Monday, September 15, 2014

Teoria, dispositiivi ja tajunta.


1500-luvulla alkunsa saanut kapitalistinen teoria siis konstruoi nykyään koko tajunnan ja sitä kautta uusintaa itseään. Kapitalistisen teorian päälle, ja sen kautta, rakentuu dispositiivi joka on yhteiskunnallinen immanentti koneisto. Teoriat yksilön eduista kollektiivin edelle, ja yltiösubjektiivisuus muotoilivat uuden dispositiivin kytkentäkaavion. Teoria esiintyy siis uutena metaontologiana ja dispositiivi siihen päälle metaontologian mukaisesti rakentuvana psykofyysisenä olemisen tasona. Näin subjekteista ja yleisestä maailmantajunnasta on tullut teorian paradigman uhri. Teorian dispositiivi muokkaa käsitteet uudelleen ja asettaa ne tajunnalle uudelleen. Onni ei enää ole vapautta ja terveyttä, vaan iso talo ja tv. Näin uuden dispositivistisen subjektin subjektiivinen ja objektiivinen järki törmäävät rajusti yhteen. Objektiivisuus jonka teoria koittaa muokata uudelleen tarkoittaa mielestäni sitä, että kaikki ovat kaikki, mutta kaikki eivät ole kaikki samaan aikaan, mutta kaikilla on samat skeemat samoista asioista. Jokainen on siis voittanut ja hävinnyt, saanut ja antanut, itkenyt ja nauranut. Joten jokainen tietää miltä kyseinen skeema tuntuu. Tämä myötätunteminen koitetaan tuhota dispositiivin pyörteessä yltiöindividulistisilla teorian aspekteilla. Mikä saa meidät subjekti subjektilta ja tajunta tajunnalta valitsemaan kyseisen teorian totuuspelin? Onko koko maailmantajunta jo kyllästetty ja näin saastutettu joten jokainen tajunnan sirpale automaagisesti ilmoittautuu peliin? Vai onko syynä dispositiivin itselleen rakennuttama vahva sosialisaatio. Dispositiivi on myös luonut erilaisia mikro-organisaatioita kuten erilaiset rangaistukset ja sanktiot joiden avulla tajuntaa pelotellaan ns. vääristä valinnoista ja tarvittaessa rangaistaan. Ryhmäpaine on myös vahva aspekti teorian toimintaperiaatteissa. Ilman historiaa ja tulevaisuutta ja pisteestä nolla koko ajan ponnistaen nyky olio taannutetaan ikuiseen Sisyfoksen tilaan jossa kaikki alkaa alusta koko ajan ja varmuutta ei ole. Tämä luo mielenkiintoisen asetelman vapaan tahdon suhteesta dispositiiviin painoon.

Dispositiivi luo siis uuden hyvän elämän barometrin joka perustuu empiiris-positivistiseen läpitieteelliseen maailmankuvaan jossa jokainen asia on mahdollista laskea ja luokitella. Itse asiassa jos jokin asia pakoilee luokittelua ja dikotomiointia se haiskahtaa hengelliseltä jonka dispositiivi haluaa taannuttaa samalla hautausmaalle uskontojen kanssa. Teorian syntyvaiheessa ja sen jälkeen elämästään kamppaileva dispositiivi nosti porvarillisen elintavan elintavoista parhaaksi ja sivistyneimmäksi ja luovutti moraalisääntöjen tekemisen ja uusintamisen valtikan sille. Sen jälkeen porvarillinen elämä muodostui pohjaksi kaikelle ja sen läpi alettiin katsomaan ja siihen verrattiin kaikkea. Siitä tuli uusi oikea ja hyvä elämä. Teorian alussa ja dispositiivin uusintaessa entisen yhteiskunnan se näki kaiken itselleen vieraan vääränä ja virheellisenä. Epäsopiva oli tuhottava ja korvattava se uudella sopivalla ainekselle. se konstruoi uuden universaalin joka ilmeni valkohanskaisessa syömävälinejärjestyksessä jonka kautta sivistys määriteltiin. Jos joku ei tiennyt kuinka tästä uudesta keksitystä kulttuuripelistä selvittiin, luokiteltiin hänet samantien kulttuuriseen periferiaan kuuluvaksi muukalaiseksi.

Nykyisen uuden hyvän elämän tarkoitus onkin omaisuuksien kahminta ja yltiöindividualistinen subjektivismi, vaikkakin paradoksaalisesti kapitalismi tähtää massaan, joten sen individualistinen puoli voidaan kyseenalaistaa. Jos tiede tai jokin muu dispositiivin penetroima ja alistama instanssi tuottaa lauseen "ihmisen elämä on jatkuvaa taistelua muita vastaan" niin laskeeko rauhanomainen subjekti silloin kukkaset automaattisesti käsistään ja alkaa taistelemaan? Tehdäänkö tässä siis todellisuutta ohjaavia lauseita? Järki onkin eräs dispositiivin parhaista aseista. Se on vääristänyt järjen omaan käyttöönsä ja se syötetään logiikkana agenttiin. Hyvä, rauhanomainen, tyytyväinen ja jakava elämä ei olekaan ihmisen päämäärä vaan kapitalistinen rahan, vallan ja materian kahmiminen on muodostunut telokseksi. Tämä on saatu aikaan pyörittämällä tajunnalle viettelysten näytelmää jossa haluamisesta on tehty hyve, ja hyvehän on summa summarum järkeä. Dispositiivi on kääntänyt subjektin itseään vastaan ja epäonnistuminen on oma vika. Enää ei holhous ole valtiollista vaan subjekti on laitettu vahtimaan itseään. "Jos et paina niska limassa hommia niin miten nukut yösi?" "Olet seksuaalisesti poikkeava miten kehtaat pyytää avioliittoa?" Näin dispositiivi kääntää tajunnan itseään vastaan vallitsevien paradigmojen mukaan. Asiat jotka eivät "sovi" kuvaan subjekti tukahduttaa jo pienenä ja ne jäävät osaksi selvittämätöntä vyyhtiä alitajuntaan. Subjektista onkin tullut suuri ja mahtava pan opticon joka on rakennettu jokaisen subjektiiviseen tajuntaan. Teorian dispositiivi määrää sille olennaiset asiat olemisessa hyväksyttäviksi ja kaiken muun esimerkiksi meditaation, joogan, joutilaan mietiskelyn ja altruismin se käsittää ajan hukkaamiseksi josta ei ole hyötyä. Niistä tulee dispositiivin olemisessa kontigentteja olemisen muotoja. Se luo hierarkisen järjestelmän jossa demokratia on vain sana. Politiikka onkin vain dispositiivin tapa hallita ja määrätä kaikesta. Tavallinen kadunmies voi nähdä asioita paremmin ja ns. järkevämmin mutta hänellä ei ole dispositiivin myöntämää leimaa abstraktissa paperissa jolla hän voisi järkensä legimitoida, näin hän ei voi oikeasti vaikuttaa. Tieteen kanssa kissanpolkkaa tanssien dispositiivi redusoi subjektin neuronissa tapahtuvaksi sähköimpulssiksi ja tekee ajattelevasta ihmisestä vain biopolttoainetta se loppumattomaan käyntiin. Valta/tieto hegemonia onkin kytkeytynyt integraaliksi osaksi dispositiivia ja näin se omistaa tiedon, ja oikeastaan tekee sen. Kun dispositiiviin syötetään uutta raaka-ainetta agentin muodossa niin harvoin dispositiivi muuttuu. Se muuttaa raaka-aineen josta olisi saattanut tulla vaikka mitä uutta ja hienoa osaksi lonkeroitaan ja jatkuvaksi itsensä uusintajaksi. Mielikuvitus ja vapaus taannutetaan dispositiivin struktuuriin sopivaksi. Näin vältytään persoonilta. Jokainen tajunnan pirstale sovitetaan valmiiseen kuvaan, näin vältytään mosaiikkimaisuudelta ja yhtenäistä kokonaisuutta on helpompi käsitellä ja hallita. Näin siis valmiiksi laskettu ja mitattu todellisuus luo standardit olemiselle ja tajunta taannutetaan palvelemaan ennalta säänneltyä. Dispositiivin homogenisoiva eksistenssi saa uuden ulottuvuuden kun tiede kehittää ihmisgeenien manipulaation huippuunsa. Näin asiat siirtyvät pois luonnosta ja biologiasta puhtaaseen välineelliseen luontoon, uuteen luonto 2.0:laan.

