Friday, February 26, 2016

Et ma liberte Pt II


Muutamia ajatuksia kannabiksesta, sen laillistamisesta ja mahdollisista seurauksista.

Jälleen viime aikoina uutiset ovat pursunneet uutisia kannabiksesta. Missä sitä laillistetaan, kuinka paljon sitä poltetaan, kuinka se on tällä hetkellä amerikan ekonomisesti nousevin ala ja kaikkea siltä väliltä. Sitä on ennätysmäärä kasvamassa suomalaisissa komeroissa ja kaapeissa, joka kolmas nuori on kokeillut, jääkiekkoilijat blaadaa, nuorison suhtautuminen on höllentynyt, poliisia ei enää kiinnosta pelkät polttelijat ja The Economist lehdessä juuri julkaistu laaja juttu kannabiksesta ja sen laillistamisesta jota en valitettavasti itse kerinnyt lukemaan. Samalla uutisissa kerrotaan että humalahakuinen juominen nuorison keskuudessa on vähentynyt. Olen jutellut baarinpitäjien kanssa jotka valittavat kun porukka ei enää juo niin kuin ennen. Jokin aika sitten oli myös uutinen jossa poliisi kertoi että takavarikoidun kannabiksen laatu on nykyään huomattavasti vahvempaa ja niin sanottua lekalla päähän kamaa mutta olen vahvasti sitä mieltä että myös polttajat ovat kohtalaisen paljon kovempaa kamaa, eli myös käyttäjän toleranssi lähtökohtaisesti alkaa sietämään nykyistä kannabista paljon nopeammin sillä sillä mennään mitä on annettu.

Itse seilatessani globaalissa kannabiskulttuurissa "työni" takia olen monesti kohdannut mielipiteitä jotka pursuavat ajatusta että on mukavampi olla baarissa kun ei tarvitse juoda niin paljoa. Voi polttaa pienen jointin ja juoda muutaman kaljan. Kukaanhan ei tietenkään ajattele tai saati edes usko että kannabiksenpolton lisääntymisellä ja alkoholin kulutuksen vähentymisellä olisi yhteys, mutta valkenee se päivä pessimistillekin. Nuoret ilmoittavat että juominen heidän keskuudessaan on vähentynyt mutta uutisissa ei mainita että mahdollisesti vaihtoehtoiset päihteet vievät alaa alkoholilta. Kaikkea tätä ei vielä osata nähdä, sillä kannabiskulttuuri, globaalissa mittakaavassa, on suht uusi asia suomessa, vaikkakin jo 60-70 luvuilta asti on polteltu minkä osoittaa mahtavasti Aamulehden pienen pieni osio joka kertoo uutisia viidenkymmenen vuoden takaa ja muutama päivä sitten siinä kerrotiin Kannabisaallosta tampereella vuonna 1966. Jo vuonna 1907 oli ”suomalaisessa” lehdessä juttu miten kannabikseen pitäisi suhtautua ”suomessa”, kieltää vai soveltaa ns. Göteborgin järjestelmää, jota muun muassa alkoholiin ja varsinkin vahvaan sellaiseen sitten suomessa sovellettiin.

Mitä (ehkä) tapahtuisi jos kannabis laillistettaisiin?

Jos kannabis laillistettaisiin suomessa, olisi ehkä ensimmäinen puoli vuotta tai vuosi aika kohellusta. Se olisi ”uutta” ja hienoa ja kestäisi hetken ennen kuin alkuinnostus laantuisi. Sen jälkeen luultavasti kaikki normalisoituisi ja ne jotka olisivat havainneet kannabiksen itselleen toimivaksi, polttaisivat, ja ne jotka eivät sitä hyväksi havaitsisi, eivät polttaisi. Niin kuin nytkin. Monta kertaa keskustellessani aiheesta olen törmännyt kritiikkiin joka sanoo että sitten kaikki olisivat vain koko ajan kannabis-pilvessä. Väite on absurdi. Ovatko nytkin kaikki koko ajan alkoholi-pilvessä kun kerta alkoholi on laillista? Bussikuskit, kaupantädit ja sedät, lappuliisat ja pertit kaikki koko ajan kännissä?

Tämän hetken lainsäädännön huono puoli on se, että se suosii rikollisuutta, oikeastaan luo sen, ja kun ihminen tuomitaan kannabikseen liittyvästä "rikoksesta", hän automaattisesti siirtyy yhteiskunnan käsitepelissä rikoksen käsitteiden maailmaan ja hänet tematisoidaan kokonaisuudessan rikolliseksi ja tuon tematisaation alaisena ollessaan on helpompi jatkaa seilausta kyseisellä merellä kun jo kerran yhteiskunta hänet rikolliseksi käsittää ja samalla tuon epäonnen jointin polttaminen joka ihmisen poliisille käräytti muodostuu aivan liian painavaksi sosiaaliseksi tekijäksi tulevaisuudessa, se siis alkaa liikaa määrittämään mahdollisuuksia jatkossa. Jos kannabis laillistettaisiin, laskisi rikollisuus huomattavissa määrin, sillä jokainen kasvattaja ja polttelija ei olisikaan enää rikollinen. Hyvältä näyttäisi kansainvälisesti maan rikostilastot kun rikollisuutta on saatu laskettua. Samalla ihmiset joilla saattaa kannabiksen väärinkäytöstä johtua joitakin oireita, olisi helpompi hakeutua hoitoon ajoissa, kun ei enää leimattaisi rikolliseksi ja sosiaalisen syyllisyyden aspekti katoaisi. Kannabiksen lääkekäyttö, ja ylipäätään mahdollisuus sen määräämiseen lääkekäyttöön myös helpottuisi laillistamisen myötä. Se olisi myös oiva sijainen opiaateille, noille koukkujen terävimmälle kärjelle jossa jo niin moni rimpuilee ja joiden raaka-aineet ovat osatekijöinä niin monissa aasian ja välillisesti lähi-idän konflikteissa. Myös sosiaalinen syrjäytyminen ehkäistyisi kun ei enää tarvitsisi kuumotella kotona että ei voi mennä ulos kun joku saattaa nähdä että olen pilvessä. Nyt paljon kotimaan kannabiksesta tulee omista kaapeista (70-80%), mutta mukana on myös huikea määrä rikollisjärjestöjä ja yksittäisiä rikollisia sillä kotikasvattajat monesti myyvät vain omalle porukalle tai kasvattavat vain omaan käyttöön koska niin on pienempi mahdollisuus kärähtää tästä perkeleellisestä synnistä. Kun siis kannabista ostaa enemmän tai vähemmän hämärältä kaverilta kadulta, ei oikein ikinä tiedä mitä saa. Miltä kuulostaisi bensalla turvotettu mikä tahansa jonka thc-pitoisuus on noin nolla? Laillistamisen jälkeen laatu olisi tarkistettua ja näin ollen tasaista, mikä omalta osaltaan ehkäisisi ns. Flippauksia ja muita "hasiksen" polton haittoja. Sillä muovilla jatkettu hasis tuskin palvelee ketään, ei yhteiskuntaa eikä yksilöä. Ikivanha vitsi ensimmäisen hasispiikin tappavuudesta on kaikessa humoristisuudessaan totta sillä jos joku rännää venäläistä peruslättyä suoneen niin ihan varmaan kuolee. Niin sanottu porttiteoria aktualisoituu oikeastaan sen takia, että kun kadulta ostaa kannabista, saattaa välillä saada eioota, ja kun diileri tarjoaa kannabiksen suhteen eioota, niin siinä samalla hän kertoo että olisi kyllä muutamia ekstaasinappeja tai piriä. Ja yht äkkiä sitä huomaa että osti yhden esson kun ei kannabista ollutkaan. Jos olisi turvallinen paikka josta ostaa, ei tarvitsisi kohdata muita huumeita. Ei ainakaan niitä tyrkytettäisi ja samalla ensikokeilija välttyisi saman tien kohtaamisen kovempien huumeiden kanssa.

Kun reissaa Euroopassa, niin silmään pistää monessa muussa maassa vallitsevat löyhemmät huumelait, Hollanti nyt tietysti kärjessä liberaliuden suhteen ( Kööpenhamina, jotkut jenkkien osavaltiot, Espanja jossa on perustettu paikallisille avoimia coffee shoppeja ja mukana saa kantaa muutamaa grammaa koko ajan, Saksa, Uruguay ja Portugali, et cetera..). Saksassa saa isoimmissa kaupungeissa periaatteessa kantaa mukanaan jopa viittä grammaa koko ajan ja löytyy jopa baareja joissa saa sisällä polttaa kannabista. Tsekeissä kun hahmo in cognito kysyi baarimikolta että missä voisi jointtinsa polttaa, katsoi baarinpitäjä häntä ja alkoi nauramaan. Olet Tsekeissä hyvä mies, polttaa voi missä haluaa, hän sanoi. Toisessa paikassa samassa maassa baarinpitäjä hetken tutustumisen jälkeen iski oksan pöytään ja sanoi että kaikki pitää sitteen polttaa täällä. Harvoin kohtaa paikkaa jossa olisi tiukempi suhtautuminen kannabikseen kuin suomessa, ainakin missä itse olen käynyt ja veikkaisin että Lutherilla on sormensa pelissä sillä elämä ei ole hauskanpitoa varten vaan raatamista ja virsienveisuuta varten. Kun asianlaita näin näyttäytyy, on outoa ajatella oman maamme päättäjiä jotka niska limassa tekevät suomesta Euroopan integraalia osaa, mutta ottavat vain tuosta kaikesta kapitalistiset aspektit, halpoine työvoimineen ja löyhine markkinatalouslakeineen ja vapaakauppasopimuksineen mutta unohtavat kulttuurilliset aspektit. Jos aikoo olla osa Eurooppaa, on otettava koko paketti, johon kuuluu löyhät huumelait ja pyöräilykaistat mm. On myös absurdia että osassa Eu:ta saa poltella vaikka kadulla bongia ja jonkin metafyysisen rajan toisella puolella ei, elikä jos ottaisin kuvan itsestä maailman suurimman puskan edessä himotuutti kädessä ja ilmoittaisin kuvan tiedoissa olevani vaikkapa hervannassa niin kyllä puhelin kaikuisi sen jälkeen, mutta sama tilanne hollannin tunnisteilla ei tuottaisi muuta kuin tykkäyksiä. Tässä suhteessa prokuksen sänky olisi tarvittava. Kannabis ei myöskään ole vain kasvi. Se on myös kulttuuri, hyvin laaja kulttuuri, jonka erinäiset nyanssit ovat myriadit. Sitä on käytetty, ja käytetään, pyhissä toimituksissa, lääkkeenä, relaksanttina, narkoottina, etc, ja on käytetty jo tuhansia vuosia. Mutta valkoinen mies kun luottaa alkoholin lupaamiin paratiisin avaimiin niin kovasti, että vaihtoehtoiset elämäntavat jäävät huomaamatta mutta nuorissa on tulevaisuus. Kannabiksen laillisuus muualla Euroopassa ei kerro löysistä ranteista päätöksenteossa, vaan kulttuurillisesta sivistyksestä, ja ihmisen absoluuttisten vapauksen ymmärtämisestä ja tunnustamisesta. Myös botanistispoliittiset aspektit jäävät rikolliseksi tuomitsemisen jalkoihin vallitsevan läinsäädännön takia, ja se on väärin. Sillä jotkut noista kasvattamoista joita olen nähnyt valveunissani, eivät ole mitään pikkurikollista pajankasvatusta, vaan suuria tieteellistaiteellisia näytteitä ihmisen omistautumisesta ja rakkaudesta lajiin. Todistin myös jokunen aika sitten absurdistanissa ollessani keskustelua jossa kaveri joka ei polta, eikä ole polttanut, olisi suuresti halunnut alkaa kasvattamaan kannabista vain harrastuksen vuoksi.

Syyt minkä takia kannabis tällä hetkellä on laitonta, ovat vanhentuneita. Jos päätös suomessa tehtiin huhujen mukaan kolikkoa heittämällä, ei se silloin perustu mihinkään muuhun kuin lady fortunan mielenoikkuihin ja koko laitomuuskeskustelu alunperinkin alkoi kun yleismaailmallinen (lue: Amerikalainen) huumausainelainsäädäntö halusi homogenisoida pallon omaan dominoivaan tapaansa. Suomessa heroiini ja amfetamiinikin olivat kauemmin laillisia kuin kannabis(?!?!). Jos Peyote olisi edelleen kiellettyä sillä verukkeella että se tekee ihmisestä jumalaa pelkäämättömän, niin eikö se olisi hieman epäadekvaattia, jopa humoristista. Vanhan ajan väärät ja vääristyneet käsitykset kannabismaniasta joka tekee käyttäjästä seksiaddiktin joka raiskaa kaiken kahdella jalalla kulkevan, ovat luoneet aikanaan vääriä, orjuuttavia paradigmoja, joita edelleen heilataan jumalan totuuksina. Mielestäni edes kunnollinen kansanäänestys aiheen tiimoilta pitäisi järjestää, sillä koko ajan käytetään hirvittäviä määriä verorahoja kannabistien nappaamiseen, ja viattomien hippien edesvastuuseen saattamiseen. Rahaa palaa myös kannabiksen vastaisiin poliisi operaatioihin joissa viattomia botanisteja nappaillaan. Tähän kun lisätään kaikki välillisesti koituvat kulut palkkoineen ja toimistotöineen, ovat kulut kansan kukkarosta huomattavasti suuremmat kuin tämän yhden polttajan nappaamisen tuomat sosiaaliset hyödyt yhteiskunnalle. Nämäkin rahat laillistamisen jälkeen voitaisiin ohjata hieman paremmin. Sosiaalinen pääoma kärsii myös kun omalta osaltaan luodaan yhteiskunnan vastaisia yksilöitä joita antipatia kärähtämisestä painaa. Lisäksi yleensä kannabista polttelevat ovat kohtalaisen rauhallista väkeä joista ei juuri haittaa ulkopuolisille koidu. Tietysti oma lukunsa on ns. sekakäyttäjät. Ja kun kaikki polttaa kuitenkin, on yhteiskunnan rahojen tuhlaus edesvastuutonta politiikkaa varsinkin aikana jolloin globaalin pääoman orjuus jo muutenkin tuhoaa maan hyvinvointia. Nykyään on olemassa kansalaisadressi jonka avulla laillistamista on koitettu saada tulille mutta kun olen haastatellut erinäisiä hahmoja maailmasta niin pääasialliseti vastaus on ollut että ”en todellakaan aio kirjautua internetskiin johonkin sivulle pankkitunnuksilla ja ilmoittaa että olen kannabisti”. Laittomuus aiheuttaa kuumotusta.

Kun vietin kollokviota ystävieni kesken aiheen tiimoilta, eräs ystävistäni sanoi että on outoa, että kannabis on laitonta, mutta silti voit käydä kaupoista ostelemassa bonginpesiä, verkkoja, pitkiä papereita, aktiivihiilifilttereitä ja kaikkea muuta kannabiksen käyttämiseen tarkoitettua materiaalia. Maamme kaksinaamaisuus aiheen tiimoilta on hauskaa seurattavaa. Koko ajan yhdestä suunnasta annetaan tietoa että se maailman karmein vitsaus joka automaagisesti vie heroiinin syövereihin, ja Bulgagovilaiset morfiinin horisontit nielevät käyttäjän ja toisesta suunnasta, pääosin maailmalta tulee tietoa että ei se pojat ny niin paha ole. Ja samaan aikaan maan suosituimpien bändien musiikkivideoissa vilkkuvat kannabista tarkoittavat symbolit, listaykköset laulavat pajautuksesta ja sen ihanuudesta. Elokuvat ovat täynnä pajautusta, samoin elämänkerrat, haastattelut ja talojen seinät tagien muodossa. Vanhemmat saattavat sanoa että ne ovat nykyajan hömpötystä ja nuoriso rappiolla. Mutta kun pistetään soimaan vaikka Hector, Juice tai Vesa-Matti Loiri niin ei jää epäselväksi mistä kulttuurin ykkösnimet lauloivat aikanaan. Tai sitten voi vaikka seurailla Kauko Röyhkän facebook päivityksiä joissa hasis saa myös oman paikkansa.

