dispositivistisilla möykyillä joita vastaan taisteleminen on miltei mahdotonta. Tämä kaikki naamoitiin hyväksi ja hienoksi vaikka Bilderbergien ja Trilateraalisen komission naurunremakan voi kuulla tänne asti.

Teoria haluaa siis luoda yhden maailman yhteisön jossa kaikki ovat homogeenista massaa. Mutta tuo kapitalistinen yhteisö on vain harhaa ja kuvitteellinen. Agentti joka on tematisoitu yhteisöön väkivalloin saa median välityksellä kuvan maskoteista joiden tajunta on valjastettu teorian ikeeseen. Nuo filosofiset zombit buustaavat retorisin keinoin yhteisön yhteenkuuluvuutta, integriteettiä ja ennen kaikkea toimivuutta. Näin hyväksi käytetään subjektin alkukantaista tarvetta kuulua sosiaaliseen yhteisöön. Agentti joka saadaan uskomaan tähän mielikuvitteelliseen kvasiomnipotenttiin yhteisöön investoi luottamuksensa sokeana peliin ja näin kasvattaa teorian valtaa ja auktoriteettia maailmantajunnassa. Retorinen peli vetoaakin agentin syviin universaaleihin kuten "me". Tuota maagista sanaa käyttäen ovet aukeavat. Meidän onkin, yli-subjektin avulla, kaivauduttava yhä syvemmälle tajuntaan jotta löytäisimme totuuden, sillä pintavedet ovat jo pilalla. Dispositiivi on luonut tajunnalle kartan johon on merkitty sallitut ja mahdolliset reitit jota kulkea. Tämä kartta on nyt alistanut ihmisen ja sen mahdollisuudet emansipaatioon. Ideana olikin saada valta pois ihmiseltä uudelle maailmankoneelle eli dispositiiville josta luotiin uusi delfoin oraakkeli joka tietää kaiken. Dispositiivin leivissä onkin suuri määrä tietoisuuden operaattoreita tekemässä tietoa joka sitten julistetaan totuudeksi ja järjeksi. Näin yhteiskunnallisen agentin tajuntaa ohjataan haluttuun. Agentille on opetettu uusi dispositiivin teleologia ja näin agentista tulee teorian painon alla voimaton. Ihminen ei vain jaksa enää tapella vastaan ja tyytyy osaansa vaikka asiat olisivat huonolla tolalla, väärin, tai jopa järjenvastaisia, vaan agentti taantuu maailmassaolemisen mahdollisuuksien suhteen yhteen annettuun ja vallitsevaan.

Julkisen tilan todellisuudessa oli ennen kansankokous torilla jossa peukalo nostettiin ylös tai laskettiin alas riippuen miten päättäjät olivat asiansa hoitaneet. Nykyinen poliittinen tila on dispositiivin määrittelemä ja se määrää kenet se päästää poliittiseen tilaan kertomaan miten asiat ovat. Internet on hieno sanavapaudellinen keksintö, mutta tulevaisuus näyttää lopulta totuuden siitäkin ja mihin suuntaan se menee. Suurimpia dispositiivin tajunnallisia uudistajia ja sen eksistenssin ylläpitäjiä ovat yhteiskunnallisen vallankahvan pitäjät jotka suuren maailman tendenssiin järjestä nojautuen eivät anna yleisjärjelle sijaa, tai se tyrmätään ideologiana. Dispositiivin oleminen perustuukin ajatuksiin ja tulevaisuuteen jonka se itse on matemaattisesti omaksi hyväkeen laskenut, ja mitä se nyt toteuttaa, mutta jonka se silti kuvaa objektiiviseksi itsestään riippumattomaksi asioiden kuluksi, jopa teleologiseksi suunnaksi. Dispositiivi on kuolettanut uskonnot muttei sille itselleen tärkeintä tekijää eli uskoa. Koko systeemi romahtaisi saman tien kun siihen ei enää uskottaisi.