Kun uusi tajunta syntyy niin se erottuu maailmantajunnasta omaksi subjektiiviseksi olemisekseen ja maailmantajunnasta tulee sille transsendentti. Kun tajunta yli-subjektin avulla käsittää tämän se alkaa pyrkiä jälleen maailmantajunnan yhteyteen. Tähän ehkä perustuvat uskonnotkin joista jokainen on antanut omalle transsendentilleen oman nimensä vaikka lähes kaikki pyrkivätkin loppujen lopuksi samaan. Dispositiivi kuitenkin piilottaa tämän yhteyden ja fragmentoi todellisuuden ja tajunnan peittääkseen kaiken yhtenäisyyden, ja saa näin subjektiiviset pirstaleet tappelemaan keskenään. Dispositiivi kääntää subjektin tajunnan pois alkuperäisestä luonnosta ja tekee luonnosta transsendentin. Se manipuloi tajunnan ja järjen funktion ja kääntää ne omiin intresseihinsä. Suuri osa ihmisten psyykkisistä ongelmista voivat olla seurausta siitä että kun tajunta alkuperäisesti osana luontoa kokee syvää sisäistä (alitajuista) skismaa maailmassaolemisen kanssa kun kapitalistinen teoria ja sen luoma dispositiivi on tyhjentänyt maailman ja luonnon tarkoituksen ja repinyt ihmisen ja tajunnan erilleen sen kodista, eli luonnosta. Dispositiivi välineellisen rationaalisuutensa kautta on tehnyt luonnosta varaston malmeille ja sahatavaralle. Luonnosta on tehty kapitalistinen kone, pankkiautomaatti josta revitään pääomaa yli äyräiden. Luonto joka nähtiin kohtuna, magna materina, feminiininä ja pyhänä, menetti tämän kaiken teollistumisen myötä ja se penetroitiin koneella, se siis raiskattiin. Koko ihmisen epistemologinen käsittäminen muuttuu kun kun puu ei enää ole puu eikä metsä metsä, vaan ne ovat uusia tuotannon objekteja. Myös ihmisestä itsestään on tehty kapitalistinen objekti ja tämä tuhoaa estetiikan ja elämän. Kaikki on pilkottu osiin jotta yhteys kaikessa saataisiin kätkettyä. Näin tajunnan ahdinko on alitajuista ja fundamentaalia. Maailmantajunta altistettiin siis teorialle ja teorian valta, tahto ja halu olivat ainoita suuntaviittoja. Nyt kärsimme tästä.

Dispositiivi on tehnyt kaaoksen käsitteestä itselleen uuden kristinuskon helvetin jolla se pelottelee vankejaan. Se pyrkii positivistiseen eksistaatioon nojautuen tekemään kaikesta yhtenäistä ja täydellistä. Saumatonta paratiisia jossa ei ole vanhan maailman säröjä. Se siis hajotti vanhan ykseyden ja nyt rakentaa uutta uljasta (yhtenäistä) maailmaa pään sisään ja sen kautta myös ulkopuolelle. Kun dispositiivin uusi ontologia tekee uuden subjektin niin se samalla taistelee vanhaa ontologiaa, luontoa, vastaan. Kun keksitty tappelee originaalia vastaan ja jopa kääntyy sen voitoksi, mutta vain näennäisontologisella tasolla muttei primaariontologisella, niin on se omiaan aiheuttamaan mielen sairauksia subjekteissa. Subjektit on koulutettava tähän uuteen maailmaan pelottelemalla tajuntaa mahdollisesta kaaoksen ja anarkian tilasta johon kaikki vääjäämättä tulee luisumaan ellei teoriaa toteuteta par exellence. Välineellisen järjen avulla se muokkaa maailman omakseen ja ihminen syrjäytyy. Kaikki tämä oikeutetaan ja toteutetaan pelon monumenttien ja sosiologisten valtatiivistymien avulla. Kaikkea siis konstruoi kolmen A:n luokitus jonka kadotessa avautuvat uudet helvetin portit. Tämä saa alistetun taloususkovaisen kumartamaan kepin pelossa sillä välin kun karusellin pyörittäjät syövät porkkanat. Dispositiivi poistaa sanavalikoimista sanan "miksi" käyttäen järkkymättömiä tiedon auktoriteettejään jotka on puettu järjen, järjestyksen ja välttämättömän edistyksen kaapuun. Mutta kaapu ei tee papista pyhää. Näin dispositiivi omistaa totuuden joka on mitattu ja luokiteltu, kuinka kukaan järkevä enää voisi väittää vastaan? Dispositiivin paratiisi, grande finale, on suora viiva jossa ei ole mutkia eikä solmuja. Dispositiivi taistelee maailman lakia vastaan koittamalla lopettaa kaiken muuttumisen alistamalla todellisuuden matematiikalle ja omalle järjelleen. Teoria siis tekee radikaaleja rakennemuutoksia vallitsevaan todellisuuteen, kuten massairtisanomiset, ja sen jälkeen selittää että näin sen oli oltava, ja tämä on teorian totuus. Teorian hahmottelema dispositiivi on kapitalistinen kone jossa suurin osa sen agenteista taannutetaan rattaiksi jotka jauhavat yötä päivää tehoa uudelle pääprosessorille jonka muodostavat uudet globalisaatiovoittajat, pääomaatikot ja muut loiset. Perintöveron poisto ja muut radikaalit bisnesmaailman helpotukset pitävät huolen että sang real ei katkea. Mutta kaikista eniten dispositiivi pitää huolen siitä ettei teorian voittokulku selviää, ihmisistä viis. Näin kone onkin luonut ihmiselle uuden industriaalisen luonnon, luonto 2.0:lan, joka on apotesioitu.

Leipä ja sirkushuvit ovat edelleen dispositiivin hallintaväline kun olympialaisilla ja muilla "kansan"juhlilla viihdytetään tajuntaa. Kaiken on oltava kaunista ja puhdasta kun teorian tämänhetkiset pääpamput astelevat punaisille matoilleen. Kaikki täytyy saada toimivan näköiseksi. Dispositiivin lonkerot lakaisevat favelat pois näkyvistä ja köyhät kyykkyyn kun erotuomarin pilli soi, vain jotta saataisiin rahantekokone käyntiin. Dispositiivin spektaakkelinomaiset pläjäykset saavat subjektin tyytyväiseksi hetkeksi, ja näin saadaan paha ja kurjuus unohtumaan. Spektaakkelin käyttö on dispositiiville sisäänrakennettu toimintatapa jonka avulla lobattu todellisuus saadaan politikoitua ja näin yleiseen tietoisuuteen syötetään kaikki pickwickmainen mitä teorialla on antaa. Spektaakkeleiden lisäksi dispositiivilla on erilaisia barometrejä joilla se kalkuloi asioiden toimivuutta ja ihmisten onnellisuutta. Ensin se luo objektin ja sitä vastaavan tarpeen suggestionaalisilla toimintatavoillaan, sitten se tarjoaa uuteen haluun vastaavaa objektia ihmisille, ja näin tavara ostaa ihmisen. Sen jälkeen kulutusta mittavaavat mittarit värähtävät ja dispositiivi alkaa pyörittämään diagrammia tietoisuudelle jossa kerrotaan kulutuksen kasvaneen ja se absurdisti korreloidaan onnellisuuteen. Nykyään maailman tärkein vientituote onkin tarve. Dispositiivin kaappaama ja välineelliseksi muuttama universaali järki alkuperäisenä voisi luoda maailmasta paratiisin jossa kaikilla on kaikkea. Se voisi ohjata meidät ikuiseen pax mundiin, mutta dispositiivi valjasti järjen omiin tarkoituksiinsa, ja nuo päämäärät, kuten maailmanherruus, vaativat sotaa. Tuhannet ja taas tuhannet joutuvat vääristyneen järjen uhreiksi kun teoria esittää päämääränsä edistyksen uusina universaaleina päämäärinä. Dispositiivi on siis patentoinut järjen. Järki on kuin kukkanen joka vaatii huolenpitoa ja hoitoa. Mutta kun ihminen ulkoistettiin teoriasta ja maailmasta ja dispositiivi loi teknokraatisen tiedonkäsityksen, kuoletettiin siinä samalla subjektin botanikaaliset kyvyt ja niin dispositiivi lannoitti järjen Monsanton kaltaisilla dispositivistisilla möykyillä joita vastaan taisteleminen on miltei mahdotonta. Tämä kaikki naamoitiin hyväksi ja hienoksi vaikka Bilderbergien ja Trilateraalisen komission naurunremakan voi kuulla tänne asti.

Teoria haluaa siis luoda yhden maailman yhteisön jossa kaikki ovat homogeenista massaa. Mutta tuo kapitalistinen yhteisö on vain harhaa ja kuvitteellinen. Agentti joka on tematisoitu yhteisöön väkivalloin saa median välityksellä kuvan maskoteista joiden tajunta on valjastettu teorian ikeeseen. Nuo filosofiset zombit buustaavat retorisin keinoin yhteisön yhteenkuuluvuutta, integriteettiä ja ennen kaikkea toimivuutta. Näin hyväksi käytetään subjektin alkukantaista tarvetta kuulua sosiaaliseen yhteisöön. Agentti joka saadaan uskomaan tähän mielikuvitteelliseen kvasiomnipotenttiin yhteisöön investoi luottamuksensa sokeana peliin ja näin kasvattaa teorian valtaa ja auktoriteettia maailmantajunnassa. Retorinen peli vetoaakin agentin syviin universaaleihin kuten "me". Tuota maagista sanaa käyttäen ovet aukeavat. Meidän onkin, yli-subjektin avulla, kaivauduttava yhä syvemmälle tajuntaan jotta löytäisimme totuuden, sillä pintavedet ovat jo pilalla. Dispositiivi on luonut tajunnalle kartan johon on merkitty sallitut ja mahdolliset reitit jota kulkea. Tämä kartta on nyt alistanut ihmisen ja sen mahdollisuudet emansipaatioon. Ideana olikin saada valta pois ihmiseltä uudelle maailmankoneelle eli dispositiiville josta luotiin uusi delfoin oraakkeli joka tietää kaiken. Dispositiivin leivissä onkin suuri määrä tietoisuuden operaattoreita tekemässä tietoa joka sitten julistetaan totuudeksi ja järjeksi. Näin yhteiskunnallisen agentin tajuntaa ohjataan haluttuun. Agentille on opetettu uusi dispositiivin teleologia ja näin agentista tulee teorian painon alla voimaton. Ihminen ei vain jaksa enää tapella vastaan ja tyytyy osaansa vaikka asiat olisivat huonolla tolalla, väärin, tai jopa järjenvastaisia, vaan agentti taantuu maailmassaolemisen mahdollisuuksien suhteen yhteen annettuun ja vallitsevaan.