Kannabis näyttää jo tällä hetkellä olevan katulaillista. Jokin aika sitten julkaistun THL:n raportin mukaan 12% 15-16 vuotiaista pojista, ja 10% tytöistä on kokeillut kannabista, ja 2007 vuodesta takavarikoitujen kannabiskasvien määrä on kaksinkertaistunut. Vuonna 2007 niitä oli jo paljon. Koska tuo ikä (15-16) on se kun aletaan tehdä ensimmäiset kokeilut aikuisten ihanaan päihtymyksen maailmaan, yhteen lajimme vanhimmista sisäänrakennetuista toimintamalleista, on mielestäni parempi että kokeilut tehdään kannabiksella, ei Tapio-viinalla, jos siis nyt pitää kokeilemaan lähteä ja parasta olisi vielä kun olisi turvallinen ympäristö eikä kuumottava pimeä puiston nurkka kymmenen kaljan jälkeen. Keskustelumalleja pitäisi myös muuttaa. Tämänhetkinen suora tuomitseminen tuskin auttaa ketään ja itse asiassa ex-huumausainesyyttäjä haastattelussa vuodelta 2013 jo implisiittisesti kertoi muutosta olevan tulossa. Parempaa aiheen ja tiedonsaannin kannalta olisi puolueeton tieto, ei puolueellinen tieto valistajalta joka ei ole ottanut ikinä yhtäkään henkosta. Mutta tämäkin sektori on suuren muutoksen kourissa ja se selviää keskusteluistani nuorisotyötekijöiden ja päihdevalistajien kanssa. Olisi parempi että nuori saisi turvallisen paikan kokeilla kannabista, jos siis niin on intentioinut muutenkin toimivansa, jotta ensimmäinen kokemus olisi rehellinen ja turvallinen. Kotibileet kymmenen kaljan jälkeen aiheuttaa melkein joka kerta negatiivisen ensikokemuksen. Näin vältyttäisiin ei-halutuilta sivuvaikutuksilta.

Tällä hetkellä kieltolain vaikutus on sama kuin kieltolain vaikutus alkoholin kieltämisen aikoihin. Eli älytön määrä turhaa ”rikollisuutta”, ja järjestäytyneen rikollisuuden haistama raha. Salakuljetus, muulit, hirveä säätö, pakoilu, salailu, poliisien ja valtion verorahojen järjetön käyttö, turhat kuolemat ja loukkaatumiset huumebisneksessä. Ja kun kaiken tämän(kin) jälkeen porukka edelleen polttaa ja ilmeisesti nousevissa määrin, on kannabiksessa liikkuvien verorahapotentiaalien käyttämättä jättäminen typerää. Laillistamisella luotaisiin aitoa valinnan vapautta. Ja kun palaute Portugalin ja Kroatian huumeiden dekriminalisoinnista on ollut hyvää, ja Amerikassa muutamat osavaltiot, pääkaupunki mukaan luettuna, ovat jo laillistamisen tielle lähteneet, olisi meidän syytä järjestää edes kansanäänestys.

Laillistamiseen!

Olen tehnyt niin kuin miljoona muutakin ja laatinut suunnitelman laillistamisesta? Suunnitelmani mukailee Göteborgin järjestelmää. Eli kannabismyynti olisi valtion monopoli (kommunistihan se on, jumalauta), ja jokainen joka haluaisi, voisi hakea valtiolta niin sanottua kannabiksen myyntilupaa ja sen saatuaan voisi perustaa rekisteröidyn coffee shopin tai millä nimellä sitä nyt ikinä kutsuttaisiinkaan. Tämän jälkeen tietysti yrittäjyys ”coffee shop” alalla pomppaisi niin sanotusti pilviin ja työllisyys nousisi. Sen jälkeen toiset, jotka ovat aina pitäneet kasvattamisesta, voisivat hakea valtion lupaa kasvattamiseen perustaakeseen kasvattamon. Sen jälkeen valtio sitoutuisi ostamaan sadon pois tuottajalta rehelliseen hintaan kunhan se täyttää kriteerit jotka kannabistuotteelle on asetettu ja työllisyys nousisi. Kasvatettavien kasvien määrä rajoitettaisiin johonkin tiettyyn lukuun jotta estettäisiin yhden toimian alan valtaaminen ja kasvattaminen jakaantuisi maahan ja varsinkin maaseudulle jonka myötä tietysti maaseutu aktivoituisi joka lienee eräitä valtion hankkeita muutenkin, ainakin näin paperilla. Tämän jälkeen kannabis myytäisiin ja kuljetettaisiin valtion (tai yksityisen) toimesta ”coffee shoppeihin”. Sen jälkeen tietenkin tarvittaisiin suuri määrä firmoja jotka myyvät kasvatustarvikkeita ja näin yrittäjyys ja työllisyys jo kolmannen kerran tämän lyhyen jakeen aikana nousee. Kaiken tämän lisäksi, jossain näiden firmojen pitäisi toimia, joten tilojen vuokraus lisääntyisi huimasti. Kaikesta tästä kertyisi niin paljon verorahaa ja työllisyyttä että sillä ruokittaisiin monta kansalaista aikana jolloin yksityistäminen ja valtion omaisuuden myynti rahatalouden ahneisiin piireihin on jokapäiväistä. Työttömyys tippuisi ja rikollisuus vähenisi. Ja mikä tärkeintä, laatu olisi tasaista ja turhista "bensamuovihasiksista" päästäisiin eroon. Samalla mahdollistuisi erivahvuisen kannabiksen ostomahdollisuus joten kokeilua ei tarvitsisi aloittaa himomörssillä. Vielä kun markkinat suljettaisiin ylikansallisilta toimijoilta niin saataisiin pääoma pidettyä omassa maassa ja käytettyä yleisen hyvän vuoksi ja tietenkin utopiassani jota hahmottelen lupautuisi valtio käyttämään rahan yleishyödyllisesti. Kaikki tämä ei tietenkään koskisi ainoastaan hampusta saatavaa narkoottista kukintoa vaan kaikkea hampun mahdollisuuksia öljyistä, rouheista, hamppubetonista ja vaatteista lähtien ja sen kun ilmottaisi kasvatetun suomen (vielä) puhtassa luonnossa olisi vientikin mahdollista ja suomibrändi (joudun valitettavasti käyttämään moisia sanoja) saisi buustin. Ja nyt, eläköön saatana, olkaamme eurooppalaisia.

Wednesday, September 2, 2015

Pohjoisemmaksi

Me lähtään takaisin kotiseuduille:

Syksyn värit julisteeseen. Suomalainen puhuu aina säästä. Voisi kertoa vaikka tarinaa jostain muusta. Esimerkiksi siitä että tuolla Kokkolassa oli ehkä Jaakko & Jayn ensimmäisiä keikkoja vuonna nakkikirvesmiekka. Siinä oli lapsukaiset (eli me siis) ihmeissään kun juomaa kannettiin takahuoneeseen ja lavalla oli oikein savukone. Mukavaa sielläkin on aina ollut. Nähään keikoilla!


Wednesday, March 11, 2015

Eksistenssin kriisi ja dialektiikan kuolema


Kun paradigma alkaa toimimaan ei-toivotulla tavalla niin se alkaa samalla kaventamaan eksistenssin ilmenemismahdollisuuksia ajamalla eksistenssin sisäänsä ja omiin rajoihinsa, näin vapaa oleminen ja oleminen yleensä kriisiytyy. Ei-toimiva paradigma ajaa siis olemisen kriisiin ja näin kriisiytynyt oleminen joka ei enää tunnu oliosta omalta, tuottaa tajunnallista dataa joka kriisyttää itse paradigman ja vavisuttaa näin kaikkia ylärakenteita paradigman päällä. Oleminen ei siis enää tunnu oliosta sen omalta ja miellyttävältä ja linkki maailmassaolemisen ja ihmisenä olemisen välillä katoaa. Olemisen kriisi on siis merkki paradigman kriisistä. Olemisen kriisi syö fundamentin, joten päälysrakenteiden paikkailu ei enää auta. Paradigma kaatuu tai muuttuu kun tarpeeksi sen toimimattomuudesta kertovaa dataa ilmestyy eetteriin. Se myös näyttää meille paradigman sopimuksenvaraisuuden ja hetkellisen luonteen ja karsii sen luonnolain saamasta taiasta. Tietysti on aina mahdollisuus jossa johtava ja yleisiä asioita ajava luokka tai ryhmä ei näe ”rahvaan” kriisiä ja itsepintaisesti ja sokeasti pelittää paradigmaa, jolloin kyse on diktatuurista tai autokratiasta. Niinpä paradigman teoreettinen puoli elää semanttisessa ja praktinen leivässä. Kauniit sanat eivät siis tyydytä nälkäistä ja leivän sisältä löytyvä kivi ei helpota olemista. Teorian tulisi siis osoittaa mielekkyytensä olemiselle, tai ylipäätään olemisella myös käytännössä.

Miten eksistenssi muodostuu paradigman sisällä kun paradigma ei toimi, ja miten kriisiytynyt oleminen vaikuttaa paradigmaan? Kun oleminen on mieluisaa on paradigma oikea. Paradigman teoreettinen eksistaatio tulee korreloitua praktisen kanssa, muuten todellisuuden dikotomia teoreettiseen ja praktiseen syvenee ja erkanee kummankin pelittäessä omaa maailmaansa samalla kun praktinen on sidottu ontologiaan siinä missä teoreettinen on idealistista. Välissä oleva agentti ei näe enää korrellaattia puhutun ja väitetyn todellisuuden ja aktuaalisen elämismaailman välillä ja sekoaa dikotomiaan joka jakaa todellisuuden kahteen jopa toisensa kumoavaan pooliin teoreettinen ja praktinen. Myös jatkuva dikotomian havaitseminen elämässä tylsyttää ja lopettaa agentin vaikuttamishalun tai uskon olemisen mahdollisuuksiin ja mieleisyyteen tai pahimmassa tapauksessa olio hakee turvaa ääriryhmistä ja turvautuu väkivaltaan saadakseen äänensä kuuluviin. Sillä jos oleminen on mieluisaa niin pommeja ei tarvita. Yksi todellisuuden ongelmista onkin tällä hetkellä se että paradigma keskittyy vain kvasitodellisiin asioihin kuten voitto, kilpailykyky, maksiimi ja vääränlainen hetkellisyys. Olemisen tulisikin saada tapansa käytännöstä ja yleisesti hyväksi havaitusta eikä sokeasta uskosta, teoriasta. Sokean uskon myötä olemisen dialektiikka todellisuuden kanssa katoaa ja tilalle astuu paradigmaattinen sääntö joka pätee ainoastaan teorian hyväksi ja näin kaksisuuntaisesta tulee yksisuuntainen ja dialektiikka voidaan julistaa kuolleeksi. Olion vaikutusmahdollisuus omaan eksistenssiin katoaa ja maailmassaolemisesta tulee enemmänkin rangaistus kuin paratiisi. Tajunnan ja eksistenssin kriisi ja yleensä elämisen mielekkyyden katoamista ei tajuta sillä nykytendenssi ymmärtää virheellisesti että elämän mielekkyys ja hyvyys tulee maksimoidun aineellisen utiliteetin hallinnasta ja kilpailukyvyn korreloinnista yleisenä hyvänä. Yleinen hyvinvointiyhteiskunnan demonisointi saa kansalaisen luulemaan että ongelma olisi ylisuuri julkinen sektori (joka tähtää yleiseen hyvään) vaikka se todellisuudessa on pääoman kahminta, pääoman maastapako ja kapitalistinen aristokratia (jonka etymologia juontuneena parhaiden vallasta esittäytyy tragikoomisena jopa irvailuna katsoessa maailman tilaa) jonka pääfunktio on oligopolinen materiaalin ja immateriaalin privatisointi. Varsinkin immaterialistinen privatisaatio on tärkeää sillä se kuka yleisen tajunnan luo luo myös vastaukset tajunnassa esiintyviin ongelmiin ja näin ollen esiintyy totuuden hallitsijana. On outoa että paradigman ja olemisen tulee kriisiytyä ja ottaa pohjakosketus aina ennen kumousta. Asiat tulisi havaita kauempaa jotta turhilta konflikteilta vältyttäisiin.

Onko siis paradigma hyvä kunnes siitä tulee huono? Ja mikä siitä tekee huonon? Asioiden siis ollessa hyvin tulisi jo katsoa eteenpäin miltä tulevaisuus näyttää ja jatkuva dialektiikka ja reflektiivisyys olisi tarpeellista jotta pystyttäisiin haistelemaan teorian ja praktisen mahdollinen tuleva kitka ja väärinkäyttö jotta negatiivinen kumulatiivisuus ja aristokratia saataisiin ehkäistyä. Paradigman fakkiintuminen erottaa agentin kyvystä havaita paradigmaa objektiivisena tekijänä ja puhtaana teoriana ja näin paradigma ottaa subjektiivisuuden paikan kollektiivisessa tajunnassa, siitä siis tulee maailmantajunnan subjektiivisuus kunhan se ensin haltuunottaa agentin primaarin subjektiivisuuden näyttäytymällä välttämättömänä olemisen moduksena ja ainoana tapana. Näin entinen objektiivisuus on nykyinen subjektiivisuus ja sen myöntäminen että itse on epäonnistunut ei ole helppoa, vaikkakin kyse on oikeammin objektiivisen teorian epäonnistumisesta kuin subjektin itsensä. Näin subjekti ei enää näe paradigmaa objektiivisesti eikä pysty ottamaan siihen tarvittavaa etäisyyttä ja näin on luotu uusi paradigman subjekti joka samalla menettää individuumin subjektin aseman historiassaan ja valjastuu paradoksaalisesti paradigman objektiksi. Näin olio sidotaan paradigman determinismiin ja olio luovuttaa eksistenssinsä paradigman käytöön ja etujen ajamiseen. Näin paradigma on siis vääristynyt toiseus johon agentti peilautuu ja siis objektiivisuus jossa agentti elää mutta jota ei enää tunneta omaksi ja halutuksi vaikkakin se ihmislähtöinen ajatusrakennelma onkin. Jossain kohtaa olio herää paradigman unesta ja huomaa eksistenssin kurjuuden. Mikrotasolla olion individuumi subjekti tietenkin elää omaa elämäänsä ja tekee näennäisen vapaita valintoja, mutta hyvin usein elämä tapahtuu paradigman rajoissa ja ulkoisin standardein. Olion eksistenssin liittämistä paradigman olemiseen ei kysytä vaan joku päivä olio vain tajuaa että seisoo pallo jalassa edistyksen, tuottavuuden ja kehityksen kylmässä tyrmässä. Aina on tietenkin anomalia ja intensiteetti vaihtelee.