Dispositiivin järjenvastaisuus on niin syvää että järki ei edes enää kyseenalaista sitä, sillä koko järki on halvaantunut. Ihmisen perusfunktiot onkin valjastettu suurimmaksi dispositiivin moottoriksi ja nyrt nälkäinen ihminen ei enää koita saada ruoka vaan rahaa jotta saa ruokaa. Epäonnistunut rahan kahminta saa aikaan neuroosin epäonnistumisesta josta vastaa yksilö itse. Sairastunutta potilasta analysoidaan ja lääkitään nykyään epäonnistuneiden sosiopoliittisten suhteiden takia vaikka anylyysin ja lääkinnän tarpeessa olisi dispositiivin syvärakenteet ja koko teoria. Täydellinen kulma onkin nykyinen dispositiivin aiheuttamien tajunnallisten häiriöiden syyn kulminaatio, sillä siinä esittäytyy koko teollinen prosessi ja sen vinksahtaneisuus. Kulma on kaukana luonnosta ja ihmiselle vieras ja urbaanissa ympäristössä elävä tajunta ei pysty kulmaa käsittelemään sen luonnottomuuden takia. Se luo syvää alitajuista epämukavuutta. Subjektin kiintyminen on poistettu ja eros poukkoileekin objektista ja ihmisuhteesta toiseen dispositiivin fragmentaation johdosta. Näin alitajuinen skisma kasvaa kun alitajunta vastaavasti koittaa tasoittaa tilannetta rauhoittamalla poukkoilua. Dispositiivi esittäyttyy kompleksisena todellisuuden tasona alitajunnalla sillä se sirpaloi tajunnan vaikka yleisen kehityksen lain mukaan suunnan kehityksessä tulisi olla kohti yhtenäisempää eheyttä. Sen takia teorian kolonisoima politiikka onkin nykyään vaikea pala ihmiselle sillä se ei mene eteenpäin kohti yhteistä ja yleistä hyvää, vaan päätökset ovat pääasiallisesti taannuttavia ja kehityksen käsite löytää itsensä suuren sekaannuksen tilasta heti välineellisen järjen vierestä. Dispositiivi kuitenkin tarvitsee fragmentaation sillä pienempiä palasia on helpompi kolonisoida kuin suuria kokonaisuuksia. Dispositiivi alkaakin koputtelemaan jo alitajunnan ovia ja välillä mietinkin että onko dispositiivi jo uusi alitajuntamme. Se ottaa haltuunsa koko subjektin sielunelämän ja virittää viettiyllykettä maksiimiin ja vietin lauettua se suuntaa sen heti uuteen jolloin ihmisen elämä muodostuu nopeasti nousevaksi ja piikkaavaksi käyräksi jossa nopeaa nousua vastaa alamäki, muttei lepo, vaan jälleen nopea uusi piikki. Tahti korreloituu nykyajan extreme elämän kanssa jossa tasaisuus ja lepo ovat mennyttä. Tärkeintä on ettei subjekti missään nimessä jää yksin itsensä kanssa jolloin aukeaisi pieni ovi sisäiseen elämään ja ylisubjektien kaltaiset käsitteet saataisivat aktivoitua sillä sillä saattaisi olla tuhoisat vaikutukset dispositiivin toimintaan.

Dispositiivi pelaa onnen ja illuusion käsitteillä käsitellessään subjektin tajuntaa. Kun subjekti toivoo esimerkiksi onnea, niin dispositiivi tarjoaa sille rahaa. Näin subjekti saa illuusion onnesta joka näyttäytyy rahan muodossa tajuamatta että ottikin pallon nilkkaansa. Dispositiivi saturoi tajunnan toiminnallaan ja objekteillaan niin tiivisti ettei valo enää löydä tilaa. Tajunta täytetään ulkoa päin. Kun pistän silmäni kiinni ja makaan lattialla kirja tyynynä, niin lennän yhdeksänteen ulottuvuuteen tuhansien kilpikonnien ja sisiliskojen kera. Kutsun paikalle 84 000 valosta tehtyä erilaista hahmoa kun tallailen timanttipolkuja sateenkaari metsässä ja miljoona eriväristä konfettia täyttää taivaan kuin neitseellinen lumi. Mihin tässä kohtaa tarvitsen teeveetä? Tässä kohtaa dispositiivi kohahtaa että pah, joutilas, sillä kyseinen tilanne on hankala dispositiiville ja sen takia tajunta pyritäänkin täyttämään viimeistä piirtoa myöten ulkopuolelta ja jos/kun tajunta vajoaa tylsyyteen niin dispositiivi tarjoaa äkkiä uusinta peliä tai elokuvaa jotta kukaan ei katsoisi sisäänpäin. Näin dispositiivi ajaa agentin yltiöpäiseen narsismiin jossa kapitalismin keksintö par exellence, eli "itse", muodostuu tärkeimmäksi tekijäksi. Dispositiivin luoma narsismi on kuitenkin hyvin häilyvää ja heikkoa kun sen rakenteita aletaan analysoimaan. Kaikista parhaiten sen huomaa pelissä tapahtuvissa epäonnistumisissa jotka kaatavat subjetin psyykelääkkeiden turruttavalle pedille pitkäksi aikaa. Teorian tarjoama maailma onkin fantasia jota agentti pelaa, ja törmäykset todellisuuden kanssa suhteutettuina yliannosteltuun minään/itseen ovat välillä jopa fataaleja. Subjekti luulee että itsen epäonnistuminen on maailman kaatava tapahtuma tajuamatta että itse on alunperinkin vain dispositiivin illusorinen konstruktio. Dispositiivi tuhoaa siis ihmisen kompetenssin elämään kun subjekti luulee olevansa riittämätön ja viallinen, vaikkakin toisen teorian toteutuksessa hän olisi malli-ihminen. Näin turhauma johtaa kontigentteihin agression purkauksiin jotka liian usein kohdistuvat viattomiin. Kun purkaus kohdistuu itse dispositiivin niin poliisi ja palokunta ovat paikalla sekunnissa ja rettelöitsevää joukkoa syytetään anarkiasta ja kaaoksesta, ja media leimaa heidät rosvojoukoksi.