Julkisen tilan todellisuudessa oli ennen kansankokous torilla jossa peukalo nostettiin ylös tai laskettiin alas riippuen miten päättäjät olivat asiansa hoitaneet. Nykyinen poliittinen tila on dispositiivin määrittelemä ja se määrää kenet se päästää poliittiseen tilaan kertomaan miten asiat ovat. Internet on hieno sanavapaudellinen keksintö, mutta tulevaisuus näyttää lopulta totuuden siitäkin ja mihin suuntaan se menee. Suurimpia dispositiivin tajunnallisia uudistajia ja sen eksistenssin ylläpitäjiä ovat yhteiskunnallisen vallankahvan pitäjät jotka suuren maailman tendenssiin järjestä nojautuen eivät anna yleisjärjelle sijaa, tai se tyrmätään ideologiana. Dispositiivin oleminen perustuukin ajatuksiin ja tulevaisuuteen jonka se itse on matemaattisesti omaksi hyväkeen laskenut, ja mitä se nyt toteuttaa, mutta jonka se silti kuvaa objektiiviseksi itsestään riippumattomaksi asioiden kuluksi, jopa teleologiseksi suunnaksi. Dispositiivi on kuolettanut uskonnot muttei sille itselleen tärkeintä tekijää eli uskoa. Koko systeemi romahtaisi saman tien kun siihen ei enää uskottaisi.

Dispositiivin järjenvastaisuus on niin syvää että järki ei edes enää kyseenalaista sitä, sillä koko järki on halvaantunut. Ihmisen perusfunktiot onkin valjastettu suurimmaksi dispositiivin moottoriksi ja nyrt nälkäinen ihminen ei enää koita saada ruoka vaan rahaa jotta saa ruokaa. Epäonnistunut rahan kahminta saa aikaan neuroosin epäonnistumisesta josta vastaa yksilö itse. Sairastunutta potilasta analysoidaan ja lääkitään nykyään epäonnistuneiden sosiopoliittisten suhteiden takia vaikka anylyysin ja lääkinnän tarpeessa olisi dispositiivin syvärakenteet ja koko teoria. Täydellinen kulma onkin nykyinen dispositiivin aiheuttamien tajunnallisten häiriöiden syyn kulminaatio, sillä siinä esittäytyy koko teollinen prosessi ja sen vinksahtaneisuus. Kulma on kaukana luonnosta ja ihmiselle vieras ja urbaanissa ympäristössä elävä tajunta ei pysty kulmaa käsittelemään sen luonnottomuuden takia. Se luo syvää alitajuista epämukavuutta. Subjektin kiintyminen on poistettu ja eros poukkoileekin objektista ja ihmisuhteesta toiseen dispositiivin fragmentaation johdosta. Näin alitajuinen skisma kasvaa kun alitajunta vastaavasti koittaa tasoittaa tilannetta rauhoittamalla poukkoilua. Dispositiivi esittäyttyy kompleksisena todellisuuden tasona alitajunnalla sillä se sirpaloi tajunnan vaikka yleisen kehityksen lain mukaan suunnan kehityksessä tulisi olla kohti yhtenäisempää eheyttä. Sen takia teorian kolonisoima politiikka onkin nykyään vaikea pala ihmiselle sillä se ei mene eteenpäin kohti yhteistä ja yleistä hyvää, vaan päätökset ovat pääasiallisesti taannuttavia ja kehityksen käsite löytää itsensä suuren sekaannuksen tilasta heti välineellisen järjen vierestä. Dispositiivi kuitenkin tarvitsee fragmentaation sillä pienempiä palasia on helpompi kolonisoida kuin suuria kokonaisuuksia. Dispositiivi alkaakin koputtelemaan jo alitajunnan ovia ja välillä mietinkin että onko dispositiivi jo uusi alitajuntamme. Se ottaa haltuunsa koko subjektin sielunelämän ja virittää viettiyllykettä maksiimiin ja vietin lauettua se suuntaa sen heti uuteen jolloin ihmisen elämä muodostuu nopeasti nousevaksi ja piikkaavaksi käyräksi jossa nopeaa nousua vastaa alamäki, muttei lepo, vaan jälleen nopea uusi piikki. Tahti korreloituu nykyajan extreme elämän kanssa jossa tasaisuus ja lepo ovat mennyttä. Tärkeintä on ettei subjekti missään nimessä jää yksin itsensä kanssa jolloin aukeaisi pieni ovi sisäiseen elämään ja ylisubjektien kaltaiset käsitteet saataisivat aktivoitua sillä sillä saattaisi olla tuhoisat vaikutukset dispositiivin toimintaan.

Dispositiivi pelaa onnen ja illuusion käsitteillä käsitellessään subjektin tajuntaa. Kun subjekti toivoo esimerkiksi onnea, niin dispositiivi tarjoaa sille rahaa. Näin subjekti saa illuusion onnesta joka näyttäytyy rahan muodossa tajuamatta että ottikin pallon nilkkaansa. Dispositiivi saturoi tajunnan toiminnallaan ja objekteillaan niin tiivisti ettei valo enää löydä tilaa. Tajunta täytetään ulkoa päin. Kun pistän silmäni kiinni ja makaan lattialla kirja tyynynä, niin lennän yhdeksänteen ulottuvuuteen tuhansien kilpikonnien ja sisiliskojen kera. Kutsun paikalle 84 000 valosta tehtyä erilaista hahmoa kun tallailen timanttipolkuja sateenkaari metsässä ja miljoona eriväristä konfettia täyttää taivaan kuin neitseellinen lumi. Mihin tässä kohtaa tarvitsen teeveetä? Tässä kohtaa dispositiivi kohahtaa että pah, joutilas, sillä kyseinen tilanne on hankala dispositiiville ja sen takia tajunta pyritäänkin täyttämään viimeistä piirtoa myöten ulkopuolelta ja jos/kun tajunta vajoaa tylsyyteen niin dispositiivi tarjoaa äkkiä uusinta peliä tai elokuvaa jotta kukaan ei katsoisi sisäänpäin. Näin dispositiivi ajaa agentin yltiöpäiseen narsismiin jossa kapitalismin keksintö par exellence, eli "itse", muodostuu tärkeimmäksi tekijäksi. Dispositiivin luoma narsismi on kuitenkin hyvin häilyvää ja heikkoa kun sen rakenteita aletaan analysoimaan. Kaikista parhaiten sen huomaa pelissä tapahtuvissa epäonnistumisissa jotka kaatavat subjetin psyykelääkkeiden turruttavalle pedille pitkäksi aikaa. Teorian tarjoama maailma onkin fantasia jota agentti pelaa, ja törmäykset todellisuuden kanssa suhteutettuina yliannosteltuun minään/itseen ovat välillä jopa fataaleja. Subjekti luulee että itsen epäonnistuminen on maailman kaatava tapahtuma tajuamatta että itse on alunperinkin vain dispositiivin illusorinen konstruktio. Dispositiivi tuhoaa siis ihmisen kompetenssin elämään kun subjekti luulee olevansa riittämätön ja viallinen, vaikkakin toisen teorian toteutuksessa hän olisi malli-ihminen. Näin turhauma johtaa kontigentteihin agression purkauksiin jotka liian usein kohdistuvat viattomiin. Kun purkaus kohdistuu itse dispositiivin niin poliisi ja palokunta ovat paikalla sekunnissa ja rettelöitsevää joukkoa syytetään anarkiasta ja kaaoksesta, ja media leimaa heidät rosvojoukoksi.