Vasta historia ja objektivismi asettavat paradigman suurennuslasin alle ja sen hyödyt ja haitat pystytään mittaamaan. Kuten esimerkiksi indivuduumille natsille kansallissosialismi aatun ikeessä saattoi tuntua juurikin oikealta vaihtoehdolta ja järkevältä mutta jonka historia osoitti maailman suurimmaksi virheeksi. Nyt yksityistämispsykoosi ja Thatcherismi ovat olleet voimissaan jo joitakin vuosikymmeniä ja voimme huomata että ehkä materiaalinen olemisen infra on kasvanut ja yhä enemmällä ihmisellä on mahdollisuus omistaa jotain mutta se onkin ainoa ja sen verukkeella poljetaan eksistenssi ahtaalle ja samalla menee pesuveden mukana henkinen hyvinvointi. Ja mitä luultavammin kaikki saavutukset olisivat tulleet saavutetuiksi ilman miljoonien riistoa ja tuhoamista vaikka vain yksinkertaisella jakamisella. Tietenkään meillä ei ole minkäänlaista objektiivista vertailukohtaa mitä olisi tapahtunut jos kapitalistinen paradigma ei olisi saanut tajunnansijaa. Mutta kapitalistisen paradigman pääteesi onkin omistaminen ja mittarit joilla teorian onnistumista lasketaan teorian sisältä käsin perustuvatkin materialismiin ja omistamiseen. Mitään muuta päätelmää ei teorian sisällä voitaisi tehdäkään sillä teoria ei halua tuomita itseään sillä se olisi fataalia teorialle. Tämänhetkinen kapitalistinen paradigma onkin aristokratian jälkeläinen ja siihen tähtäävä yritys kaventaa subjektin oikeuksia. Jos mietitään että vain sellaista sosiaalista rakennelmaa voidaan kutsua valtioksi jossa subjektin vapaus saa korkeimman oikeutensa niin silloin subjektilla on oikeus ja subjektia sitoo toisten oikeus, mutta toisen oikeus ei voi tai saa kaventaa toisen oikeutta. Joten jos joku haluaa että pelissä käytetään vaihdonvälineenä abstraktia rahaa niin miten se on sovitettavissa niiden olemiseen jotka eivät halua pelata näin jos ajatellaan että pohjalla makaa teesi subjektin korkeimmasta oikeudesta olla vapaa? Näin olio siis adaptoidaan valmiiseen tapahtumamatriisiin ja sen jälkeen kerrotaan kuinka tuo ennalta sovittu peli jotenkin paradoksaalisesti on tehnyt hänestä vapaan.

Osakemarkkinat, pankit ja velka ovat kapitalistisen paradigman omaan tarkoitukseen ja oman toiminnan onnistumisen takia luomia tajunnallisia kiteytymiä jotka käsitteinä ovat saaneet apoteoottisen jalansijan todellisuudessa. Koko olemisen kirjo ja todellisuus kulkee näiden läpi niiden samalla värittäen kaiken paradigman kynällä. Enemmän kuin fyysisinä instansseina osakemarkkinat ja muut keksinnöt elävät psykologisina käsitemöykkyinä ja muokkaavat sitä kautta koko sosiaalista olemista. Maailman oleminen tai oleminen yleensä ei ole yksi jana joka alkaa ja loppuu vaan miljoona janaa jotka alkavat ja loppuvat koko ajan ja rakentavat maailman dialektiikan muodossa. Tämä kaikki tapahtuu mikrotasolta nousten aina suurempiin makrotason dialektisiin muutoksiin. Oleminen on oikeastaan piste joko purkatuu loputtomiin suuntiin koko ajan. Jokainen asia joka on on yksi dialektinen piste joka purkautuu yleisen eksistenssin pisteestä, siis olemisen yleensä mahdollistavasta pisteestä. Nyt yksi näistä janoista on räjähdysmäisesti laajentunut hallitsevaksi paradigmaksi ja jonkinlaisen palautesilmukan tai tajunnallisen häiriötilan kautta se on lähtenyt tulemaan takaisin päin janallaan kohti alkuperäistä tapahtumisen alkamisen pistettä syödäkseen koko dialektiikan prosessin ja lopettaakseen jatkuvan kysymisen ”miksi näin, eikä jotenkin muuten”. Näin paradigma syö olemisen sinällään ja muokkaa individuumin eksistensin omaksi uusintajakseen ja maailmassaolemisen mielekkyys loppuu. Eksistenssi siis kriisiytyy. Paradigma voitaisiin nähdä artefaktina jonka ulkopuolelle voimme astua ja tarkkailla sen toimintaperiaatteita ikään kuin kämmenellämme mutta se vaatii suurta objektiivisuuden intensiota ja yli-subjektin emansipaatiota teoriasta. Mutta paradigman moderaattorin on vaikea ja miltei mahdoton luopua toteuttamastaan ohjelmasta sillä paradigmasta on tullut hänen psykologiansa, hänen toiseutensa, peilikuva.

Paradigma kaappaa myös käsiteet omaan käyttöönsä. Kehitys kuulostaa hienolta ja edistys hyvältä ja harva uskaltautuu vastustamaan niitä. Mutta paradigman käsitteenmuokkauksen jälkeen edistys onkin poistunut yleisen hyvän edistyksestä ja siirtynyt vain paradigman edistyksen käyttöön. Jolloin edistys onkin Thatcherismia. Olisi vaikea pokalla kertoa uutisissa että tuhansia pitää saada ulos jotta pääoma voi hyvin ellei käsitteenmuokkaus olisi muokannut käytettyjä käsitteitä irtisanominen ja yksityistäminen esimerkiksi tehostamiseksi ja ketjun parantamiseksi ja kaiken lisäksi vielä yleisen hyvän nimissä(?!?!). Näin kehitys tapahtuu vain paradigman puitteissa ja tajunnanpirstale eli yksilötajunta ja sen potentia kehittyy ja suuntautuu vain paradigman sisällä. Kun käsitteenmuokkaus saa hoteisiinsa vaikkapa yleisen koulutusjärjestelmän niin opetus ja toimintamahdollisuudet maailmassa opetetaan suoraan paradigman sihvilän lävitse. Sosialistinen talousmalli esimerkiksi kerrotaan vain kuriositeettina todellisuudesta mutta kaiken kerrotaan tapahtuvan kapitalististen lakien mukaan eikä juurikaan ketään buustata ajattelemaan muilla talousmalleilla. Näkymätön käsi osoitetaan hoitamaan kaiken muttei kerrota että näkymätön käsi kyllä hoitaa kaiken mutta omaan pussiinsa. Jos ajattelemme että tieto realisoituu todellisuudessa niin kun katsomme ympärillemme niin mitä se kertoo meidän tiedoista? Tiedämmekö siis että yleisen sosiaalihuollon huonontaminen, tuloerojen kasvattaminen ja harvainvalta on yleisesti hyväksi ihmisille vai pelaammeko yksinkertaisesti tietojamme vastaan? Vai toimiiko systeemi toisin päin ja nyt olemme tulleet tietoon joka osoittaa että kapitalismi ei toimi? Ilmeisesti kapitalistisessa paradigmassa olemien onkin tiedotonta koodin toteuttamista. Yltiöindividualismi onkin yksi kapitalistisen paradigman hienoimpia keksintöjä jolla se omaa hegemoniaansa pönkittää, sillä jos ajattelemme vaikka tahdonaktia, niin se avautuu meille ambivalentissa olemisen muodossa, sillä se voi ajatella tahtovansa jotain muita vaihtoehtoisia tapoja toteuttaa oleminen tai talousmalli muttei pysty muuttamaan paradigman logiikkaa. Yltiöindividualismi murtaakin kollektiiviselta vastarinnalta perustan, ja yksi paradigmaattisen konstituutiomöykyn ulkopuolella seisova yksilö ei äänellään paljoa saa aikaan, korkeintaan putkareissun. Näin tarvittaisiin kollektivismin uudelleen herättely jotta paradigman vastaista dataa alkaisi ilmaantumaan eetteriin tarpeeksi ja samaan aikaan samassa paikassa. Nyt tahdonakti on typistetty mahdollisuudeksi tahtoa uutta puhelinta joululahjaksi tai hyvää työpaikkaa. Samalla myös kvasiontologian haltuunottama ontologia saa olion kärsimään vääristyneillä haluillaan. Kun ontologia sanoo että ”haluan leipää”, niin kvasiontologia kääntää olion ontologisen koodin muotoon ”haluan ison kultaisen sohvan joka sijaitsee lattialämmitetyssä kahdensadan neliön talossa jossa tarjoilija tuo leivän kultaisella tarjottimella, tai oikeastaan haluan hampurilaisen en leipää”. Kvasiontologia kasaa suuren määrän kapitalistista tilpehööriä alkuperäisen koodin päälle ja näin kuormittaa eksistenssia turhalla tekemisellä jonka tuoma lisäarvo olemiselle on suurin piirtein paskan ja kiven kanssa samalla lähtöviivalla. Paradigman kvasiontologia siis kuormittaa eksistenssin fundamenttia sillä luulisin että ihmisessä makaa jonkinlainen eksistentiaalinen fundamentti joka ei enää täyty kun ihminen on siirretty kvasiontologian piiriin.

Kvasiontologian ja sen muokkaaman uuden eksistenssin rakennepalikka numero uno on tietenkin raha. Mutta raha ja uusi kvasiontologia ei enää saa ihmistä täydeksi, kokonaiseksi, sillä vaikka ihmisellä olisi kuinka paljon rahaa ja materiaaliset lähtökohdat kunnossa ei fundamentti enää täyty uudessa ympäristössä. Paradigma on painanut tuon fundamentin olemattomiin, ehkä johonkin alitajunnan syövereihin. Suurimmissa noususuhdanteissa ja massayhteiskunnan ja massakulutuksen alussa kvasiontologia ja sen piiri sai luultavasti eksistentiaalisen fundmentin painettua piiloon mutta nyt piilossa olleena jokusia vuosikymmeniä se ei enää tyydy piilotteluun ja repressioon vaan se alkaa huutamaan oikeuttaan. Syrjäytymistä on selitetty työpaikan menetyksellä ja köyhillä materialistisilla oloilla mutta luulisin että vastaus on syvemmällä. Yksitoikkoinen toimistotyö, apinamainen yksinkertainen toisto ja kuulumattomuuden tunne lisättynä siihen että kukaan ei enää näe kokonaisuutta vaan oman pienen fragmenttinsa johon annettu eksistentiaalinen panos ei tunnu enää oliosta tekevän kokonaisuuden kannalta mitään muutosta. Oman osansa eksistenssin kriisiin tekee (post)moderni prekariatismi jonka hetkellisyys ja epävarmuus ajaa olion lähes hulluuden partaalle syöksemällä olion epävarmuuden kuiluun kun huomisen työpäivän mahdollinen oleminen kerrotaan ehkä vasta aamulla. Olion mahdollisuus suunnittella elämäänsä minimoituu nollaan kun ei ikinä voi tietää onko huomena mahdollisesti töitä. Ja jos tarjottuja töitä ei ota vastaan tunnin varoajalla ja näin ollen uudellenjärjestele ennalta suunnitelemaansa huomista niin seuraava prekariaatti jonossa ottaa homman. Maailma ei siis enää ole olion ja ainoa vapautus nähdään kuolemassa. Samalla myös nykyinen paradigma pakottaa olion lojauliuden ja keskittymiskyvyn kohdentamisen pääosin paradigmaan itseensä, eli kvasiontologian sekundaarisiin aspekteihin ja näin suurin osa eksistenssin fundamenteista kuten perhe, ystävät ja oleminen sinällään ja itselleen jäävät vähemmälle. Näin pääoman kuormittama isä korvaa aikaansa rahalla joka taasen ei korvaa läheisyyttä ja kierre on valmis. Pääoman orja ja uhri ajatteleekin että aika on rahaa, hän siis arvottaa olemistaan rahassa, ja siinä kohtaa kun olemisen arvo ja arvokkuus aletaan mittamaan rahassa niin minä voisin vaikka kävellä metsään ja jäädä sinne. Aikamme vitsaus onkin että eksistenssi ja sen käyttö korvataan rahalla ja näin pestään kädet siitä että toista käytetään hyväksi sillä saahan hän korvauksen ajastaan. Mutta eksistentiaalinen fundamentti ei toimi näin. Kapitalistisen paradigman fyysisen eksistentialismin riistopohjainen yltäkylläisyys rakennetaankin henkisen eksistenssin laskuun. Ja samalla paradigman fyysisyys kolonialisoi olion ympäristön. Kun koko infra alistetaan paradigman buustaamiseen erilaisin mainoksin ja ilmoituksin niin olio ei enää pääse karkuun vaan jää vangiksi ikuiseen mainoksien virtaan. Ympäristö ei enää takaa rauhallista olemista koska ympäristöä ei enää rakenneta oliolle vaan paradigmalle. Olio sinänsä siis menettää paikkansa maailmassa ja kaikki suunnitellaan paradigman subjektille. Olion eksistenssi ei siis enää kytkeydy maailmaan vaan aina ja suoraan paradigmaan joka on piilottanut maailman. Tulevaisuuden täysin synteettiset kaupungit rakentuvat vanhalle ontologialle josta kuullaan enää huhuja. Mutta koska kaikki on ”edistystä” ei kukaan kapinoi. Kapitalistisen paradigman henki ja habitus toimiessaan meemin tavoin koittaa koko ajan vahvistaa eksistenssiaan kilpailevia meemejä vastaan. Yksi paradigman hengen seuraavista siirroista lienee historianopetuksen poisto. Sillä historiaton elää vain hetkessä ja hetki on paradigman, ei buddhalaisuuden. Kun olio ei enää tunne historiaa vaan elää fragmentaatiossa jossa jokainen partikkeli ilmestyy kuin tyhjästä liukuhihnalle ja katoaa unohduksiin toisessa päässä niin silloin on helpompi uusiintaa paradigman oikeutus kun virheet jäävät historiaan jota ei enää ole.