Dispositiivi taannutta subjektin takaisin infantiiliin tilaan jossa luomme katseemme odostusten ja normien määräämään dispositiivin kasvoihin odottaen äitimaista peilautuvuutta merkkinä hyväksymiselle. Mutta koska (postmodernin) dispositiivin kasvot muuttuvat sata kertaa sekunnissa koko tunteiden laajalla skaalalla niin emme ikinä saa takaisin hymyä jota odotimme koska subjekti on aina askeleen dispositiivia jäljessä, ja näin subjekti elää alituisessa epäonnistumisen luulon tilassa. Tässä voisimme esittää välinäytöksen: Kun yhteiskunnalliset olot reperessoivat vähäosaisia ja saturoivat muiden elämän liialla kiireellä niin vanhempien kasvoilla paistaa alituinen suru ja huoli tulevaisuudesta. Kun nyt lapsi makaa äitinsä tai isänsä sylissä ja peilaa kasvoista hyväksyntää ja turvaa, saa hän takaisin vain dispositiivin maalaaman surun äidin tai isän kasvoilta. Tästä rakentuva merkityshorisontti ei lähtökohtaisesti lupaa hyvää ja sosiaalisen syrjäytymisen riski kasvaa. Dispositiivi ei ole ainoastaan tajunnallinen rakennetekijä vaan myös fyysinen. Tajuntaan syötetty data ohjaa tietynlaiseen ruokailukulttuuriin ja elämisen tapaan. Jo siis pienestä lähtien dispositiivin uhrien jälkikasvu syö paradigman ruokaa kuten Nestlen äidinmaidon korvikkeet ja muut valmisruoat. Näin teoriasta ja sen toimintamuodoista subjektissa muodostuu epigeneettinen tekijä ja näin ollen psykofyysinen uusi olemisen muoto. Tämä on sangen pelottava tulevaisuuden kuva. Dispositiivi vaatimalla lapsilta yhä nopeampaa ja aikaisempaa aikuistumista ja lapsuuden unohtamista, erottaa heidät äidistään ja ohjaa heidät koneen luokse. Sen jälkeen kun lapsi on kasvanut aikuiseksi heidän puutteellinen äitisuhde projisoidaan tavaraan. Dispositiivi siis tekee subjektista objektin, jonkin minkä subjekti ostaa objektin muodossa, ja näin objektista tulee uusi disposiivin subjekti ja subjektista kapitalistinen objekti. Subjekti siis palaa takaisin lapsuutensa tilaan jossa se ei erota itseään objektista.

Jos otamme tarkasteluun vain vaikka Suomen sosiopoliittisen tilan niin voimme huomata että Suomi vanhana hyvinvointivaltiona on siirtymässä pois kyseisestä hyvinvointivaltiollisesta kulttuurista. Tuo kulttuuri on sitonut kansaa yhteen ja saanut heidät toimimaan yhdessä. Nyt kun uusi teoria ja sen dispositiivi luovat murroksen tuossa kulttuurissa niin kansan sisäiset jännitteet nousevat, kun jokainen etsii syyllistä oman hyvinvointinsa menettämiseen. Nyt kansaa ei enää sido yhteen mikään, ja uusi postmodernistinen tila, jonka tulevaisuuden arvo on lähellä nollaa, sykkii pisteestä nolla randomiin suuntaan koko ajan, niin se saa yksilöiden viettienergian (jatkuminen/loppuminen) suuntautumaan uudelleen tasaisen hyvinvoinnin sijasta. Näissä kulttuurin murroksissa monesti agressiivisuus nostaa päätään ja ihmisiä on helppo masinoida mukaan erilaisten vahvojen johtajien, usein destruktiivisiin, tulevaisuuden kuviin, siinä missä parhaassa tapauksessa hyviinkin. Dispositiivi korvaakin yhteiskunnan jonka alkuperäinen idea oli humaani ja kaikista huoltapitävä hyvinvointiyhteiskunta, ja vaihtaa sen markkinoiden kitkattomasta toimimisesta huolta pitäväksi nukketeatteriksi. Voitaisiinkin sanoa että olemme siirtyneet tai siirtymässä postmodernista tilasta postrationaaliseen tilaan.

Miten tätä todellisuuden hybristä vastaan voisi taistella jos ei halua liittyä? Teoria ylisubjektista on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on teorian dispositiivin uuden ontologian sisällä toteutettava kontrafaktuaalisuus, joka ohjaa meitä pois nyt vallitsevista rakenteista jälleen kohti uutta. Tällä kertaa ehkä paremmalla kartturilla. Turvallista matkaa.

-O