Dispositiivi taannutta subjektin takaisin infantiiliin tilaan jossa luomme katseemme odostusten ja normien määräämään dispositiivin kasvoihin odottaen äitimaista peilautuvuutta merkkinä hyväksymiselle. Mutta koska (postmodernin) dispositiivin kasvot muuttuvat sata kertaa sekunnissa koko tunteiden laajalla skaalalla niin emme ikinä saa takaisin hymyä jota odotimme koska subjekti on aina askeleen dispositiivia jäljessä, ja näin subjekti elää alituisessa epäonnistumisen luulon tilassa. Tässä voisimme esittää välinäytöksen: Kun yhteiskunnalliset olot reperessoivat vähäosaisia ja saturoivat muiden elämän liialla kiireellä niin vanhempien kasvoilla paistaa alituinen suru ja huoli tulevaisuudesta. Kun nyt lapsi makaa äitinsä tai isänsä sylissä ja peilaa kasvoista hyväksyntää ja turvaa, saa hän takaisin vain dispositiivin maalaaman surun äidin tai isän kasvoilta. Tästä rakentuva merkityshorisontti ei lähtökohtaisesti lupaa hyvää ja sosiaalisen syrjäytymisen riski kasvaa. Dispositiivi ei ole ainoastaan tajunnallinen rakennetekijä vaan myös fyysinen. Tajuntaan syötetty data ohjaa tietynlaiseen ruokailukulttuuriin ja elämisen tapaan. Jo siis pienestä lähtien dispositiivin uhrien jälkikasvu syö paradigman ruokaa kuten Nestlen äidinmaidon korvikkeet ja muut valmisruoat. Näin teoriasta ja sen toimintamuodoista subjektissa muodostuu epigeneettinen tekijä ja näin ollen psykofyysinen uusi olemisen muoto. Tämä on sangen pelottava tulevaisuuden kuva. Dispositiivi vaatimalla lapsilta yhä nopeampaa ja aikaisempaa aikuistumista ja lapsuuden unohtamista, erottaa heidät äidistään ja ohjaa heidät koneen luokse. Sen jälkeen kun lapsi on kasvanut aikuiseksi heidän puutteellinen äitisuhde projisoidaan tavaraan. Dispositiivi siis tekee subjektista objektin, jonkin minkä subjekti ostaa objektin muodossa, ja näin objektista tulee uusi disposiivin subjekti ja subjektista kapitalistinen objekti. Subjekti siis palaa takaisin lapsuutensa tilaan jossa se ei erota itseään objektista.

Jos otamme tarkasteluun vain vaikka Suomen sosiopoliittisen tilan niin voimme huomata että Suomi vanhana hyvinvointivaltiona on siirtymässä pois kyseisestä hyvinvointivaltiollisesta kulttuurista. Tuo kulttuuri on sitonut kansaa yhteen ja saanut heidät toimimaan yhdessä. Nyt kun uusi teoria ja sen dispositiivi luovat murroksen tuossa kulttuurissa niin kansan sisäiset jännitteet nousevat, kun jokainen etsii syyllistä oman hyvinvointinsa menettämiseen. Nyt kansaa ei enää sido yhteen mikään, ja uusi postmodernistinen tila, jonka tulevaisuuden arvo on lähellä nollaa, sykkii pisteestä nolla randomiin suuntaan koko ajan, niin se saa yksilöiden viettienergian (jatkuminen/loppuminen) suuntautumaan uudelleen tasaisen hyvinvoinnin sijasta. Näissä kulttuurin murroksissa monesti agressiivisuus nostaa päätään ja ihmisiä on helppo masinoida mukaan erilaisten vahvojen johtajien, usein destruktiivisiin, tulevaisuuden kuviin, siinä missä parhaassa tapauksessa hyviinkin. Dispositiivi korvaakin yhteiskunnan jonka alkuperäinen idea oli humaani ja kaikista huoltapitävä hyvinvointiyhteiskunta, ja vaihtaa sen markkinoiden kitkattomasta toimimisesta huolta pitäväksi nukketeatteriksi. Voitaisiinkin sanoa että olemme siirtyneet tai siirtymässä postmodernista tilasta postrationaaliseen tilaan.

Miten tätä todellisuuden hybristä vastaan voisi taistella jos ei halua liittyä? Teoria ylisubjektista on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on teorian dispositiivin uuden ontologian sisällä toteutettava kontrafaktuaalisuus, joka ohjaa meitä pois nyt vallitsevista rakenteista jälleen kohti uutta. Tällä kertaa ehkä paremmalla kartturilla. Turvallista matkaa.

-O





Wednesday, July 30, 2014

Ylisubjekti ja emansipaatio teoriasta.


Mikä sai meidät pelaamaan toisiamme vastaan ja miten muuttaisimme elämän kollektiiviseksi peliksi jota pelataan samaan päätyyn? Yksi syy on nykyisen teorian väkivaltaisuus elämälle ja kollektiiviseen olemiseen ja kun väkivaltainen teoria kietoo tietoisuutta se suuntaa sitä omiin intresseihinsä. Miten subjektista tuli objekti ja miten paradigman ohjaama tietoisuus joka yksilöityy subjektissa saadaan näkyväksi? Herääminen on yksi vaihtoehto. Saada subjekti tietoiseksi taustalla vaikuttavasta teorian dispositiivista ja havaita teorian paino jokapäiväisessä olemisessa. Tietoiseksi tuleminen on avain subjekti(e)n olemisen taysipäiseen toteuttamiseen jossa altruistiset arvot jyräävät kapitalistiset. Pelistä ja sen uusista universaaleista säännöistä on kehkeytynyt siis dispositiivi jonka lonkerot yltävät kaikkialle ja turvapaikkaa, tai niin sanottua no mans landia, ei enää ole. Dispositiivin konstruaatio on historiallinen tapahtuma, mutta se esittäytyy tajunnalle luonnontilana ja näin uusintaa itsensä jokaisessa uudessa tajunnassa. Käytännöstä on tullut itsestäänselvyys. Objektiivisessa pelissä subjekti ei enää työstä itseään vaan subjektia työstetään teoriaan sopivaksi. Näin siis raiskattu subjekti vaeltaa teorian linssit silmillään objektiivisessa unessa. Jos primaarisubjekti (eli subjekti joka on jokaisen immanentti maailmassa olemisen modus) jaetaan kolmeen osaan: järki/tahto/halu, niin voimme huomata että subjektia ohjaa teorian konstruoima materialistinen halu tai tahto ja nekin ovat sekoittuneet. Ne on valjastettu teorian ikeeseen ja suunnattu yltiöindividualistisiin hedonistisiin interesseihin ja pahinta tässä on se että se on naamioitu järjeksi. Dispositiivi on vääristänyt kolmijaon osanottajat ja muokannut ne itsensä uusintamiseen. Tästä unesta olisi siis herättävä ja laitettava yleisjärki ohjaamaan, tahto haluamaan yleistä hyvää, ja halu kohtuullisuuteen.

Miten tähän päästään ja miten objektiivinen peli käännetään subjektien konstruoimaksi kollektiivisobjektiiviseksi peliksi? Aluksi jokaisen olisi löydettävä tai postuloitava ylisubjekti joka on vapaa dipositiivin alisubjektiin (tai primaari) ohjelmoiduista narsistisista taipumuksista ja kykeneväinen objektiiviseen teoriasta vapaaseen olemiseen ja mikä tärkeämpää näkemiseen. Ylisubjektin tulisi siis työstää alisubjektia, joka siis on jokaisen aktuaalinen maailmassa olemisen immanenssi, eli primaarisubjekti joka vaeltaa teorioista saturoituneessa saastuneessa immanenssissa. Ylisubjektin tulisi ottaa paikka josta katsella primaarisubjektia ja sen rimpuilua kapitalistisobjektiivisessa pelissä jossa, ja jonka, säännöt ja ohjeet rakentavat negatiivista maailmaa. Tässä tarkkailussa alisubjekti sanoo "tälläinen olen", ja vaikka ylisubjekti tietää että altruismi olisi keino vapauteen, silti alisubjekti mukautuu vallitsevaan teoriaan sillä teorian voima ja historia konstruoi kokonaisen ajattelun suunnan, kokonaisen maailmantajunnan, ja näin yli-ja alisubjektien välille kehittyy skismaa ja ihmisen holistinen oleminen vaikeutuu ja teoria elää.

Ylisubjektin avulla tulisi siis katsoa mitä ja mikä primaarisubjekti on, ja kysyä onko tämä hyvä? Sen jälkeen kysymys tulee laajentaa koskemaan kollektiiveja kuten ihmiskuntaa tai elämää yleensä. Ylisubjektin kanssa toimiva teoriasta neutraloitu emergentti järki näkee että kilpailu on keksitty aspekti ja ei-hyvä, ja näin käyttämällä yleistä, teoriasta vapaata, järkeä voimme huomata olevamme keksityssä tilanteessa joka vahingoittaa elämää yleensä. Mutta mitä järki on tällä hetkellä ja kuka määrittää järjen. Järkeväksi sanotaan että koulun, jonka vieressä on vaikka pelto, on järkevää tilata porkkana vaikka Hollannista. "Toinen" järki sanoo että porkkana kannattaa ottaa viereisestä pellosta. Kysymys on siis tilanteellisen järjen intresseistä, ei järjestä yleensä. Voidaanko siis sanoa että käytämme järkeämme väärin, tai että teoria on raiskannut järjen ja kouluttaa subjekteja siihen? Tai voitaisiinko sanoa että järjenkäyttö on ulkoistettu ja ainoastaan leimalla varustettu paperi voi kertoa meille kuka on adekvaatti järjen käyttäjä? Primaarisubjekti ei siis enää käytä yleistä järkeä vaan ottaa dispositiivilta intressivärjättyä järkeä vastaan, esimerkiksi käy nykyinen talousrationalismi joka ei vastaa yleiselle hyvälle ominaista järkeä. Järjen tulisi nojautua aina yleiseen hyvään koska ei-hyvässä ei ole järkeä. Hyvällä on tietysti tapana muodostua nopeasti relativistiseksi olioksi, mutta tässä tilanteessa relativismi tulisi kääntää altruistiseksi relativismiksi.