Mutta mitä tapahtuu kun eksistentiaalinen kriisi kumuloituu? Vaikka paradigma on suuri ja vahva, on se samalla hyvin heikko ja haavoittuvainen sillä paradigman yhtälö sisältää ihmisen. Paradigma pelittääkin uskonaktin voimalla ja paradigman toiminaperiaate on aksiooma ihmisten nykyisestä toiminnasta, aksiooma jonka se on vaivihkaa rakentanut. Paradigma olettaa jatkuvuuden ihmisen toiminnassa. Tämä olisi asia joka ihmisten tulisi tietää sillä se on samalla tie pois repressoivasta paradigmasta. Tämä tieto on löydettävissä paradigman luoman uuden subjektin objektiivisuuden ylitävässä objektiivisuudessa jossa maailma otetaan kädelle tutkittavaksi. Tämä saadaan aikaan uuden subjektin ylittävällä yli-subjektilla. Paradigma onkin universaliuden teesillä luonut ihmisistä yhden subjektin nimeltä ihmiskunta joka kollektiivisen psykoosin lumoissa pelittää paradigmaa. Sen oli siis saatava kaikki massana mukaan eikä vain muutamia. Näin se on poistanut yksilöt ja luonut massan, näin yksilön voima on kaventunut ja toisinajattelija saa foliokruunun päähänsä ja pehmustetun huoneen. Tarvittaisiin useampia toisinajattelevia yksilöitä paradigman sisälle jotta ihmiskunta muuttuisi subjektina. Kun on tarpeeksi monta uutta subjektia paradigman uudessa kollektiivisessa subjektissa, eli ihmiskunnassa joka kyseista paradigmaa pelittää, niin silloin paradigman henki tai habitus alkaa muuttamaan muotoaan ja olemisen potentia alkaa suuntautumaan toisin. Koska autoritatiivinen paradigma on kuolettanut dialektiikan eksistenssin ja ontologian välillä niin paradigman subjekti eli ihmiskunta ei enää kyseenalaista paradigmaa, se siis vaeltaa sokeana uskossaan. Siitä on tullut sokea todellisuuden multipotentian immanenssille. Olio ei siis enää ymmärrä tai muista todellisuuden metastruktuuria joka on dialektiikka. Paradigma (kapitalistinen) tieteellistää itsensä psykologian avulla kun se olettaa ihmismielen ja ihmisen yleiset muuttumattomat olemisen prinsiipit fakkiintuneiksi ja pysyviksi. Näiden johtopäätösten ja muodostuneiden aksioomien avulla se luulee tietävänsä miten ihminen haluaa ja mitä. Mutta kun aksioomat pettävät ja ihminen esittäytyykin muotittomaksi ei-fakkiintuneeksi todellisuuden toimijaksi ja näin aiheuttaa rytinää vallitsevassa teoriassa niin silloin paradigma ei syytä omaa nihilististä struktuuriaan eikä pieleen menneitä aksioomiaan, ja mikä pahinta se ei katso silloin peiliin, vaan alkaa syyttämään lain puutetta ja anarkiaa. Koska paradigman olemassa olo muistuttaa minkä tahansa meemin olemassa oloa on sen rakennettava todellisuus ja ympäristö itselleen. Näiden tulee olla sen jatkumolle suotuisia kuten esimerkiksi TTIP:n tapauksessa joka on kapitalistisen paradigman laajentumisen yksi askel. Koska paradigman interfunktio on jatkumo, on sen koko ajan indikoitava todellisuutta ja mahdollisia pinnallisia muutoksia sosiaalisessa olemiskentässä esimerkiksi muodissa. Sen on siis havaittava mahdollisia kyllästymiä vallitsevaan. Mutta koska uuden subjektin todellisuuskäsitys määräytyy jo paradigman mukaan on paradigman määrättävä premissit indikaatioilleen jolloin se ei siis enää käsittele todellisuutta sinällään vaan oma rakentamaansa todellisuutta. Sen on keksittävä muutos esim muodissa jotta se jatkuu koska muuten saattaisi tulla kyllästyminen joka taasen avaisi portteja pois paradigmasta. Mutta muutos ei voi olla esimerkiksi kuluttamisen lopettaminen sillä silloin kyseinen kapitalistinen paradigma kuolisi. Paradigman indikaatiokaava on yksinkertainen. Aluksi se haluaa että X, sitten se huomaa että Y saa aikaan X:n joten se totteutaa Y:tä. Y:stä tulee siis lakilause todellisuudelle ja X:stä edistys.

Kapitalistisen paradigman ja se dispositiivin voima ja vahvuus nojaavat sen historiaan. Siirtomaat, kolonialismi ja lähi-idän valtaus öljyn tarpeessa ovat tehneet siitä maailmanhistorian voimatekijän. Jos esimerkiksi lähi-idässä olisi ollut (tai sinne ei olisi saatu pystytettyä) vähemmän länsi mielisiä diktaattoreita ja hallitsijoita ei kapitalistisen paradigman voittokulku olisi ikinä yltänyt nykyiselle tasolleen. Kun kapitalistinen paradigma on tarkoituksella pitänyt kolonialisoidut maat ikeessään ja jäädyttänyt koulutuksen ja muut kehitysmahdollisuudet on se luonut itselleen pohjan joka kasvattaa pitkäaikaista vihaa. Kapitalistisen paradigman janusmaisuus näyttäytyy groteskeimmillaan kehitysavussa. Kehitysavun turvin paradigma saa hyvän jätkän lisää vaikka maasta pumpattu pääoma jää huomattavasti maahan tuotua rahaa pienemmäksi. Kapitalistinen paradigma siis siirtää rahaa myös muista länsimaista kehitysavun turvin omaan näkymätömään käteensä. Kehitysmaihin kun siirretään noin 800 miljoonaa rahaa vuodessa ja ulos pumpataan IMF:n ja muiden pääomankätyreiden toimesta yli 900 miljoonaa. Mutta pääasia on pitää maa kehittymättömänä jotta se ei nouse. Muuta ei tarvita kuin banaaneja tai öljyä ja halvalla. Vaikkakin voitto banaaneista ja öljystä kuuluisi kansalle eikä paradigmalle. Asia tulee kuitenkin muuttumaan kun nykyiset hyvinvointimaat alkavat olemaan tyhjiin pumpattuja ja käytettyjä ja loputtoman voiton niksoissa käpristelevä dispositiivi tarvitsee lisää rahaa ja näin alkaa suuntaamaan katseensa kehittymättömille markkinoille. Sen sijaan että paikalle vietäisiin humanismia ja yhteisöllisyyttä on maat saatava yltiöindividualismin taisteluareenalle ja kaikki teollisuuden alat on saatava globaaliin yksityiseen oligopoliseen hallintaan. Erilaiset mielensoitukset ja mielenilmaisut saattavat muuttaa dispositiivin käytöstä mutta paradigman dispositiivilla on morfologinen pinta joka saa aikaan tunteen muuttumisesta. Pinta siis muuttuu syvästruktuurin pysyessä. Mutta koska paradigman fundamentti on niin vahva ontologisella ja tajunnan tasolla niin ajatus muutoksesta osoittautuu vain illuusioksi mutta ”rettelöitsijät” hiljenevät hetkeksi. Paradigman kaataminen vaatii oliolta suuria ponnistuksia ja yli-subjektin aktivaatiota. Koska olion subjektiivisuus on paradigman subjektivisuutta suurimmalta osin, niin olion olisi kyettävä aina tilannekohtaisesti tunnistamaan introspektion avulla kontaminoituneen tajuntapartikkelin aktivoituminen tilanteessa jossa ollaan ja näin pyrittävä välttämään kontaminoituneita osastoja tajunnassa kunnes yli-objektiivisuuteen päästyään yli-subjektia käyttäen nuo tajunnan osiot on saatu puhdistettua.

Koska olion psykologinen perusta toimii narratiivin ja jatkumon etsimisen ja löytämisen pohjalta on nykyinen (post)moderni paradigma fragmentaattisena todellisuuden ja eksistenssin dikotomioijana erittäin huono ratkaisu ihmistajunnalle varsinkin hieman vanhemmalle tajunnalle. On mielenkiintoista miettiä natiivin paradigmalaisen tajunnan struktuuria. Tällä hetkellä suurin tajunnallinen ongelma on se että vanhoihin tajuntoihin ajetaan uuden paradigman dataa. Vanhaan esiymmärrykseen maailmasta ja sosiaalisista suhteista ajetaan uutta tulosvastuullista ja yltiöindividualistista dataa joka riippuu vain hetkestä ja tekoälyn laskemasta osakekaupasta. Näin siis vanhalla habitantilla. Natiivi paradigmalainen on eriasia. Uusi tajunta rakentuu hetkeen jossa kaiken tulisi olla ilmaista ja napin painalluksella saatavaa. On outoa että vanhemman sukupolven rakentama hyvinvointi ja yleisen kehityksen mahdollistama robotiikka ei luonut vapautta ja hyvinvoinnin jatkumoa, vaan se oli tuhottava uuden paradigman etujen takia ja sen takia että jotkut haluavat sata miljoonaa 50 miljoonan sijasta. Robotiikalla ja varsinkin valtio-omisteisella robotiikalla, joka siis tietenkin valtiollisuus aspektinsa myötä tähtää yleiseen hyvään koska se on valtion funktio, saisimme työn loppumaan tai ainakin vähenemään radikaalisti. Voisimme periaatteessa siirtyä kaavaan jossa robotit tekevät työn ja kansasta jokainen osallistuu yleisen hyvän toimivuuteen toimimalla huoltojoukoissa ja yleisen infran ylläpidossa. Kun jaamme työt kaikille 20-50vuotiaille kansalaisille niin jokaisen työ-aika menee tuonne jokusiin tunteihin per viikko ja tällä panoksella kaikille on taattu asuminen, lämmitys, vesi ja mahdollisesti perusruoka. Tämä kaikki olisi mahdollista jonkinlaisella jaetun tai tuplatalouden mallilla jossa olisi päällekkäin kaksi taloutta. Toinen olisi yleiseen hyvään perustuva ja perusedellytykset tarjoava valtiollinen talous johon jokainen kansalainen osallistuisi muutamana tuntina viikossa sähkölaitoksen, vesilaitoksen, yleisinfran ja ruuan tuotannon muodossa ja sillä saisi itselleen peruselämän tarpeet. Ylijäämän näistä sektoreista voisi myydä kapitalismille. Työ ja tulot siis jaettaisiin. Tämän päällä pyörisi kapitalistinen talous johon jokainen saisi ottaa osaa omalla pieteettihalullaan ja intensiiviasteellaan. Jos siis joku haluaa teeveen tai maailman isoimman auton ja on valmis itsensä orjuuttamaan abstraktin statuksen suhteen joka nähdään isolla kellolla saatavan niin siitä sitten vaan. Jokainen voisi halutessaan tietenkin ostaa itsensä ulos valtiollisesta taloudesta ja alkaa maksamaan vedestä ja sähköstä niin kuin tällä hetkellä. Sillä mitä on työ ja tekeminen? Elintarpeiden ja olemisen mahdollistavaa toimintaa joka on valitettavasti muuttunut pääoman kustannustehokkuuden vaalimiseksi ja nostamiseksi ja toisen pussiin raatamiseksi. Yksi suurimmista epäkohdista maailmanhistorian ja tarkemmin ihmishistorian puitteissa on se että suuret harppaukset ja edistysaskeleet olemisen materiaalisen perustan suhteen ovat aina olleet yksityisiä ja parannuksen on aina omistanut joku. Näin ne ovat suurimmilta osin hyödyttäneet vain muutamia ja nostaneet heidät sosiaalisesn statuksen huipulle ja tehneet heidän elämästään ruusuilla tanssimista. Esimerkiksi käy teollinen vallankumous joka ei vapauttanut ihmistä työstä vaan sai osan raatamaan kahta kauheaamin osan jäädessä makailemaan voittoihinsa. Kun taas jos tieto ja tiede olisi kollektiivisessa omistuksessa ja esimerkiksi keksiessämme aids lääkkeen voisimme alkaa jakamaan sitä aids potilaille sen sijaan että patenttiruljanssi alkaa ja vain niillä joilla on rahaa on mahdollista parantua aidsista. Edistymistä ei siis tehdä ihmiskunnan vaan yrityksen, voiton ja vallan takia ja edestä.

Aikaisemman rytinän eli teollisen vallankumouksen aikana kun työ edellisen kerran radikaalisti väheni olisi meillä ollut mahdollisuus jo osittain siirtyä kyseiseen suunnitelmaan ja vähentää työtä ja lisätä vapaa aikaa joka olisi itsestään ruokkinut tekemistä ja mahdollisuuksia olla ja tehdä mitä haluaa, mutta jako meni miten meni. Nyt uuden aaton sarastaessa tuotantovälineiden kollektiivisuus nousee jälleen tapetille ja meillä on mahdollisuus uuteen nousuun ihmisinä ja ihmiskuntana. Onkin hauska nähdä miten paradigman henki vastaa uuden tajunnan syntyyn joka perustuu työn loppumiselle. Ehkä se tekee maximus absurdimus teon ja alkaa toimimaan humaanisti, ja näin siirtää ihmisen pääoman edelle kun ihminen itse ei siihen ole vielä siihen päässyt harhautetun tajuntansa takia. Ehkä materiaalinen yltäkylläisyys ja työn loppuminen sinkoaa meidät sosialismin aikaan ja ihminen tajuaa jälleen olevansa paradigman perusta eikä vain toissijainen biopolttoaine. Nyt paradigma kohottaa itsensä ihmisen yläpuolelle ja väittää tietävänsä suurten ekspertti ja konsulttiarmeijoiden avulla mikä ihmiselle on parasta vaikkakin kyseessä on puhtaasti se mikä on paradigmalle parasta. Kapitalistisen paradigman ongelma tajunnalle ja varsinkin ihmistajunnalle onkin se että kyseinen paradigma on antihumanistinen. Se uhraa ihmisenä olemisen totaliteetin ja narratiivin omille momenteilleen. Ihmisen tajunta ei siis kykene enää muodostamaan totaliteettia olemisesta sillä kaikki on paradigman momenttia ja niin ollen hyvin impulsiivista ja arvaamatonta. Tämä tapahtuu myös sosiaalisille suhteille jotka rakentuvat vain hetkellisen voiton ja tyydytyksen saavuttamiseen. Taloudellisesta notkahduksesta, joka johtuu siis pääoman kasaantumisesta ja mikrotason kulutuksen loppumisesta, on vielä mahdollista selvitä vahvoilla sosiaalisilla suhteilla mutta uuden paradigmaattisen sosiaalisuuden jälkeen vahva verkosto ei enää auta koska paradigman luoma sosiaalinen verkosto perustuu voitoihin ja rahaan. Paradigma käyttääkin notkahduksissa hyväkseen odotuksen teologiaa ja kertoo että nyt on kovat ajat mutta kun uskomme vahvasti niin nousemme vaikka todellisuudessa kyse on pääoman ja teollisuuden uudelleenjärjestelystä paradigman hyväksi. Se saa aikaan odotusten ja todellisuuden välisen kuilun johon liian moni katoaa.

Sosialisaatiolla tulisi olla merkittävämpi valta paradigman vastaisessa taistelussa. Nythän sosialisaatio valmistaa subjektin paradigmaan mutta uusi sosialisaatio tulisi rakentaa vaihtoehtojen varaan. Jos ihmisen asioille antamat arvot ja merkitykset ovat paradigman struktuurin ydin niin silloin olisi muutettava ihmisten antamia merkityksiä. Nykyinen opetus että rikkaus korreloituu voiman kanssa tai raha vallan tai atleettisuus sosiaalisen vallan kanssa tulisi muuttaa suosimaan yhteisöllisyyttä, järkevää yksilöllisyyttä ja pääoman ikeen vankilamaisuutta. Sosialisaation tulisi siis muokata ihmisen arvoja ja merkityksenantoa kohti altruistisempaa ja kollektiivisempaa maailmaa. Nyt lapset pääsevät potemkin tyylisiin bisnesympäristöihin leikkimään kaupankassalla työskentelevää tai korttioston maailmaa. Kun hyvä säkä käy niin pääset pankinjohtajaksi leikissä. Tietysti kyseinen sosialisaation muutos on hyvin hankala kun paradigma ohjaa sosialisaatiota. Nykyinen paradigma täyttääkin subjektin elämysmaailman omilla merkityksenannoillaan ja arvoillaan jotka se on omasta itsesäilytysvaistostaan käsin luonut.