Subjekti siis altistuu vallitsevan värjätyn järjenkäytön paradigmoille ja yhdestä tulee yleinen samalla kun yhdestä tulee kaksi. Subjekti on sangen plastinen kokonaisuus ja kun teoria on kouluttanut subjektia niin miksei objektiivinen ylisubjekti, joka nyt nähdään teleologisesti hyvänä, voisi sitä tehdä? On siis löydettävä tuo ylisubjekti joka pyrkii yleiseen hyvään ja aloitettava alisubjektin muokkaus jolle teoria on opettanut vääristyneen hyvän ja järjen. Teoria on kouluttanut primarisubjektin individualistiseen olemukseen jossa aito universalius on taannutettu. Mutta ylisubjekti tasolla universaalisuus jälleen ymmärretään ja näin teorian hyväkseen käyttämä subjekti voidaan kääntää kohti hyvää. Ja mitä enemmän on hyvää sitä vähemmän on pahaa. Kysymällä siis onko tämä yleisesti hyvä, voimme määritellä kulloisenkin tilanteen ja suunnata kohti hyvää. Yleisessä vallitsevassa subjektin tilassa jossa elämme, subjektin valta vapauteen on käännetty vapauden täyttämiseksi ulkoisten prosessien avulla, eli kun uusi tajunta (eli vastasyntynyt sirpale universaalia tajuntaa) alkaa aktivoitumaan yleisellä yhteiskunnallisella tasolla on se jo manipuloitu. Teoria siis käyttää subjektin vapautta luodakseen oman vapautensa ja jatkaakseen vapauttaan. Subjektin vapaus on tärkein asia maailmassa, mutta aito vapaus ei satuta ketään muuta, sillä vapaus on yleinen ja universaali ominaisuus olemisessa. Koska subjektin luonto on olla vapaa on se pelottava asia, ja näin tuntematta vapauden syvintä luonnetta olemme joutuneet määrittelemään vapauden ja luomaan säännöt(!!??) vapaudelle ja uudet antropologiset universaliuden määritelmät joita nyt pelitämme. Esimerkiksi että "ihmisluonnon universaali aspekti on kilpailu". Dispositiivilla on näppinsä pelissä tässäkin ja näin sosiaalisdarwinistiset peliteoriat asettavat vahvemman oikeuden aina edelle. Tämä on keksitty sääntö pelissä. Tämä voidaan nähdä ylisubjektin ja emergentin järjen yhteistyöllä joka nostaa ihmisen pois uusista antropologisista universaaleista kohti altruismia ja yleistä hyvää. Ihmissubjekti on biologinen lenkki mutta järkensä ansiosta se pystyy sanomaan kaavalle ei. Kissa ei yhtenä päivänä vain ala kasvissyöjäksi eettisistä syistä (riippuen tajunnan evoluution asteesta), tässä on ihmiseläimen ja toisen eläimen ero. Tämä järjen luoma vapaus on tajuttava. Se tekee meistä vapaita. Mutta ihmissubjekti ei ole missään nimessä maailman kruunu, vaan elämä yleensä on kruunu. Kun yleisessä järjessä yhdistämme tiedon asiain nykyisestä tilasta ja ylisubjektin moraaliset periaatteet niin huomaamme että yleismaailmallinen tila on huono. Aina on katsottava yleiskuvaa ja kysyttävä onko tämä hyvä?

Kun siis ylisubjekti on herättänyt objektiksi tulleen alisubjektin teorian nukuttamasta objektiivisesta unestaan, vapautuu suuri määrä olemiselle otollista potentiaalia joka voidaan suunnata jälleen yleiseen hyvään. Ylisubjektilla universaalina hyvänä on tieto siitä että tämän hetken primaarisubjektilla on vain luulo joka on naamioitu tiedoksi. Dispositiivi markkinalakeineen ja kilpailuajatteluineen puskee primaarinsubjektin takaisin barbariaan jossa markkinatalous muodostaa uuden luonnon ja vahvin luonnossa hallitsee. Nyky-yhteiskunnan koko sosialisaatio olisi muutettava ylisubjektin heräämistä boostaavaksi, ja sosialisaation tulisi ennen muuta opettaa teleologista hyvää. Ihmisen tulisi kasvattaa ihmistä, ei teorian, sillä ahneus vie enemmän kuin tuo kun asiaa katsotaan yleisellä tasolla. Dispositiivi on koulinut primaarinsubjektin hedonistisen intressin tilaan, ja oikeuttaa sosialisaationsa filosofisella teorialla jossa kaikki pyrkivät hyvään ja maksimaaliseen nautintoon. Mutta teoria maksimaalisesta hyvästä on käynyt myös lävitse dispositiivin muokkauksen ja näin se näkee asiat yltiöindividuaalisesti. Maailman kapitalistinen yleistendenssi on siis sotkenut yleisen hedonismin ajatuksen, siis että kaikilla olisi kaikkea ja maksimaalinen hyvä, ahneudeksi ja riistoksi. Näin yhden subjektin sosiaalinen ulottuvuus kasvattaa subjektin rihmaston niin vahvaksi että se peittää alleen jo muiden tarpeet. Samalla tämä apotesioitu subjekti muodostuu hagiologiseksi olemiseksi ja kumartaminen alkaa. Näin riistokapitalisti ja globalisaatiovoittaja sanelee totuuden esimerkiksi julkaisemassaan kirjassa. Mutta yleishyvään pyrkivä, ja sen näkevä ylisubjekti ei pysty käsittämään vahvemman voimaa, kun voima on teoreettista ja vain kiinni rihmaston voimasta. Yleisen hyvän mukaan "isompi" ei saa ottaa enempää kuin pieni vain koska pystyisi siihen kokonsa puolesta, vaan isomman tulee antaa enemmän pienelle jotta pienestä kasvaisi yhtä iso kuin isommasta. Mutta markkina- ja sosiaalidarwinismi ovat ohjelmoineet primaarisubjektiin ajatuksen isomman ja vahvemman korrelaatiosta. Jos kuitenkin tulee tilanne jossa vahvempi hallitsee, tulee vahvemman olla altruistinen ja yleiseen hyvään pyrkivä. Koko ei oikeuta valtaa vaan hyvyys, ja luonnollinen vahvuus ei saa mennä moraalin edelle. Kun subjekti siis emanoituu objektiivisuudesta ei subjektin tulisi emanaatioprosessin jälkeen unohtaa objektiivisuutta vaikka dispositiivi ylitöindividualismia opettaakin.

Subjektin elinympäristö, varsinkaan sosiaalinen ei ole staattinen, ja en yritäkään sanoa ettei maailma muuttuisi, mutta yleensä kun radikaaleja muutoksia tehdään tulisi niiden aina perustua yleiseen järkeen. Subjektista on siis tullut markkinatalouden objekti jonka on yhtäkkiä kilpailtava brutaalilla pelilaudalla. Kun nyt subjekti ja hänen ympäristönsä on muokattu teoriaan, on subjekti enemmänkin degeneroitunut markkinalakeineen ja uusliberalistisine yltiöindividualismeineen kuin matkalla kohti aitoa hyvää, vaikkakin markkinalogiikka osoittaa paperilla että "tämä on hyvä" omaan käyttöön muokkaamiaan käsitteitä hyväksikäyttäen. Meneillään oleva teorian kolonisaatio taannuttaa subjektin ja saa sen poteroitumaan individualismiin. Näin mahdollisuudet positiiviseen kollektiiviseen maailmantendenssiin kuihtuvat. Ne kuihtuvat vain tiettyyn pisteeseen asti. Saturaatiopiste jossa teorian toimivuus lakkaa ja teorian alamäki alkaa tehden tilaa uusille teorioille ihmisten kollektiivisuus saa jälleen buustin. Kun ollaan tilanteessa jossa kaikki vallitseva sortuu niin vanhat arvot nostavat jälleen päätään. Primaarisubjektin suuntautumisella kohti hyvää ei tulisi tavoitella mitään varsinaista päämäärää tai palkintoa sillä hyvä on päämäärä sinänsä. Hyvä ei oikeastaan edes ole jokin paikka tai tila johon mennään vaan sen tulisi olla lähtöpiste. Sen tulisi olla arkhe. Hyvään suuntautunut sosialisaatio loistaa poissaolollaan ja nykyään enemmänkin Nike ja Coca-Cola toimivat sosialisaation keulakuvina opettaen omaa järkeään ja intressejään. Sanat tekevätkin hyvän nykymaailmassa. Sanan arvo onkin muodostunut korvaamattomaksi primaarisubjektille ja teorian elämälle. Käsitteiden maailmassa vallitseekin hurja sekaannus, jossa primaarisubjekti ei enää tiedä mitä mikäkin tarkoittaa. Esimerkiksi logiikan käsite on dispositiivin muokkauksen seurauksena saanut irrationaalisen ja absurdin tarkoituksen. Kun markkinatalous esittelee asian paperilla loogisena totuutena on primaarisubjektin vaikea nähdä semiootisen verhon taakse. Ylisubjekti taasen tajuaa että esitetty asia on looginen kyseisen markkinaolion eksistenssissä muttei yleismaailmallisessa. Dispositiivin aikaansaama käsitteiden sekaannus kohtaa myös valtio käsitettä joka teorian värjäämänä nähdään pahana. Sinänsä "valtio" käsite ei ole huono mutta on huonoja keinoja toteuttaa se. Esimerkiksi altruistinen yleishyvävaltio VS. riistokapitalistinen minimalistivaltio. Näin subjektit saadaan vihaamaan käsitettä valtio tai kollektivismi joissa teoria haluaa nähdä sosialismin tai kommunismin aaveen ja dispositiivi kiittää.