Eräs paradigman psykologisista epäkohdista ja siis eksistentiaalista epäolemista aiheuttavista bugeista on se että jos olio epäonnistuu kyseisessä pelissä niin se tuottaa riittämättömyyden tunnetta. Kaikkihan ovat kapitalistisen paradigman ideologian mukaan oman onnensa seppiä ja ihminen on individualisti hedonisti jonka kollektiivisuus kaatui sosialismin ja ääliöiden johtaman kommunismin mukana. Kun olio tuntee riittämättömyyttä itseään kohtaan niin se heijastuu arkaaisiin rakenteisiin itsesuojelu ja itsesäilytysvaiston kautta ja kun fundamentteja olemisen aspekteja aletaan olion tajunnassa ja eksistenssissä kaatamaan niin tulos on fataali. Olio siis tajuaa oma huonoutensa jota sosiaalinen statuspeli vielä buustaa. Sillä omaa huonouttaan on kovin vaikea ihmisen hyväksyä tai tajuta. Näin olio mahdollisen epäonnistumisen jälkeen potee huonoa itsetuntoa ja jopa destruktivismia, jopa kostonhalua. Olio alkaakin etsimään asioita jossa voisi jälleen onnistua ja saada tunteen koheesiosta ja osallistumisesta. Eksistenssin on jälleen saatava siis tyydytys ja täyttymys, on siis jälleen etsittävä mieltä olemiselle. Monesti etsintä kohdistuu ääriliikkeisiin, huumeiden väärinkäyttöön, tappeluihin ja muihin mahdollisuuksiin jossa onnistua. Ikävää on että laki syyttää monesti yksilöä. Epäonnistuminen nähdään siis yksilön vikana. Nykyinen paradigma ei osallistuta olion eksistenssia ja maailma koetaankin jonkun muun maailmaksi tai deterministiseksi kirjaksi jossa langennut paikka on vain sivurooli. Eksistenssi siis vaatii kiinnittymiskohtia ontologiaan, mutta väärinymmärretty globalismi ja vinksahtanut paradigma tekevät tästä mahdotonta ainakin vanhan tajunnan puitteissa elävälle oliolle. Olion eksistenssin momentti ei enää liity totaliteettiin koska totaliteetti ja narratiivi on kuollut. Nyky-olio esittäytyykin olemisen mosaiikkina joka vanhan tajuntastruktuurin omaavalle on outoa ja uutta. Uusi tajunta ehkä pystyy asian käsittelemään ja tajuamaan mutta se ei välttämättä poista alitajunnan ja eksistenssin fundamenttien häiriötä jota fragmentaarisuus tuottaa ja näin ollen tajunnan sairaudet tulevat nousemaan eksponentiaalisesti. Olio ei siis löydä itseään. Tietenkin Buddhalaisen psykologian aspekteissa itse on alunperinkin sirpalemainen luomus jossa yhtä itseä ei ole, mutta paradigman luoma itsettömyys elää alituisessa paineessa ja kärsimyksessä fragmentaarisuuden johdosta eikä itseyden katoamisen luomassa harmoniassa johon buddhalainen itsen tuhoaminen alunperin tähtää. Nykyinen eksistenssi ei enää muodosta vektoria vaan pistemäisen sekamelskan jossa hetken muuttujien summa on käsittämätön ja muuttunut täysin kontrolloimattomaksi. Uusi paradigma onkin lisännyt hetken muuttujien summaa eksponentiaalisesti. Näin hetket eivät enää yhdisty ja kokonaisuus katoaa. Individuumi eksistenssi ei enää kumpua ihmisestä ja omasta elämismaailmasta vaan paradigmasta ja siihen osallistumisesta. Osallistuminen on muuttunut hetkittäiseksi osan ottamisiksi ja noista hetkistä on tullut oliolle ainoa olemassaolon oikeutus kun kaikki muu nähdään laiskotteluna, vapaamatkustamisena ja paradigman kirosanan par exellence, eli joutilaisuutena. Myöskin osanottamisen hetket, ja siis ainoat jäljellä olevat olemisen oikeuttamien saarekkeet, ovat menettäneet mielensä ja nekin alkavat tuntumaan pääosin vankilalta. Tämän saa aikaan kapitalistisen paradigman ajatus maailmasta ja eksistenssistä numerona. Numero muodostuu ainoaksi ratkaisevaksi tekijäksi teorialle ja se määrittää minkään arvoa tai mahdollisuutta jatkaa olemistaan, ei se mitä numeron mikrotason alla, sisällä tai päällä on, ei siis iloista, suruista, naurusta ja yleensä eksitenssistä joka numeron koostaa, vaan ainoastaan numerosta ja sen suuruudesta. Kapitalistinen paradigma tekee siis maailmasta aritmeettisen kaavan ja jos kaava ei tuota haluttua tulosta se lopetetaan välittämättä siitä koko eksistentiaalisesta kirjosta joka numeroon sisältyy, joka numeron tekee. Elämällä ei ole arvoa itsessään vaan vain välikappaleena suurempaan voittoon. Numero siis käyttää eksistenssia omaan eksponentiaalisuuteensa.

Onkin hauska miettiä että nousukausi tuotti kaikille tekemistä ja eksistenssi sai näin tyydytyksensä. Sitten kun suurin osa tekemisestä oli tehty ja koneet pystyivät hoitamaan lopun niin tuli tekemisen pula ja koneiden vähentämä ihmistyön tarve. Ihmiskunta tai pienemmässä kaavassa vaikkapa yksi valtio ei seisahtunut ja todennut että olemme saaneet kaiken hyvään jamaan yhteisellä tekemisellä ja nyt on aika alkaa asteittain rentouttamaan tekemisen intensiteettiä ja jakamaan hedelmiä. Nousukauden aikana ja sotien jälkeen menestyminen ja tekemisen löytäminen yhteiskunnassa oli helppoa ja sitä riitti kaikille. Kun asiat oltiin saatu tehtyä ei menestyminen ja jatkuva kasvu kaikille ollut enää mahdollista uuden paradigman sisällä mutta ajatus jatkuvasta kasvusta ja noususta jäi silti elämään. Uusi paradigma siis loi kaavakuvan eksistenssin onnistumiselle ja olemukselle johon eksistenssin tuli pyrkiä ja näin eksistenssi fakkiintui paradigman muottiin eikä yksilö enää nähnyt muuta mahdollista tarttumapintaa eksistenssille paradigman ulkopuolella. Tämä loi pohjan eksistenssin nykyiselle kriisille joka ottaa yhä uusia kierroksia (post)modernin maailman kylmyydessä ja unohtamisen tendenssissä. Oletusarvot jotka paradigma asetti eksistenssille eivät enää olleet mahdollisia kaikille siinä määrin kuin kollektiivisen nousukauden vallitessa. Tästä voimme oppia ja meidän tulisi oppia se että kun merkkejä muutoksista taloudellisissa ja ontologisissa rakenteissa alkaa ilmenemään niin tajunnalle on kerrottava ja sitä on valistettava muista olemisen mahdollisuuksista ja muista yhteiskunnan toimintatavoista eikä vain itsepintaisesti toimittava vanhan paradigman mukaisesti. Näin ollen aina uuden paradigman ankkuroituessa tajunnan käsitteisiin kuten hyvä, edistyksellinen, tulevaisuus, ja kasvu on aina kyseenalaistettava ja kysyttävä paradigaman antama määritelmä käsitteille. Paradigma luo symbolin onnesta ja hyvästä (yksityistäminen, kapitalismi). Sitten se keksii pimeyden (julkinen, valtiollinen) johon se sytyttää oman valonsa jota olio luulee aidoksi hyväksi ja alkaa pyrkimään kohti tuota valoa välittämättä hinnasta. Kapitalistinen paradigma siis myy oliolle kauniin ajatuksen vapaudesta johon sen teesit johtavat jonain uutena ja hienona paradigman keksintönä aivan kuin vapaus ei olisi jo eksistenssin integraali osa ja toteutumisen muoto. Sitten se määrittelee ( eli surkastuttaa tai redusoi) vapauden hedonistisiksi impulseiksi joita nyt uudessa vapaudessa pystyy toteuttamaan. Kapitalistinen paradigma siis antaa oliolle ja sen eksistenssille kvasivapauden joka pitkällä juoksulla onkin vankiloista kylmin ja pimein, tämä on nähtävissä roskaruoasta ja verisuonitaudeista tai ylipainosta, suurista autoista ja teeveistä jotka loppujen lopuksi näyttäytyvätkin velkavankeutena. Jälleen oliolle annetaan näennäinen mahdollisuus vaikuttaa mikrotasolla valintoihinsa ja todellisuuden rakenteisiin, mutta paradigman makropoliittinen luonne ei salli individuumin tajunnan ja eksistenssin enää vaikuttaa aidosti muuttavalla tavalla kokonaisuuteen. Vasta kun muuttajia on monia ja vaikuttajien vaikutus kumuloituu niin makrotaso alkaa reagoimaan.

Kapitalistinen paradigma ilmoittaa vapauttavansa olion esimerkiksi valtion holhouksesta mutta jos valtio on alkuperäisen funktionsa mukaan hyvä niin miksi siitä pitäisi vapautua? Paradigman ongelma onkin että autoratiivisessa mallissaan se määrittää päätöksillään tulevaisuuden toteutumis- ja vaikutusmahdollisuudet ja siis supistaa mahdollista tapahtumiskenttää. Paradigma perustuukin valtaan ja jopa väkivaltaan kun se luomallaan diskursilla luo oman semanttisen verhonsa. Tuon verhon toiselle puolelle ei ole oliolla asiaa ilman disukurssin vallan kumousta. Tietenkin nykyisen paradigman kumoamisen ongelma on globaalisuus joka vahvistaa ja kasvattaa sen vaikutusvaltaa ja toimintakenttää yksilön tai yhden valtion hallitsemattomiin. Jos jokin maa haluaa ulos paradigmasta ja diskurrssista niin kaikki muuta maat ympärillä tekevät kaikkensa jotta se ei onnistuisi. Tämä näyttäytyy erilaisina kauppapakotteina ja järkkymättömänä kantana minkäälaisten helpotusten tai auttamisen myöntämiseen ja näin orastavan muutoksen tukehduttamiseen tai ainakin syöksemiseen suureen depressioon. Sen jälkeen voidaankin paukutella henkseleitä ja näyttää kuinka käy maalle joka jättäytyy paradigman ulkopuolelle, aivan kuin syynä olisi ollut paradigman hylkääminen. Nykyinen paradigma onkin dilemmainen sen suhteen että se esittäytyy yleisesti bipolaarisena on/off mallina todellisuudelle jolloin yhdisteleminen ei ole mahdollista kuten Kreikan tilanteessa jossa talouskasvua ruvettaisiin hakemaan rehellisempää kautta eli jakamalla pääomaa ja buustaamalla kotimaista yrittämistä ja valtion firmoja globaalien toimijoiden sijasta. Mutta tämä tietenkin sotii kaiken yksityistämisen ja globaalin aristokratian suunnitelmaa vastaan joten sitä ei voida nähdä mallina talouskasvun nostamiseen. Kriisit ovat kapitalistisen paradigman keino ajaa vallitseva todellisuus umpikujaan ja sitten esittäytyä ratkaisijana kuten esimerkiksi hyvinvointiyhteiskunnan alas ajamisen kohdalla on tehty.

Eksistenssin kriisin yksi syvävaikuttajista on kapitalistisen paradigman aiheuttama postmoderni dispositiivi joka toiminnallaan kiihdyttää yleistä olemistodellisuutta kohti extremismia. Kaiken hetkellisyys ja kaiken saaminen hetkessä saa atomin värähtelyn kiihtymään koko ajan ja loppujen lopuksi atomin liike alkaa olemaan niin suuri että makrotasolla negentropian määrä ylittyy ja yleinen habitus muuttuu negatiiviseksi. Näin paradigma suistaa maailman fyyisellä tasolla kaaokseen. Samalla myös massakulutuksen ja yli-elämisen aiheuttama ilmaston lämpeneminen kiihdyttää atomin värähtelyä. Tämä saa ihmiset toimimaan impulsiivisesti ja impulsiivikontrolli pienenee. Samalla jos miellämme ilon ja onnen merkeiksi onnistumisesta ja siis eksistenssin funktion täydellistymisestä, niin voimme huomata että suurin osa maailman surusta ja masennuksesta itsessään kriisiyttää eksistenssia. Kapitalistinen paradigma onkin kehittänyt hedonistisen mielihyvän ideologian joka ilmenee kulutuksena ja hetkellisenä hyvänolon maksiimina. Tällä se koittaa hämätä eksistenssia iloon ja onnistumisen tunteeseen mutta surulliset tulokset ovat nähtävissä. Paradigman luoma ilon korvike on valjua ja mieleen tulee lähinnä vittuilu. Vittuilua lienee myös paradigman aikaansaannos sosiaalisen statuksen pyramidin ympäri kääntämisestä jossa luokkarakenne muuttuu oudoksi ja vääristyneeksi. Paradigma tekee yhteiskuntarakenteen ”alapäässä” vaikuttavista toimijoista vähiten arvostettuja ja huonoiten palkattuja vaikkakin heidän työnsä yhteiskunnan hyväksi on kaikista tärkein. Sillä voisimme koittaa lopettaa siivoajat ja katsoa kuinka kauan jaksamme kahlata paskassa. Tai voisimme lopettaa kaikki autonkorjaajat ja katsoa kuinka pääministeri saapuu sitten töihin. Tai jos kukaan ei olisikaan töissä pelloilla niin saisimme tuijotella tyhjiä kaupanlaareja. Tai sosiaalialan työntekijät tai...et cetera. Tässä ilmenee paradigman ideologia siitä kuinka arvostus ei riipukaan osaamisen tärkeydestä vaan puhtaasti rahasta. Sen takia puun kaataminen tuleekin aloittaa aina juuresta sillä kun juuret poistetaan niin kaikki muu tulee perässä.

Nyt kun olemme tulleet päätelmään jossa paradigma luo todellisuuden ympärillään ja toimii meemin tavoin eli säilyttäen itseään ja eliminoiden vastustavia tai muita meemejä ja subjektista on tullut paradigman objekti niin mitä meille jää? Meille jää mahdollisuus ylisubjektivaatioon ja sen kautta aukeavaan mahdollisuuteen nähdä kauemmas, mutta on myös toinen mahdollisuus todellisuuden uudelleen strukturointiin. Paradoksaalisesti samalla kun paradigma luo todellisuutensa se myös saattaa kriisiyttää itsensä. Sillä todellisuuden ja eksistenssin kriisiyttäminen luo aukkoja tapahtumatodellisuuteen joista tajuntaan (tai vice versa) on mahdollista purkautua muita keinoja toteutaa olemista karsinan ulkopuolella. Näiden aukkojen kautta on mahdollista operoida olemisen syvärakenteita jotka paradigma on fakkiinnuttanut. Tähän asti aukkoja on käytetty vain kollekiivisnegatiivisessa mielessä, esimerkiksi hyvinvointiyhteiskunnan tarina, mutta aukkoja siis voidaan käyttää myös kollektiivispositiivisestikin. Jos ranskan kriisin avulla maailmaan saatiin ajatukset vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta niin nyt kyseessä olevan kriisin kohdalla kapitalistinen paradigma on adaptoinut nuo käsitteet omaan myllyynsä ja kääntää ne niitä itseään vastaan kun demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeudet käännetään kaupan esteiksi, joustamattomuudeksi työmarkkinoilla ja valtion holhoukseksi ja samalla se kuitenkin kertoo ajavansa näitä asioita. Onkin hassua että kun työntekijä koittaa lisätä pääomansa, eli työpanoksen voittosuhdetta, pyytämällä lisää palkkaa tai muita korvauksia niin se on väärin ja estettävä koska muuten markkinat kärsivät ja vääristyvät mutta kun saman pääoman voittosuhteen lisäyksen tekee yritys esimerkiksi ulkoistamalla tai irtisanomalla tai vain palkkoja polkemalla niin se on oikeaa ja markkinoilla suotavaa toimintaa par exellence. Kapitalistinen paradigma esittäytyykin sangen anti-demokraattisessa valossa kun tavallinen kansalainen on vieroitettu valtiosta ja sen toiminnasta ajamalla valtio käsite alas ja samalla paradigma alkaa päättämään maan asioista ja siitä kuinka niitä tulisi hoitaa. Jos jossain maassa esimerkiksi vasemmisto nousee valtaan niin rahahanat suljetaan. Mutta palataksemme jakeen alussa esitettyyn toiseen mahdollisuuteen yli-subjektivaation ohella niin on tuo mahdollisuus emergenssi. Emergenssi muodostaa portin jota paradigman on indikoitava kaavallaan ja tarvittaessa muuttaa se mieleisekseen. Kun systeemiin syötetään lisää dataa tai kun eksistenssi kriisisytyy niin emergenssin portti pysyy auki. Kriisiytynyt eksistenssi siis avaa emergenssin kautta portin kun tajunta alkaa etsimään uusia keinoa pelittää aporista todellisuutta. Tämä kaataa kapitalistisen paradigman apurin numero unon eli positivismin, joka ei enää pysy perässä sillä positivismi ei kata emergenssin mahdollisuuksia. Jos ja kun emergenssin portista ilmaantuu uutta ja mahdollisesti kriittistä dataa dispositiivin tapahtumamatriisiin niin paradigman takatuliventtiili koittaa automaagisesti repressoida emergenssin mahdollistaman uuden datan ja sen mukanaan tuomat muutosmahdollisuudet mustamaalaalauksella ja yleisellä sosiaalisella paheksunnalla.

Mutta miksi tällä hetkellä emergenssin portista ei ole tullut uutta dataa joka olisi ollut tarpeeksi voimakasta kumoamaan paradigman? Sillä paradigma pyrkii passivoivalla olemuksellaan tylsistyttämään emergenssin potentian aktualisaation subjektissaan jotta muutosta ei tapahtuisi. Ihminen on lopussa ja ainoa asia jota jaksetaan tehdä on katsoa teeveetä tai shoppailla. Näin paradigman subjekti käsittää maailman niin kuin se kokee sen. Se kokee maailman toiminnan taloudellisena toimintana ja siis käsittää että talous on maailman toimintamalli vaikkakin se on vain yhdenlainen malli. Se kokee ahneuden ja pääoman kahminnan maailman aspektina ja siis käsittää sen koodiksi jota seurata. Paradigman subjektilla ei siis ole käsitystä maailmasta sellaisenaan vaan vain ja ainoastaan paradigman maailmasta. Kaikista huonoiten asiat ovat natiiviparadigmalaisilla. Paradigma tarjoaakin ulkoisia objekteja joilla se koittaa sumentaa subjektin sisäisen silmän, mutta koska emergensin portti on sisäinen tekijä niin ei sen tulisi riippua ulkoisista objekteista. Kuten siis ongelma niin on myös ratkaisu metafyysinen. Kun paradigmaa on tarpeeksi koettu niin emergenssin portti mahdollistuu ja silloin sisäinen silmä ja ylisubjektivaatio tulevat tarpeeseen. Emergenssi mahdollistuu kun tajunta saturoituu negatiivisuudesta. Yksi negatiivisuuden mahdollistaja ja näin eksistenssin kriisiyttäjä on aine. Tajunta käyttää ainetta tehdäkseen itselleen fyysisen vapauden jotta aikaa jäisi luovaan tekemiseen jonka pääasiallinen funktio ei ole hyöty. Mutta kapitalistinen paradigma on valjastanut tajunnan potentian työskentelemään itselleen ja vain omaksi hyväkseen vahvistaakseen vain itseään tajunnan sijasta. Näin aineesta onkin tullut vankila tajunnalle. Näin siis paradigma latistaa eksistenssin ja eksistenssin tapa käyttää maailmaa vääristyy ja summa summarium maailma vääristyy. Samalla kapitalistinen paradigma saa subjektin itsensätuottamiskyvyn nolliin jotta ainoa asia joka uusintaa itseään ja subjektia on pääoma. Nykyisyytemme ilmeneekin enemmän tajuttomuutena kuin tajuisuutena. Tässä ilmenee kapitalistisen paradigman materialistinen tendenssi. Eksistenssi onkin lopettanut luovan itsensä tutkimisen ja uusintamisen ja alkanut seuraamaan paradigman homogeenistä kaavaa jossa aine on ainoa määrittäjä ja teoria antaa merkityksen merkille. Näin olemme suossa josta ylös pyrkiminen vaatii huomattavan määrän henkistä pääomaa materiaalisen sijasta. Kun teoria luo merkin merkityksen niin olemme tulleet tilanteeseen jossa koko tajunnan struktuuri olisi rakennettava uudelleen. Suurin ongelmamme lienee se että elämme suuressa harhaluulossa siitä että päätökset joita hallintotasolla tehdään tehtäisiin rationaalisen yleiseen hyvään pyrkivän instanssin toimesta, eli luullaan että jossain on ryhmä joka tekee päätöksiä ihmistä silmällä pitäen. Tervetuloa antihumanismiin ja jos jotain hyvää pitää asiasta hakea niin se on se että tästä ei päästä muuta kuin ylöspäin.

Monday, January 26, 2015

Here ye! Announcement

We have opened our new official JJ Fanphone. We carry the phone around gigs and it lives in our rehersal space. Feel free to send greetings and such. We probably won't answer sms-messages but we (or someone else hanging in the backstage) will try to answer the phone.

So here's the number:
+358404794626

Oh and should you wish to win a test pressing of our second 7" aka the Sheep 7" please send us the best joke you can think of to our fanphone. The test pressing will be sent to the most funniest joke teller. We will also draw custom cover art as soon as we find a blackmarker.

Peace
-J

Thursday, December 4, 2014

Dispositiivin kvasiontologia


Ajatellaan vetoketju jota aletaan avaamaan ylhäältä alaspäin. Toiselle puolelle jää luonto, eli ontologia, oleminen sinällään ja toiselle puolelle jää kvasiontologia, kulttuuri eli ihmismaailmamme. Näin yhdestä tulee kaksi ja kuilu niiden välillä kasvaa kun vetoketjua avataan. Nykyisessä pelissä jota pelitämme biologia ja kulttuuri jakavat ihmisen olemisen perusteet ja fragmentoivat eksistenssin. Jos mietimme perustilannetta biologiasta, vaikka pariutumista, ja jos siinä olento löytää täydellisen parin itselleen hajun perusteella, niin mitä tapahtuu kulttuurissa jossa vahvojen hajuvesien ja hajusteiden käyttö on huipussaan ja jossa nuorille kaupataan Sex on the beach, James Bond tai Anarchy(???!!!) nimisiä hajusteita joiden funktio on psykologinen ja vain ja ainoastaan psykologinen. Se perustuu idolikulttuuriin ja mielikuviin. Näin tämä kulttuurin aikaansaannos peittää alleen biologisen toimintaprosessin ja olion mahdollisuus funktioida pätevästi kapenee sillä olento ei pääse biologiaa karkuun. Näin elämän perusfunktio eli pariutuminen kärsii ja sen tulokset eroperheinä on nähtävissä. Toinen esimerkki kulttuuri/biologia dikotomiasta on viha, joka luonnollisena reaktiona on puolustautumiskäytäntö joka aktivoituu tilanteessa jossa ei välttämättä päästä karkuun. Se aktivoi aivojen osa-alueita ja näin nitrottaa kykyä puolustautua kun selkä on seinää vasten. Ennen luonnossa taisteltiin "paljain nyrkein" mutta nykyään automaattiasein. Kulttuuri on pidentänyt vihan toimintasädettä äärimmäisiin sfääreihin. Se ei enää ole akuuttia vaan on muuttunut kroonikseksi koko systeemiä kohtaan käännetyksi antipatiaksi jossa alkuperäinen "vihollinen", tyyppi joka tuli marjapensaalle ei enää ole identifioitavissa hetkeen vaan vihollisesta on tullut kasvoton kulttuurin sisäinen struktuuri. Viha identifioidaankin nykyisin summittaiseen ohikulkijaan, sivullisiin tai kansanryhmiin. Tästä tietenkin halutaan zeitgeistin mukaisesti syyttää yksilöä eikä systeemin valuvikoja. Samalla kun kultuurimme buustaa minä-ideologiaa niin vihan synnyttämä puolustusreaktio koetaan minän parhaaksi kilveksi kun minä on uhattuna. Seuraukset tästä ovat radikaaleja ja usein koko minän uhatuksi tuleminen on turha yhteiskunnan luoma tapahtuma. Nykyinen uhka ei monesti kohdistu enää elämään vaan abstraktiin egoon joka tuntee tulleensa loukatuksi ja jonka ajatusrakennelmat, jotka monesti seisovat hypoteesien ja aksioomien päällä, koetaan uhatuiksi. Taas palaamme tilanteeseen jossa eläin tuntee olonsa uhatuksi mutta nyt itse eläin ei ole uhattuna vaan ego. Kun näin käy niin aivoissa vapautuu suuri määrä katekoaliineja ja se saa aikaan nopean energiabuustin arkaaiselle pakene tai taistele tilanteelle. Tämä purkaus kestää vain muutaman minuutin. Samaan aikaan aivoissa viesti uhasta tai "minua on loukattu" tyyppisestä egon harhasta menee läpi adrenokortikaalisen osan ja tämä aiheuttaa valmius tai viretilan suuttumukselle joka kestää kauemmin. Aivot siis jäävät seminegatiiviseen tilaan joka saattaa kestää jopa päivän. Tämä taas luo pidempiaikaista liipasinherkkyyttä. Nyt kun lisäämme tähän neurologiseen tilaan kulttuurimme ja yhteiskuntamme henkisesti repressiivisen kapitalistisen toimintamallin ja ajattelemme että pääoman kahminnan aiheuttamat yt:t takanaan ja tässä adrenokortikaalisessa tilassa jo valmiiksi vaeltava yksilö kohtaa pienenkin lisäesteen sosiaalisessa olemisessaan, esimerkiksi ulosottoviraston kirjeen, niin tilaisuus viimeiselle napsahtamiselle kasvaa radikaalisti ja seuraukset saattavat olla ikäviä ja kohdistua viattomiin, tai yksilön itse destruktiivisuuden siemen saa sirkkalehtensä. Myös stressi lisää adrenokortikaalista toimintaa ja nykyaikainen impulsiivinen kvartaalikapitalismi siis lisää vain liipasinherkkyyttä.

Unen tarve oliolla on pakollinen ja siihen tarvittava melatoniini on essentiaalista nukahtamiselle. Nykyinen urbaani ympäristömme on lopettanut yön. Pimeys ja lepo ovat historiaa ja kaupungit eivät koskaa nuku. Erilaiset valot, väriympäristöt, ihmismassat ja luonnon poissaolo aktivoivat aivoja eri tavalla, monesti tavalla joka on oliolla kohtalaisen uutta ja olio vaeltaakin jatkuvassa hermostuneisuuden tilassa. Kapitalismi käyttää väripsykologiaa toiminnassaan ja kaupunkiympäristön valosaaste saa eläimen sekavaan pomppoilevaan aivo-olemiseen. Tähän yhdistettynä kapitalismin, postmodernismin ja kvasirationalismin konstruoima tulevaisuuden poissaolevuus rakentaa oliolle jatkuvan huolen tilan. Huoli on pelkoa ja sen varassa eläminen saa ihmisen pois paikaltaan, pois helpotuksesta ja hyvästä olemisesta, pois rauhasta ja harmoniasta. Näin olion keskittyminen heikkenee siinä missä muutkin elämän fundamentaalit taidot. Ihmisestä saattaa tulla hyvä tulkitsemaan talouden tendenssejä tai tietämään uusimmat juorut mutta naapurin tuntemien tai yleensä ihmisen olemisen käsittäminen vaikeutuu tai kuoleentuu. Biologia siis pitää pintansa kulttuurin pyörityksessä ja uusi ihmisolemiseen kuulumaton kulttuurillinen aspekti ärsyttää biologisia ja neurologisia tekijöitä. Toki ihminen plastisena kokonaisuutena muokkautuu helposti, mutta aina on välissä muutama sukupolvi joiden on kärsittävä ja sen jälkeen kun uusi ihminen on saatu luotua tai muotoutunut niin kvasiontologia käy läpi järkyttävän paradigman ja fyysisyyden metamorfoosin ja näin kaikki alkaa alusta koko ajan. Näin huolesta ja pelosta muodostuu psykofyysinen taustaverho jonka päälle koko sosiaalinen oleminen rakentuu. Nämä ovat suuria tekijöitä sosiaalisissa ongelmissa joita yhteiskuntamme kohtaa. Jatkuva ahdistus ja kykenemättömyys sen voittamiseen syiden kasvottomuuden ja struktuurien piilottamisen myötä käyttämämme järjen keinoin patologisoi olion ja eräänä päivänä yksilö löytää itsensä psykiatrin toimistosta, muttei keskustelemasta vaan puristamasta lääkereseptiä. Eksessiivinen huoli onkin uusi kansansairaus.

Noin 100 miljoonaa vuotta sitten aivojen ajatteleva osa alkoi kasvaa harppauksenomaisesti ja neokorteksi vahvistui. Siihen on syyksi annettu muun muassa uusi parempi ruokavalio joka sai aivot kasvamaan. Tämä on mielenkiintoinen teoria varsinkin kun miettii nykyajan nopeaa fast food kulttuuria ja teollisia eineksiä jotka ovat suht uusia keksintöjä ihmisen historiassa. Voisi siis luulla että uusi ruokakulttuurimme degeneroi ihmisen ajattelukykyä. Taannuttaako uusi ruokakulttuuri ajattelun takaisin impulsiiviselle tasolle jossa harkintakyky loppuu? Jos mietitään aivojen mahdollista evoluutiota niin olemmeko nyt lopettaneet evoluution ja alamme odottamaan loppua? Viimeisimmät tulokset autismin ja MS-taudin alkuperistä on johdettu suoliston bakteereihin ja siitä ruokakulttuuriimme. Näin edistyksemme onkin taantumamme. Uudenajan näkemykset ja kulttuurimme ovat seurausta neokorteksin voittokulusta. Samalla se on auttanut meitä saavuttamaan huimia etenimisiä ihmisenä olemisessa, mutta nykyajan ihminen on valitettavasti nostanut neokorteksin jumalan asemaan ja näin se valitettavasti tallaa alleen limbisen toimintakyvyn ja mantelitumakkeen, ja neokorteksin aika muuttuu kylmäksi kvasijärkeväksi homogeeniseksi olemiseksi. Välineellinen järki on tuhonnut järjen, sillä enää järkeä ei kehitä ihminen vaan kvanttitietokone joka yksin nurkassa huristen laskee järkevimmän tavan ihmisten toimia. Sen jälkeen teknokraattiyhteiskunnan uskovainen kumartaa uutta dogmia siirtäen sivuun kaiken kritiikin ja oman ajattelun sillä kone ei voi erehtyä. Kone, dispositiivi, tekee pahimmassa tapauksessa vanhemmat alakuloisiksi ja surullisiksi mahdollisen yhteiskunnallisen tai systeemisen paineen takia, ja näin kun mantelitumake ja limbinen järjestelmä ovat jatkuvan negatiivisen tunnetilan otteessa ja kun kroonisesti huolestunut aikuinen ottaa kotiin tullessaan lapsen syliinsä ja lapsi peilaa huolestuneisuuden ja negatiivisuuden äitinsä tai isänsä kasvoilta niin joutuu lapsikin samaisen tunnetilan pauloihin ja pitkään jatkuvana tilana tämä saattaa aiheuttaa oppimisvaikeuksia ja sosiaalisia bugeja koska lapsen vanhemmilta saama mantelitumakkeen negatiivinen lataus häiritsee etuotsalohkoja jotka koodaavat oppimiskykyä ja keskittymistä. Tunnetila ottaa koko aivot siis haltuunsa sillä ennen neokorteksin esiinmarssia limbinen järjestelmä oli ainut ohjeemme ja kun äiti oli silloin huolestunut oli syynä tuleva maanjäristys, villieläin lähellä tai jotain muuta sellaista, eli kyse oli asiasta joka lapselle muodostui fyysiseksi ja lapsi osasi yhdistää vanhempien huolestuneisuuden fyysiseen asiaan. Mutta nyt ovat villipedot poistuneet ja uusi huolestuneisuus johtuu immaterialismista, eli yleisestä yhteiskunnallisesta alakulosta. Näin jää lapselta puuttumaan fyysinen syy huolestuneisuuteen joka ennen selitti huolestuneiduuden syyn ja nyt vanhemmat ovat alakuloisia koko ajan mutta lapsi ei tajua syytä sillä helpompaa oli selittää lapselle villipeto kuin pääoman kahminta ja palkkaorjuus. Tähän päälle vielä yhteiskunta painottaa vahvasti välineellistä järkeä niin tunnetilojen käsittelykyvyt jäävät vähemmälle. Kulttuurimme ei rakennu tunnetilojen vatvomiseen vaan laskelmalliseen järkeen. Näin uusi uljas maailmamme, dispositiivi, upottaa lonkeronsa ja operoi myös neurologisella tasolla. Aivojen biologinen kehitys on miljoonien vuosien operaatio ja nykyinen kvasiontologinen, ihmismaailmallinen kehityksemme on tapahtunut harppauksenomaisesti enemmän viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana kuin koko ihmishistoriassa yhteensä, joten tämä repeytyminen irti ontologiasta ja biologiasta on niin radikaali että kaikkoamme realismista ja aivomme eivät enää kykene käsittelemään irti päästämäämme hirviötä, myyttistä maailmanloppua, arealismia. Aikamme onkin tajunnan kriisi.