Jos siis nykyisen valtion ja tai yhteiskunnan idea on että primaarisubjekti luovuttaa suvereniteettinsä liittoumalle jotta luotaisiin yhteinen hyvä, niin on se hyvä idea niin kauan kun yhteistä hyvää pelitetään. Mutta jos tilanne muuttuu yhden luokan tai intressiryhmän etujen ajamiseksi muiden kustannuksella on subjektin purettava sopimus ja otettava valta jälleen itselleen ja alettava pelittämään kategorista imperatiiviä tai quod tibi fieri non vis, alteri ne feceris tyyppistä olemista. Jos siis ajatellaan tilanne jossa tehdään yhteiskuntasopimus, niin silloin "päättäviksi" valittujen subjektien tulee olla täysin objektiivisia, vapaita itsestä ja teleologisesti hyviä. Subjektin astuessa "päättämään" asioista valtiollisella tasolla tulisi subjektin astua alas yksityisestä olemisesta ja subjektiivisista affekteista suoraan objektiiviselle kentälle jossa yksilön etu ei enää ole ohjaava intentio vaan yhteiskunta tulisi nähdä yhtenä yksilönä jonka etua haetaan ihmis- ja luontolähtöisesti. Mutta dispositiivi kapitalistisine yltiöindividualismeineen tuhoaa yhteiskunnan käsitteen ja ajatuksen kun se kietouttaa primaarisubjektin vain itseensä. Vääristyneen kristinuskon avulla se myös iskostaa primaarisubjektiin ajatuksen kuolemasta ja yhdestä ainoasta maanpäällisestä elämästä jossa on kahmittava kaikki mitä saa sillä kuoleman jälkeen ei palata maailmaan. Itse asiassa kapitalismin luoma individualismi ei edes ole individualismia vaan massoittumista par exellence. Dispositiivin luoma individualismi on myös sangen vaarallista ja haitallista sillä se samalla siirtää kaiken vastuun ja painon yksilölle. Esimerkiksi talouspelissä epäonnistuminen luetaan heti yksilön syyksi eikä esimerkiksi systeemin konstruoiman ahneuden syyksi. Olemme siis siirtymässä pois käsitteen yhteiskunta alta, kohti jonkinlaista uutta olemisen maailmaa jossa markkinatalous luo uuden luonnon, pohjan, olemiselle ja maailmalle ja jonka kautta sitten kaikkea tarkkaillaan. Siirtyminen tähän uuteen käsitteeseen joka tallasi yhteiskunnan saa kaikkien hyvän muuttumaan joidenkin hyväksi ja näin dispositiivin egoististen passioiden kouluttamat primaarisubjektit eivät enää ole adekvaatteja hoitamaan yleisiä asioita. Uuden maailman konstruoijista on siis tullut egopassioiden objekteja ja käsite "yleinen hyvä" siirtyy pois asialistalta. Valtiotasolla päättävä subjekti tuskin edes tietää siirtäneensä yleisen hyvän syrjään sillä dispositiivi logisoi asian kuitenkin yleiseksi hyväksi. Ainostaan yleinen hyvä voi olla hyvä mutta teoria kouluttaa primaarisubjektin eudamoniasta individualistiseen hedoniaan. Ylisubjektin avulla nähtäisiin että dispositiivi näyttää primaarisubjektille kuinka ainoastaan ostamalla ja kuluttamalla voi kehittää identiteettiä, merkitystä ja sosiaalisia statuksia. Dispositiivi ei käsitä subjektin sisäisyyttä ja valmiutta.

Olisi hauska tietää miten primaarisubjektin elinympäristö muuttuisi jos oman edun tavoittelu, tuo darwinistinen jäänne, saataisiin kuihtumaan. Introspektio joka toimii katalyyttina ylisubjektin heräämiselle voisi olla tapa päästä eroon tuosta narsistisesta valuviasta. Hyvän jakamisen aloittaminen on primaarisubjektille opettetuine individualismeineen paha pala purtavaksi, sillä aina kun jakaa hyvää, ei sitä välttämättä saa takaisin. Vaan jaetun hyvän määrä maailmassa kasvaa ja jossain muualla jollekin jaetaan hyvää. Avain kaikkeen on tajuta että hyvä ei automaagisesti palaudu sinulle vaan hyvä vaikuttaa muualla ja kokonaiskuvaa parantaen ja tätä kautta palautuu sinulle. Joten aina kun jaat hyvää et välttämättä saa sitä takaisin. Kunnes kaikki jakavat hyvää.

Monday, May 26, 2014

Teorian ies ja kontigentti kolonisaatio


Sanotaan että hallitus on epäonnistunut tehtävässään. Se on totta ja epätotta. Hallitus muodostuu nykyään ambivalentiksi olioksi jonka aito funktio ei ole monen tiedossa (jos kenenkään) ja joka siis jakautuu kahteen suuntaan. Hallituksesta on tullut Janus. Kun "tavallisen" kansalaisen silmistä asiaa katsoo, niin hallitus on varmasti epäonnistunut. Hallituksen toimia ei pystytä käsittämään. Hallitus sanoo että rahaa ei ole ja siksi asiat on näin. Ja näinhän halutaan jokaisen kansalaisen sanovan kahvipöytäkeskustelussa. Tuon lauseen taakse saa paljon kadotettua. Samalla hallitus on onnistunut täysin, jos sitä katsotaan yleisen kapitalismin globalisaatioprosessin linssit silmillä. Se toteuttaa suunnitelman uusia suuntaviivoja ja paradigmaa täydellisesti. Lapsilisäleikkaukset ynnä muut sosiaalivaltion heikennykset nostattavat vihaa mutta ne ovat hallituksen tasolla teorian muokkaamia "suunniteltuja" tekoja jolla kapitalishomogeeninen globalisaatioprosessi saadaan etenemään. Tässä paradigmassa oikea päätös ei ole se joka hyödyttää kansaa vaan se joka hyödyttää teoriaa, kapitalismia. Kun jonkin valtion talous saadaan kaadettua, niin maahan saadaan tietyn ryhmän rahat, tässä tapauksessa IMF ja maailmapankki. Nykyajan maailmassa se kenen rahat on kyseessä määrää tahdin, ja näin ruvetaan toteuttamaan uutta järjestystä, kolonisaatiota, jonka pääoman omistaja sanelee. Näin toimii uuden ajan kolonisaatio. Myös yhtiöiden haltuunotot, kaappaukset ja yhdistämiset kasvottomiin finanssikonserneihin ovat yksi kolonisaation muodoista. Näin käy kaikissa maissa jotka ovat mukana rakentamassa uutta uljasta maailmaa. Tämän hetken poliittisia päätöksiä ei juuri tehdä avoimella dialogilla vaan yleisen laatikon ulkopuolella, Saariselällä saunassa ja Brysselin tupakkasalongeissa. Trilateraalisen komission ja Bilderbergien sana painaa enemmän kuin kansalaisen jonka asioista päätetään. Olisi luotava reduktiivinen polku EU:n politiikan verhojen taakse josta löytyvät lobbarit narunpäät käsissä. Mutta ei ainoastaan auta että marginaali toisinajattelija osa kansaa tiedostaa tämän asian vaan polku olisi saatava näkyväksi jokaiselle. Oman hyvinvointivaltiomme historia on sen verran lyhyt, että kun se nyt ajetaan alas niin se nostattaa suuria tunteita, sillä sen rakentaminen vaati suuren työn ja nyt yhden sukupolven jälkeen se ajetaan alas uusien tuulien puhaltaessa. Tuulien, joiden humaanisuus on vain kaiku menneestä. Ihmisoikeusartiklat onkin korvattu kapitalistisilla artikloilla kaikkien tasavertaisuudesta ja ne sanovat että kaikilla on oikeus olla kapitalisti ja haalia älyttömiä määriä pääomaa. Wahlroostyyppinen oleminen onkin uusi malli-ihmisen arkkityyppi johon vallitsevassa teoriassa on pyrittävä. Hassua onkin kun joku ei haluakaan toteuttaa kyseistä jonkun unelmaa. Se ei onnistu uudessa kolonisaatiossa jossa kaikki homogenisoidaan vallitsevan vallan mukaiseksi.

Kun yksinäiseltä hallituksen jäseneltä kysyy, niin asiat eivät ole näin. Mitään suunnitelmaa ei ole olemassa ja kansalaisen etu on ajettavana. Mutta teorian sitoma yksilö ei tiedäkään toteuttavansa suunnitelmaa, sillä teorian eksistenssiin kuuluu piiloutuminen diskurssiin ja kaikki tuntuu normaalilta. Kansalaisen etu ehkä on ajettavana, mutta etu on päätetty jossain muualla. Luultavasti yksinäinen poliitikko joko ei huomaa ajavansa teoriaa tai tietää sen liiankin hyvin. Kansalaisen etu on objektivoitu ja se syötetään poliittiseen subjektiin, eli kansalaiseen. Kansalaisen etu kulkeekin siis monen eturyhmän kautta jossa etu muokkaantuu. Näin se ei vastaa juurikaan todellista "tavallisen" kansalaisen etua. Vaikuttaisi siltä että koko maailmanjärki on teorian uhrina. Pitäisi siis psykologisoida koko maailmanjärjen tila. Kapitalismin diskurssi on tilaa hallitseva kielipeli. Kaikki siis suodatetaan sen lävitse. Olemme jonkinlaisessa massahypnoosissa ja ainoa asia jota voimme toistaa on että rahaa ei ole. Teorian oikeuttaakin symbolit ja valta, ei puhdas järki. Jos tämän hetken kapitalistisen tendenssin takana on pääosin omassa maassamme jylläävä markkinaoikeisto, ja markkinaoikeiston takana on äänestävä kansa, niin kuka on tämä kansa joka tällä hetkellä haluaa vallitsevaa tilaa? Kun kysytään, laskeutuu hiljaisuus, kukaan ei tunnusta. Ihmiset eivät oikeastaan edes tiedä mitä äänestävät sillä kielipelilliset aspektit kadottavat totuuden ja teorian äänestäjän silmistä. Sanat eivät siis viittaa todellisuuteen vaan jonkinlaiseen kvasitodellisuuteen jota eletään sanoissa. Talouskasvu sanaa äänestää moni, mutta harva vähempää työpaikkoja, ja pienen tarkastelun jälkeen sanat korreloituvat. Talouskasvu on siis vähemmän työpaikkoja. Kapitalismi terminä on oikeastaan unohdettava, sillä tämän hetkinen teoria ei oikeastaan ole edes enää kapitalismia vaan jonkinlaista uutta ja pelottavaa vähemmistöeliittivaltaa, markkina oligopolitiikkaa. Sillä periaatteessa kapitalismi on oikeastaan työntekijöiden mahdollisimman laaja tuotantovälineiden omistus. Nykyteoria onkin pääoman kasaantumista ei liikkuvuutta ja se taas ei ole kapitalismia. 

Uusi teoria on tuhonnut ennustettavuuden ja varmuuden. Oliosta tuleekin historiaton ja hetki on ainoa josta kaikki muodostuu. Mutta tuo hetki ei enää muodostu buddhalaisen diskurssin pohjalta buddhalaisessa merkityksessä vaan riistokapitalistisessa luottokortti pikavippi maailmassa. Vertikaalisuus on poissa ja oleminen muodostuu pisteistä ja periodeista. Olio ei enää voi tietää edes sitä vähää, ja se luo suurta eksistentiaalista kitkaa olemiseen. Varsinkin teorian värittämään olemiseen. Kun yhteiskunnan varmuus ja ennustettavuus poistuu niin suuret idiologiat kuten muukalaisvihamielisyys ja sosiaalinen syrjiminen nostavat päätään, sillä oikeat syyt ovat peitossa ja sanapelien takana. Uusi teoria synnyttää individualistisen tilan jossa jokainen on sodassa toista vastaan ja jokainen on potentiaalinen vihollinen. Kun kulutuksesta muodostuu identiteetti nykyteorian puitteissa niin silloin kuluttamaton onkin sosiaalinen anomalia ja heimo sulkee hänet ulkopuolelleen. Olion yleinen sosiaalinen elinikäodote onkin uudessa teoriassa noin 35-vuotta. Teoria oikeastaan vie kansallisvaltiota takaisin barbaariseen tilaan jossa kollektivismi on kirosana. Kolonisaation yksi strategioista on vallata tärkeimmät valtiolliset instanssit, eli vesi, sähkö ja yleinen infra. Nykyisessä robotisaation aatossa jossa työ loppuu on kollektivismi ja robottien yhteisöllinen omistaminen ainoa ratkaisu jos nykyinen rahatalous jatkuu. Se olisi radikaali muutos yleisessä olemisessa ja maailman rakentumisessa mutta se olisi ainoa tie yleiseen hyvään. Tietenkin yksi mahdollisuus on rehellisyyteen palaaminen. Ymmärtäminen ja kollektivismi ovat avainsanoja rauhalliseen yhteiskunnalliseen olemiseen. Uusi teoria sen sijaan vaatii että sosialisaatiossa opetetaan taloutta ja atomitekniikkaa, sillä ne ovat teorialle tärkeämpiä kuin altruistinen yhteiselo. Onko siis tärkeämpää onnistua rakentamaan uusi vetyauto vai oppia ymmärtämään ihmistä? Kun kaikilla olisi kaikkea niin kellään ei olisi hätää. Hetken joogasta ja elämänfilosofisista kursseista haetaan valaistusta. Mutta nuokin ovat nykyään uhrattu kapitalistiselle hetken tendenssille, sillä jos jollekin ehdottaisi vuoden askeesia tai kymmenen vuoden joogasessiota niin se ei onnistuisi teorian konstruoiman olion olossa.  

Nykyteorian diskurssin yksi tärkeimmistä päämääristä on kansallisvaltion alasajo. Kansallisvaltiota omine lainsäädäntöineen ei voi olla kun pelitetään EU:n markkinataloudellista homogenisaatioprosessia. Valtiot yllytetään brutaaliin verokilpailuun ja kun tätä pelitetään suunnitelman mukaan niin abstrakti kolmen A:n luokitus säilyy ja pelaajaa ei suljeta ulkopuolelle. Tämä perustuu ihmisen psykologiseen aspektiin pelosta heimon ulkopuolelle sulkemisesta. Uusi taloususkonto siis sitoo maat ogliopoliseen riistokapitalistiseen paradigmaan. Hurskaat palkitaan paikalla paratiisissa eli Brysselissä. Luultavasti pääministereitä jotka vievät maataan lähemmäksi teoriaa taputellaan tällä hetkellä Brysselissä selkään ja Pickwicklaisia kavereita riittää. Valta ja pääoma keskittyykin tulevaisuudessa Brysselmaisiin keskuksiin ja periferiat jäävät oman onnensa nojaan tuottamaan tarvittavaa minimipalkoilla ja ilman minkäänlaisia työtekijöiden oikeuksia. Näin kansallisvaltioiden tilalle tulee firmojen ja kaupanteon sektoreita jotka arvotetaan työvoiman halpuuden, kasvatusmaan hyvyyden ja muiden taloudellisten aspektien perusteella. Tämä voitaisiin kertoa kansalle jo nyt mutta mantraa hyvinvointivaltion ylläpidosta vain jatketaan koska sen turvin saadaan runnottua kielipelillisesti läpi prosessiin tarvittavat muutokset ja sitten eikun Brysseliin. Jos kansalle kerrottaisiin niin nousisi se sortajiaan vastaan. Homogenisuusprojekti on luotu markkinoiden ehdoilla jotta uusi talousolio olisi kotonaan joka paikassa. Pieni kierros Euroopassa kertoo markkinaglobalisaation voittojuoksusta. Kun jokainen kaupunki näyttää samalta on oliolla turvallinen olo. Näin olio löytää itsensä ikuisesta Mcdonaldsista. Näin siis kansallisvaltio loppuu ja tilalle tulee globaali monopoli-peli jossa äänestäminen tapahtuu seteleillä. Tämä syöksee oliota yhä syvemmälle peliin. Turvallisuusjoukot ovat enää maksettu palkka-armeija jonka funktio on suojella yksityisomaisuutta ja heidän toimintansa rahoittaneiden elämää. Sosiaalivaltion yleiset funktiot lopetetaan ja epäonnistuminen pelissä syöksee yksilön kuolemaan. Aamuisin voidaankin kerääntyä tehtaan oville ja omistaja (tai hänen valtuuttama henkilö) valitsee parhaat työkykyiset töihin siksi päiväksi. Markkinaglobalisaatio syöksee siis maailman barbarismiin ja yleiset humanistiset sosiaalivaltiolliset paradigmat unohdetaan. Voi tietysti olla että kansallisvaltion loppumisen jälkeen rakennetaan EU tason sosiaalihuolto. EU tasolla saatetaan siirtyä jonkinlaiseen kansalaispalkkaan. Mutta jos se on verorahapohjaista niin se tulee vaikeaa sillä isot firmat eivät enää maksa veroja ja suuret valtiolliset toimijat on yksityistetty. Tämä on yksi tapa kaataa kansallisvaltio. Asiat kun rahoitetaan verotuloilla niin niiden katoaminen markkinoiden hyvinvoinnin hyväksi saa aikaan yleisen infran rappeutumisen ja sosiaalisenhuollon kuoleman. Maahan hyökkää teoria joka muokkaa tilan sopivaksi markkinoille. Kansallisvaltion ainoa funktio ja ainoa syy miksi sitä enää pidetään pystyssä on se että saadaan troijan hevonen sisään. Globaali markkinatalous tarvitsee yleistä infraa mutta on haluton maksamaan niistä. Näin verotaakka jakautuu epätasaisesti ja kansalaisen valitukset ovat turhia sillä uusi kolonialistinen valta on ottanut haltuun kaiken. Alistetun on pakko integroitua tai tapella. Mutta silti "kuluttaja on kuningas" sloganit valtaavat tajuntamme ja kvasitodellisuus jyllää. Maailman uuden kolonisaatioverkon tapahtumat vievät rahaa ja valtaa pois valtioilta ja siirtävät sitä yksityisiin taskuihin. Samalla ongelmat joita tämä aiheuttaa kasaantuvat valtioille mutta rahaa ei ole hoitaa niitä. Näin tärinä verkossa keskittyykin siis valtioiden ympärille ja erilaiset maansisäiset ryhmittymät saadaan tappelemaan keskenään vaikka tärinän pitäisi aktualisoitua kapitalistisissa solmukohdissa, esimerkiksi veroparatiiseissa. Maailmanyhteiskunta taantuu siis maailmanmarkkinayhteiskunnaksi jossa kaikki mitataan rahassa. Markkinaoikeisto ratsastaa valtiossa ambivalenteilla retoriikalla jossa koti, uskonto ja isänmaa ovat tärkeimpiä, mutta samalla avaavat ovet uusliberalismin ristiretkelle ja hajoittaa näin maata sanojensa alta. 