Nykyajan kapitalistinen exteremekulttuuri ja sen mukainen tapahtumatodellisuus saavat ihmisaivojen dopamiini ja endorfiini reservit tyhjiksi sekunnissa ja crash on se mukainen. Lepo on poistettu yhteiskunnasta joten reservit täyttyvät hitaasti samalla kun miljoona villkkuvaa näyttöä ja ennen nukkumaanmenemistä tapahtuva sähköpostien tarkistus saa melatoniinin erityksen loppumaan tai vähenemään. Uusi kulttuurimme siis toimii elimistöä ja biologiaa vastaan ja ongelmamme olemisesta muodostuu fundamentaaliksi. En sano että nykyinen kehitys on ongelma absoluuttisesti mutta toivoisin että tajuaisimme osan suurista ongelmista johtuvan yleisesti siitä että ihminen ja tajunta jää muutoksen nopeudessa jälkeen. Kun siis kapitalismi on valjastanut neokorteksin käyttöönsä likaisilla valheilla ja kehottanut tajuntaa pääoman kahmimiseen on se samalla kuolettanut limbisen järjestelmän arkaaisena jäänteenä ja mahdollisuudet solidarismiin ja altruismiin ovat heikenneet. Ennen meillä oli limbinen järjestelmä ja toimimme impulsiivisesti mutta neokorteksin myötä meillä oli mahdollisuus järkevään tuntemiseen ja empatiaan mutta peitimme sen ottamalla tajuntaan ohjelman kapitalismista ja yltiöindividualismista. Yhteiskunta joka perustuu välineelliseen talousrationalismiin ja lyö laimin tunteet ja empatian, on tuhoon tuomittu yhteiskunta. Puhuminen tunteista on kulttuurimme silmissä merkki heikkoudesta ja suoritusyhteiskunnassa heikkous on merkki siirtymisestä sivuun. Jokaisen oven takana on jono uusia työläisiä tulossa korvaamaan prekariaattia joten tunteet on siirrettävä sivuun ja yhtiön moraali ja etiikka on otettava oman tilalle. Elämme siis jatkuvassa biologisessa ja neuraalisessa hädän tilassa jota kapitalistisen kulttuurimme mainosvalot ja väripsykologia pitävät yllä. Olisikin hieno tietää kuinka paljon mielen ei-toivottavasta käytöksestä johtuu oliolle epäsopivasta ympäristöstä. Jatkuva huoli myös hukuttaa järjen alleen ja kun yhteiskunnan pyörteistä illalla kotiin palaava yksilö laittaa tv:n päälle ja katsoo jotain paradigman summaohjelmaa on hän älyllisesti matalimmassa tilassa mitä mahdollista. Mutta näin sen juuri toivotaan olevankin. Dispositiivi kiittää. Sillä kun joku kyseenalaistaa toimintamme kulttuurisen pohjan ja ilmoittaa että jäljellä olevat rippeet hyvinvointiyhteiskunnasta ovat romahtavassa niin dispositiivi sihisee nurkassa ja pyyttää vaikenemaan sillä Vain elämää alkaa. Näin stressiä joka saa ihmiset ajattelemattomiksi, jopa tyhmiksi, ja mikä pahinta välinpitämättömiksi, hoidetaan rentoutumisella tv:n edessä ja kierre sen kuin syvenee.

Jatkuva ahdistuksen tila joka värittää ja taustoittaa nykyihmisen eksistenssia vähentää ilon ja naurun tilanteita jotka lisäävät onnistumista kognitiivisisessa toiminnassa kun taas suru ja ikävä vähentävät onnistumisen mahdollisuutta. Näin maailmantuskaa tunteva olento ei pysty käyttämään olemistaan täydellisesti ja eksistenssi jää vajaaksi. Kulttuuri luo uudet tavoitteet olemiselle ja lapsi joka pienenä haluaisi maalata tai soittaa saa kuulla yhteiskunnalta realiteetit elämästä ja olemisesta. Oleminen sinällään ei onnistu ja jokaisen aito olemisen tyyli jää paitsioon kulttuurimme olemisen ja uusien realiteettien takia. Samalla kulttuuri sitoo yksilön tiettyyn pelin muotoon ja toivon käsitteellä ratsastaen se runttaa oliota aina vain maan rakoon. Kun kulttuurin ohjaama yrittäminen kulttuurin antamassa pelissä menee mönkään niin sanotaan että yritä yritä, ja jälleen kerran olio, sen sijaan että alkaisi heiluttamaan keskisormea ja tekemään omia hommiaan, nousee kultuurisille jaloilleen ja yrittää uudelleen edessään kapitaslimin impulsiivisuuden ja ennustamattomuuden aiheuttama rytinä. Mutta yrittää pitää uudelleen ja uudelleen pelin sääntöjen puitteissa koska joku päivä se Audi on sinun ja egosi nousee pykälän ylöspäin abstraktilla asteikolla. Darwinismin verukkeella todellisuudesta on tehty kilpailu ja peli jossa vahvin pärjää. Jossain kohtaa toivo saattaa loppua ja tilalle astua epätoivo ja jälleen pyssyt paukkuvat. Lapset opetetaan tähän peliin jo systeemin konstruoimassa koulussa jossa hyvät palkitaan ja huonot merkataan. Onkin outoa että jos yksilöä ei kiinnosta ruotsin, matematiikan tai äidinkielen abstraktit maailmat kun hormonit hyrräävät niin se tulee määrittämään pitkälle kaikkia vaihtoehtoja tulevassa pelissä. Pahimmillaan se määrittää sosiaalisen luokan jatkossa. Mutta toivo onkin murskattava joka kerta ja aina opetettava uudelleen sillä kapitalistiskultuurisessa pelissä jota pelaamme on mahdotonta kaikkien voittaa mutta silti peli vaatii uutta yrittämistä koko ajan muuten se nykyisessä muodossaan romahtaisi. Optismismi onkin pelin tärkeimpiä tekijöitä sillä peli perustuu jatkuville pettymyksille.

Kun ihminen tekee sellaista mitä haluaa ja mistä nauttii niin itse katoaa. Ihminen imautuu tekemiseen ja huolet ja surut katoavat. Mitä enemmän saavutamme tälläisiä tiloja eksistensissämme sitä paremmalta meistä tuntuu. Nykyajan työ ja sen mukana tuleva tunne omasta turhuudesta kokonaiskuvassa on omiaan masentamaan yksilöä. Kun suurin osa ihmisistä nykyään tekee sellaista mikä ei kiinnosta heitä pätkän vertaa ja ainoa toive on että pääsisi pois niin ei se voi tehdä hyvää yhteiskuntaruumiille. Ihmisen psykologinen tila korreloituu siis yhteiskunta tai maailmanruumin kera. Näin negatiiviset tunteet ja huolet saavat aikaan taustakohinan olemiseen ja oman aikansa ja maailmassa olemisensa kuluttaminen huonolla tavalla on suuri tekijä eksistentiaalisessa kriisissämme joka aikaamme värittää. Näin yksi suurimmista olemisemme ongelmista on se että joudumme kuluttamaan aikamme täysin hyödyttömässä ja turhassa työssä jossa maailmankokemisemme palaa kituvalla liekillä ja kysymys "tälläistäkö tämä on" nousee jatkuvasti pintaan. Liike on kuitenkin maailman peruslakeja joten kun saa tehdä mitä haluaa niin ihminen kyllä tekee. Harvat jäävät vain makaamaan. Kulttuurimme rakentama huoli saa myös yksilön ajattelemaan visusti itseään mahdollisen kollektiivisen ja altruistisen ajatusmaailman sijasta. Samalla kapitalistinen kulttuuri saa aikaan sen että toista ihmistä ei enää nähdä yksilönä ja toiseutena, toisena minänä, vaan pahimmassa tapauksessa jopa vihollisena, aivan kuin jokaiselle ei olisi tilaa. Suuret irtisanomiset ovat joka päivää ja jos et irtisano niin saat itse lähteä. Sen takia (postmodernissa) nykyajassa kaikki suhteet ja verkostot on piilotettava jotta viimeistä lenkkiä ei löydettäisi. Kvasiontologiassa pärjääminen vaatiikin empatiakyvyn kuolettamista ja se on omiaan johtamaan yhä syvälle aikamme vitsaukseen eli välinpitämättömyyteen. Ajatus siitä että kaikilla ei voi olla asiat hyvin on iskostettu kulttuurin pelisääntöihin. Pyrkimys ihmiskuntana positiivisesta eteenpäin kulkemisesta olemisen janalla on loppu ja vain yksilö merkkaa jotain. Käsite yhteisö koskee meitä vain sanan muodossa ja saa arvonsa vain symbolisena. Yhteiskunnan tulisikin kaikilla tasoilla lähteä ihmisestä eikä paradigman tai idean toteuttamisesta ja jatkamisesta. Historismin painoarvo olisi nostettava päivänvaloon ja tajuttava paradigman paino. Mutta dispositiivi ei sitä halua, sillä se paljastaisi sen sopimuksenvaraisuuden joka on naamioitu luonnonlaiksi. Ideologioiden taistelun ja miekankalinan alle jää ihminen ja hänen olemisensa. Epäinhimillinen kilpailumentaliteetti ja riistokapitalistinen kulttuuri valtataistelu pohjaisessa yhteiskunnassa tekee ihmisistä toistensa vihollisia ja mikä pahinta alakuloisia ja surullisia. Näin rationaalinen ajattelu sumenee ja logiikka sen myötä. Keskittyminen olenaiseen vaikeutuu. Kaikki tämä on piilotettua ja kasvotonta jotta kukaan ei voi ottaa syytä niskoilleen. Jokaisen on keskityttävä itseen jottei joudu tulilanjalle. On oltava iloinen että itsellä on paikka koneessa. Kielteiset tunteet ja solidaarisuus on siis padottava ja systeemiä ei saa arvostella, muuten saa sosialistin tai taantumuksellisen leiman. Näin epäonnistuneen, tiettyjen ihmisten ohjastaman, sosialismin ja kommunismin aave elää edelleen ja värittää kaikkea solidaarista ja altruistista punaiseksi. Kapitalismin ja kvasiontologian vastavoima on poissa ja tajunta ei enää kyseenalaista. Kvasiontologia onkin ottanut ontologian paikan ja pikkuhiljaa siirrymme vain ja ainoastaan kvasiontologian piiriin ja tarina paremmasta ajasta muuttuu legendaksi, siitä tulee utopiaa.

Ihmisessä piilee potentia hyvään ja pahaan. On siis hyvin tärkeää kumpaa noista pooleista buustataan. Yleisoleminen ja sen negatiivissävytteinen tila tällä hetkellä saa negatiivisuutta ja siis pahaa pintaan. On siis hyvin tärkeää mihin yhteiskunta sitä ohjaa, mihin potentia kanavoidaan. Voimme asettaa lauseen että "koulutusjärjestelmämme ohjaa lasta hyvään ja tietoon", mutta jos yhteiskunnallinen käsitys tiedosta on kapitalistinen ja hyvä on se joka kahmii eniten ja voittaa, niin enemmän tämä aktivoi huonoa habitusta kuin hyvää vaikka tarkoitus olisi hyvä. Näin zeitgeist aktivoi pahaa potentiaa. Kotikasvatus on tärkein osa kasvatusta mutta jos kotona tunnetaan antipatiaa ihmisryhmiä tai kansoja kohtaan vain ja ainoastaan tietämättömyyden takia niin tarttuu tämä lapseenkin joka tietämättä syytä vihaansa alkaa vihaamaan. Lasta saattaa ajaakin umpikujaan se että kun hän löytää itsestään tiedon vaikka altruistisesta kollektivismista tai miksei altruistisesta indivualismistakin ja alkaa tätä tietoa pelittämään kun huomaa sen toimivaksi, ja sitten vastaan tulee kulttuurin ja sen konstruoiman sosiaalisen ulottuvuuden maailma empiiriseksi naamioituine tietoineen ja alkaa valistamaan lasta totuudesta tai realiteeteista markkinoilla johon hänen on kasvettava. Näin kulttuurin empiria, ei siis maailman, mahdollisesti kumoaa oman tiedon ja totuuden ja tähän tajunnan on vaikea suhtautua. Jos siis on tieto että kun on kaikilla kaikkea niin kaikilla on kaikki hyvin niin miksi toimimme tämän tiedon vastaisesti? Miksi otamme vastaan kvasitietoa? Toimimmeko tietoisesti tietoa vastaan? Olemmeko jonkinlaisessa sumussa tai massahypnoosissa joka saa tiedon kumoutumaan, vai olemmeko vain tyhmiä? Empiria sanan alle asetettu lause "kaikilla ei voi olla kaikki hyvin" muodostuu uudeksi moderaattoriksi todellisuuskäsitykselle. Kyse on tahdosta, ei siitä etteikö kaikilla voisi olla kaikki hyvin. Tahtoamme ja tietoamme vastaan meidät saakin siis toimimaan adaptoitu teoria, dispositiivi, ajatus jonka joku on joskus ajatellut, ja se ohjaa meidät mahdollisesta itse löydetystä tiedosta pois. Kvasiontologia toimiikin kielen varassa ja sana tekee todellisuuden. Mutta sanan on mahdollista ohjata meidät myös altruistiseen olemiseen ja jakaa ihmisten kesken tieto hyvästä tavasta olla. Käytämmekö siis kieltämme väärin ja näin ajaudumme pois hyvistä ajatuksista? Ongelmaksi siis muodostuu väärin ymmärretty ja käytetty logos. Tämä traaginen väärinkäytös onkin erottanut meidät ontologiasta ja vienyt meidät abstraktiin todellisuudelle vieraaseen kontigenttiin olemisen modukseen. Kun esimerkiksi sanotaan sana käsi, niin voin nähdä mieleni silmillä käden kuvan, tunnistan siis käden olemuksen mielessäni olevasta kuvasta ja pystyn näkemään sen todellisuuden fyysisenä osana. Kun taas sanotaan vaikka kvartaalitalous tai tilitase, niin en voi saada mieleeni minkäälaista kuvaa tai realistista olemusta todellisuudesta. Voin toki lisäsanoilla alkaa selittämään tätä alkuperäistä sanaa ja saada jonkinlaisen käsityksen siitä mikä puheena oleva asia on. Nyt on siis tultu tilanteeseen jossa kvasiontologian tekijät ja toimijat, immaterialismi, nämä dispositiivin kielessä elävät sanat ovat ottaneet haltuunsa ihmisen ja tajunnan ja määrittävät ontologiaa ja ihmisenä olemista. Ne ovat jopa haudanneet ihmisen alleen.

Jos siis kaikilla olisi kaikkea, olisi asiat silloin mahdollisesti hyvin (pois sulkien neurologiset, henkiset, tai fyysiset vammat). Näin järki sanoo kun siltä kysyy. Voisimme empirialla tämän osoittaa totuudeksi, mutta emme ole sitä koittaneet. Kokemus siis vahvistaa järjen vastauksen tai kumoaa sen kun kyse on puhtaasti maailmallisista asioista. Kapitalismi (varsinkin sen riistomuoto) järkeiltynä teoriana, siis ajatuskokeena, leikkinä, pelinä, ideana paperilla on adaptoitu todellisuuteen paperilta. Nyt empirialla voimme nähdä että se ei toimi, se ei siis edistä elämän ja olemisen koheesiota kollektiivisesti. Sillä ei siis päästä edistykselle essentiaaliseen yleiseen hyvään. Joku siitä hyötyy ja jonkun elämän se nostaa kultaiselle jalustalle mutta kapitalismin ongelma on se että yhden nostamiseksi tarvitaan kymmenen jotka jäävät keräämään muruja. Mutta kapitalismin ja fasismin saavatkin samaan karsinaan se että ne eivät perustu järkeen tai tietoon, vaan uskoon. Ne väheksyvät kumpikin uskontoja koska ovat itse uskonto. Tiedon ja uskon ero on dogmi. Talousdogmi siis on syvälle pinttynyt usko että X. Voimme kuunnella tai katsella uutisia jossa kerrotaan juuri tehdystä talouspoliittisesta päätöksestä ja miettiä että tässähän ei ole mitään järkeä. Mutta usko ei olekaan järjen tehtävä. Järki jää ruikuttamaan uskon porteille. Usko ei perustukaan järkeen vaan uskoon. Voimme piirtää paperille symboleita ja nimetä ne numeroiksi. Voimme laskea niillä rahan ja talouden toimintaperiaatteen ja sitten abstraktilla idean tasolla nähdä miten olio elää paperilla kun kaikki olosuhteet ja muuttujat on annettu. Sitten voimme viivan alle vetää tuloksen ja katsoa että näin on. Mutta ihminen ei toimi niin. Nykyajan kvasiontologian vaikutuskentän muodostamia suurimpia ongelmia on se että puheissamme talouden ja rahan toimintamekanismeista unohdamme ihmisen joka on talouden ja rahan alkuyksikkö jota varten kaikki tämä on konstruoitu. Unohtamalla ihmisen yhtälöistä muuttuu koko yhtälö mitättömäksi elämälle. Sitä voidaan tarkastella aivopähkinänä tai mielenkiintoisena pelinä mutta elämän ja olemisen kannalta se on tarpeeton ja käyttökelvoton. Tärkeämmäksi muodostuu miettiä ja laskea miten jaamme varamme ja voimamme. Pieni tarkastelu tämänhetkiseen maailmantilanteeseen näyttää että harvat saavat kaikki varat ja voimamme käytetään täysin turhiin asioihin sillä semanttinen verho peittää totuuden ja saa aikaan tilanteen jossa joku tehtaassa tekee pientä nippeliä vain jotta jokin toinen tehdas voisi tehdä jonkun toisen nippelin ja loppujen lopuksi Predator kylvää tuhoa ja pelkoa Palestiinaan. Tässäkö telos?

Kvasiontologiassa, dispositiivin ilmenemismatriisissa, mahdollisuudet valtiolliselle olemiselle ovat rajattu ääripooleihin joiden välillä väännetään. Vaihtoehdot ovat ainoastaan täydellinen autoratiivinen valtio-omistus tai täydellinen kapitalistisautoratiivinen laissez faire. Jos se siis ei ole kapitalismia sen on pakko olla kommunismia. Kaikki muu välissä on ei-olevaa, ei-mahdollista. Aivan kuin mieli ei voisi löytää muita olemisen virtauksia kulkemiseen kuin nämä kaksi. Inhimillinen ja humanistinen olemisen muoto jakamisineen ja yhteenhiileenpuhaltamisineen on laskettu pois tajunnan mahdollisuuksista järjettömällä lobbauksella. Antroposofia on siis kuollut ja kuopattu olemisen muoto. Näin dispositiivin matriisi, kvasiontologia, määrittää olemisen ja tajuamisen vaihtoehdot. Kvasiontologian kielellisen konstituution struktuuri tulisi asettaa sokraattisen kätilöinnin tai metaeettisen käsiteanalyysin alaiseksi ja näin kysyä onko se hyvä. Näin voisimme päästä askeleen edemmäksi mahdollista totuutta tai vastausta aikamme ongelmaan ja näin voisimme aloittaa hoitotoimenpiteet. Kvasiontologisen olemisen probleema on fundamentaali sillä se lähtee jo siitä kuinka nykyisyys käsittää ihmisen, siitä mikä on siis ylipäätään käsityksemme ihmisenä olemisesta, tai miksi sen olemme tehneet. Aikamme ihminen ei ole vapaa, luova ja kaunis yksilö omine ajatuksineen vaan hänestä on tehtävä jotain tai jokin. Hänen olemisensa ei ole misään nimessä valmista vaan on tehtävä valmiiksi ajattelee dispositiivi. Kvasiontologian käsite valmiista näyttäytyykin kapitalismin biomassana olemisena. Ihmisestä on siis tehtävä nykyisen dispositiivin osa. Osa hän olisi altruistisessa olemisessakin mutta se olisi positiivislähtöistä humaania olemista verrattuna nykyajan koneeseen. Ihmiskäsitys onkin kokenut inflaation ja esimerkiksi vanhukset ovat nykyään kuluerä jonka soisi kävelevän jäätikölle kuolemaan, sillä dispositiivin silmissä he eivät ole tuottavia yksiköitä joka on kvasiontologiassa olemisen pääedellytys. Mutta voimme ottaa kenet tahansa ja kysyä onko hän ihminen vai biomassaa koneeseen, ja hän vastaa ihminen. Kuka siis teki ihmisestä biomassaa koneeseen kun ei ihminen. Sen teki teoria jonka yhtä alkamiskohtaa on mahdotonta jäljittää tiettyyn hetkeen ja ajatukseen ja joka alkoi näkemään ihmisen osana konetta ja tuottamisen välimuotona, välineenä. Tämän surullisen ajatus-synteesin myötä tuli ajatus päämäärästä joka pyhittää keinot ja siitä tuli vallitseva ala-ajatus teorian struktuurissa ja näin ihmisyys uhrattiin edistykselle ja homogeeniselle dispositiiville. Näin olemme teorian vankeja ja jostain syystä alistumme. Alistuminen on seurausta kvasiontologian immateriaalisuudesta ja arealismista jota ei enää voi saada käsiinsä. Kyse on tajunnan kuolemasta. Oikeammin plastisen tajunnan fakkiintumisesta yhteen, paradigmaan. Tajuntaan on siis asennettu tai pesiytynyt kvasiontologinen kontrollijärjestelmä joka blokkaa turhat ja vaihtoehtoiset todellisuuden ja olemisen toteuttamisen tavat mahdottomina palasine peliin sovitettaviksi. Koska kontrollijärjestelmä on jo pesiytynyt radikaalisti tajunnan rakenteisiin on se vaikea ohittaa. Kvasiontologian moderaattorit, muoti, kapitalismi, positivistinen tiede ja massahypnoosi eri muodoissaan siirtävät tiedonmuodostuksen pois autonomiselta yksilöltä josta tulee sen jälkeen objekti joka akkumuloituu valmiiseen peliin sen sijasta että tekisi pelin itse. Näin tajunta joka mahdollisesti on rajaton ja ikuinen yksi on siis teorian paradigman uhrina ja dispositiivin kvasiontologisessa käsittelyssä taannutettu yhteen mahdolliseen ja se ei enää tajua omaa plastisuuttaan ja myriadeja mahdollisuuksiaan olla eri tapahtumisen muodoissa. Miksi näin? Koska tajunnan ympäristö on taannutettu ja peitetty semanttisen pelin avulla rajoitettujen mahdollisuuksien määräksi eikä tajunta enää tajua itseään vaan keskittyy logokseen joka on käännetty teorian ikeeseen. Tajunta toimii tiedon pohjalta joten dispositiivin on tuotettava informaatiota maailmasta jota voimme tietää. Mitä enemmän tietoa tuotetaan sitä todellisempaa ja tiedompaa siitä tulee. Jos siis olisi olemassa maailma jonka moderaattorit, heidän dispositiivinsa, olisi aina tuottanut empiiristä tietoa ja laskelmaa siitä että maailma saadaan toimimaan parhaiten kun puhalletaan yhten hiileen ja jaetaan niin silloin tämä muodostaisi tiedettävän ympäristön tuon maailman asukkaille. Se olisi siis heidän tietonsa jossa heidän tajuntansa eläisi.

Dispositiivin kvasiontologisen matriisin johtava osa, markkinafasismi tai markkina-autokraattisuus, ajaa todellisuutta haluamaansa suuntaan. Näin se piiskaa olioita laitumellensa syömään. Kukaan ei vain kysy onko tuo oikeasti laidun vai aitaus joka on naamioitu laitumeksi. On käsittämätöntä ja luultavasti kestämätöntä että muokkaamme biologista perustaamme erilaisilla masennuslääkkeillä ja leikkauksilla kun se kohtaa kulttuurista johtuvaa repressiota johon se negatiivisesti vastaa kun voisimme älyllisesti muokata kulttuuriamme. Meidän tulisi järkeämme käyttäen muokata ulkoista todellisuutta suuntaan joka tukee biologista hyvinvointia eikä käyttää sitä lääketieteeseen jossa kehitämme yhä parempia täsmälääkkeitä serotoniin ja dopamiinin häiriintyneeseen tuotantoon. Uusin esimerkki on melatoniini joka löytymisensä jälkeen sai apteekin hyllyt notkumaan erilaisia melatoniini tuotteita joilla korvataan ihmisaivojen heikennyttä kykyä tuottaa elintärkeää melatoniinia, kun sen sijaan voisimme keskittyä muokkaamaan valosaasteen määrää kaupungeissa ja välttämään näyttöjä joiden sininen valo haittaa melatoniinin tuotantoa. Kaikki tämä asettaa kyseenalaiseksi koko ihmislajin fundamentaalin uskomuksen siitä että ihminen on järjellinen eläin. Jos se on niin, niin todistamme järjen rappiota. Sillä on täysin käsittämätöntä, jopa irrationaalista että sivistyneeksi yhteiskunnaksi kutsumassamme paikassa taloudelliset lainalaisuudet asetetaan ihmiseläimen tai yleensä elämän edelle. Voin lukea lehtiä, katsoa uutisia, lukea uusista laeista ja säännöksistä. Voin kääntää jokaisen sosiologisen kiven ympäri oikealla ja vasemmalla, ylhäällä ja alhaalla ja silti voin vain vaivoin havaita järjen pilkahdusta missään. Se johtuu siitä että kvasiontologian moottorina toimii käsitteellinen järki joka on rakennelma joka ei käsitä ihmistä. Se käsittää laskemisen ja jaoittelun, metodin ja tieteen muttei ihmistä. Ihmisen se on kadottanut ja taas olisi Linkolalle hommia. Olemisemme kvasiontologiassa on saanut aikaan elämäilmauksen jota johtaa tajunnallinen vääristyminen. Olemisen ja maailman käyttämisen fundamentaali hairahdus. Täälläolemisen parhaiten toteuttamisen kartan väärintulkitseminen joka on johtanut jossain kohtaa olemistamme väärään käännökseen. Jonkinlainen kollektiivinen sokeus joka toistaa itseään tietämättömyydessä ja oppimattomuudessa. Kartturi tulisi siis korvata filosofisantropologisella hahmolla jonka lähtökohta on ihminen ja elo. Nykyinen tajunnan muotomme vain toistaa itsepintaisesti samaa kaavaa ja ohjelmaa ja näin eksistenssin ymmärtäminen lakastuu tai lakkaa kokonaan. Historia on opettanut meille sanat kuten demokratia, kapitalismi, fasismi, kommunismi mutta niitä kohti ei pitäisi mennä sillä ne ovat sanoja, kyseessä on elämä, eksistenssi. Nykyinen keskustelu asioiden parantamisesta jää käsitteistä ja ajatussuuntauksista kiistelemisen tasolla ja matka kohti koheesiota on nolla. Ihmisen ja järjen ei tulisi katsoa historiaa ja opettaa sitä itsepintaisesti uudelle tajunnalle ja näin koittaa jatkaa sitä ja olla sen vanki, vaan historiallisella hermeneutiikalla pyrkiä eroon sen fakkiintuneista tavoista ja kaavoista, paradigmoista sen luomasta dispositiivista joka esittäytyy puhtaasti historiallisena koneena.

Ihminen siis seuraa modernia dispositiivia tiedon saamisessa ja saa näin ainoastaan dispositiivin välittämää tietoa joten kaikki muu mahdollinen vaihtoehtoinen tieto jää sivuun. Kvasiontologia on räjäyttänyt kaiken globaaliksi mutta vääristyneellä markkinavetoisella ja raiskaavalla tavalla ja näin nykyinen ihminen saa Atlaksen osan. Hän kantaa koko maailmaa harteillaan ollen koko ajan läsnä kaikkialla ja kaikessa. Tajunnan struktuuri korreloi kvasiontologian struktuurin kanssa joka (post)modernina fragmentoituneena todellisuuden olomuotona määrittää uuden ihmisen tajuntaa joka pirstaleisuudessaan ilmenee alituisena kaaoksena. Nuoret ja lapset ovat paras peilaaja yhteiskunnan kasvoille ja heidän tajuntansa rakentuu sen myötä. Konfrontaatio vanhempien kanssa johtuukin monesti kahdessa eri tilassa ja tavassa elävän tajunnan struktuurin skismana. Näin nuoret ovat paras kuva ajastamme koska he eivät ole vielä fakkiintuneet vaan peilaavat dialektista suhdetta aikaansa ja yleiseen maailmantajunnan tilaan. Jatkamalla matkaamme joudumme juuri sinne minne olemme menossa. Edessä on kapitalismin muuttaminen (muuttuminen) sosialismiksi kollektiivisen robotiikan omistuksella, jakamalla siis tuotantovälineet muotoutuivatpa ne miksi tahansa, tai vaihtoehtoisesti kapitalismin brutalisoituminen joka syöksee maailman uuteen pimeään aikaan, mutta tapahtui mitä tahansa niin tärkein asia on varmistaa että tällä kertaa jako menee oikein.

-O