Teorian voimaa analysoitaessa vastaan tulee historia. Voimme huomata että kun 1500-1600-luvuilla julkisen mielipiteen esiimarssi alkoi ja despoottiset kuninkaat ja feodaaliherrat joutuivat siirtymään sivuun, niin yleisen mielipiteen konstruktorit olivat pieni markkinaporukka, sen ajan kauppiassääty, porvarit. Totta kai ajanjakso erosi omastamme paljon, mutta teorian siemenet laskettiin silloin. Tämän pienen porukan markkinapoliittiset näkemykset siis muodostuivat yleiseksi mielipiteeksi vaikka yleinen mielipide, "tavallisen"kansan mielipide, olisi ollut jotain muuta. Uusilla omistajilla olikin siis oikeus julkiseen sanaan ja oikeus käyttää järkeään julkisesti. Uusi teoria sanoi että kaikilla on oikeus nousta omistavaan luokkaan ja näin ollen yleisen järjenkäytön piiriin. Mutta jos tämä teoria ei kiinnostakaan kaikkia, mitä jos joku ei haluakaan omistavaan luokkaan? Se ei ole mahdollisuus, sillä uusi peli tekee omistamisesta päämäärän ja ilman sitä oikeutusta mihinkään ei ole. Kun jokin ajatussysteemi konstruoi subjektia näin pitkän ajan ja sitä tykitetään lehdistön ja sosialisaation kautta satoja vuosia niin siitä vapautuminen on raskas prosessi. Uusia lakeja koskien yksityisomistamista, kauppaa ja pääomaa alettiin kirjoitella ja säätää. Eli periaatteessa Kansalla ei koskaan ole valtaa ollutkaan. Näin ollen veritas non auctoritas facit legem ei toteudu vaan lain tekee valta, symbolit ja valtaa käyttävän osan intressit. Onkin siis outoa että lain määrittää yksi etuluokka vaikkakin kaikkia sitovan lain tulisi olla yleisjärjellinen, objektiivisesti luotu, yleinen hyvä. Mutta totuuden luonne onkin kimuratti asia, sillä totuus yleensä määrittyy etujen mukaan. Kuinka asioista yleensä tulee totta? Esimerkiksi talouden nykyiset tendenssit eivät ole luonnonlakeja vaan 1500 luvulta alkaneen teorian osasia. Jokainen totuus konstruoi aikakautensa subjektin ja ihminen käsittää itsensä tuon totuuden mukaan. Olio on siis objekti jonka aika subjektivoi. Tässä kohtaa emme tietenkään kokonaan halua tuhota subjektia ja vapaata tahtoa sillä toisinajattelijoita on ollut aina, mutta he muodostavat marginaalin, sosiaalisen anomalian joiden sanat yleensä kaikuvat kuuroille korville. Mutta sekin on suunniteltua kuten uuden TTIP-sopimuksen kanssa jonka uutisoinnissa on tarkoitus "sopimusneuvotteluiden alussa rajata keskustelua tiedottamalla myönteisesti siitä, mistä TTIP:ssä on kyse, sen sijaan, että lähdetään puolustusasemista selittämään, mitä TTIP ei ole". Näin uusi riistokapitalistinen pääoman kasaantumisteoria kolonialisoi olion ja sen elämän. Uuteen valtaan on alistuttava tai tapeltava. Asiat pitäisikin asettaa julkiseen keskusteluun ja yleisen hyvän järjen konstruoiman keskustelun alaiseksi, esimerkiksi paikallisissa kansanäänestyksissä. Nykyään päätös tehdään suljetuin ovin ja poliitikko tuleekin julkisuuteen vain esitelläkseen päätöksen ja sanapelien voimalla muokkaamaan kansalaisen käytöksen sopivaksi uuteen teoriaan. Esimerkiksi ulkoasiaministeri sanoo että aikoo viedä "maansa" sotilasliittoon, mutta suurin osa kansasta ei tätä halua, niin mitenkä voidaan silloin asettaa lause että "Aion viedä maani sotilasliittoon"? Hänhän edustaa kansaa ja kansan mielipidettä. Julkisuutta ja yleistä mielipidettä ei siis ole vaan se tehdään. Yleinen mielipide on oikeastaan 1% eliitin mielipide siitä kuinka asioita tulisi hoitaa ja he tietävät mitä kaikki ihmiset haluavat. Tietyin väliajoin järjestetyt vaalit luovat kuvan massademokratiasta. Tuona yhtenä päivänä jokainen on tärkeä ja kansan mielipide merkitsee. Sen jälkeen yksilö taannutetaan takaisin kulutusyksiköksi. Julkinen kansan mielipide saattaa olla mutta se ei hallitse. Poliittisten mielipidemittausten tehtävä onkin noukkia poliittisesti aktiivisten kansanosan mielipiteitä ja toiveita ja niistä aineksista rakentaa kieli- ja sanapeli, koodi, joka näennäistyydyttää julkisen mielipiteen halut ja kyseisen sanapelin avulla saada julkinen mielipide vastaamaan jo lukkoonlyötyjä poliittisia linjauksia. Tämä kaikki on kuitenkin kontigenttia ja vastassamme on siis kontigentti teorian kolonialismi, Thomas-teoreema. 

Kun tulevaisuus on siis lopetettu ja varmuus tapettu ja kun jo joissain tapauksissa jo toisessa sukupolvessa seistään heikoilla jäillä niin on aivan sama alkaa vaikka tanssimaan. Tanssiminen voisikin tässä tapauksessa olla altruistista kollektiivista toimintaa joka pelittää kaikilla muilla säännöillä paitsi markkinataloudellisilla. Onko siis olemassa päämäärää? Ehkä jonkinlainen naturalistisontologinen, mutta emergentin järjen luoma oleminen on ei-teleologista ja siis päämäärä elää hetkessä ja on riippuvainen vallitsevasta teoriasta jota pelitetään. Luonto luultavasti suuntaa staus quoon mutta ihminen ja järki mihin haluaa. Kaikki voisivat tällä hetkellä makailla riippumatoissa ja poltella erilaisia sätkiä. Töitä voitaisiin tehdä siellä täällä muutama tunti tai robotisaatio voisi hoitaa senkin ja se mitä tuotetaan jaettaisiin tasan. Mutta tällä hetkellä asia on päälaellaan. 90% ihmisistä raataa kuin hullut jotta 10% voi maata riippumatossa. Olemisen ja todellisuuden eteneminen ja miten se toteutetaan riippuu siis vallitsevasta teoriasta ja siitä kuka sen on tehnyt vallitsevaksi, ja siitä kuka määrää totuuden. Elämme maailmassa jossa totuutta ei tulkita vaan se asetetaan. Nykyteorian puitteissa moraalisuus onkin siis dekadenssia, anarkiaa. Sillä teoria liputtaa kylmää individualismia kollektivismin sijaan. Esimerkiksi kaupunkikommuunit ovat hyvä tapa taistella teoriaa vastaan. Maalle perustettavat kommuunit peltoineen ja eläimineen ovat hyvä tapa ruveta omavaraisiksi ja kun talossa on monta ihmistä pitämässä sitä pystyssä niin työn määrä per pää vähenee radikaalisti. Mutta asumismuodon tulisi olla omistava, sillä silloin kun on kyseessä oma talo niin asennoituminen sen kunnossapitämiseen on aivan eri kuin vuokralla ollessa. Mutta isonkin vanhan talon saa maalta kohtalaisen halvalla ja kun on monta maksajaa niin taakka pienenee. Erilaiset viljely ja muut ruoankasvattamisprojektit ovat myös hyvä tapa tanssia jäällä. Jokainen keksii varmasti tapoja olla osallistumatta, mutta pää-asia on ettemme anna teorian sitoa itseämme kontigenttiin kolonialismiin.   

-O

Wednesday, April 23, 2014

Diginatiivi dystopiassa


Kun nopeus kasvaa, korreloituu se silloin myös mahdollisen rytinän kanssa. Todellisuuden tekninen pyörre kiihtyy ja kiihtyy jatkuvasti ja kaikki vain toivovat parasta, jotkut eivät edes osaa epäillä pahaa. Osa nopeudesta alkaa varmasti aiheuttamaan jo psykofyysisia ongelmia mutta niiden alkuperää ei osata paikallistaa teknisen nopeuden eksponentiaaliseen nousuun ja sen todellisuudelle suorittamaan kolonisaatioon. Kehitys on kulkenut eteenpäin viidenkymmenen vuoden aikana enemmän kuin 2000 vuoden aikana yhteensä. Alkaako nykyihmisen alitajunnalla olla jo vaikeuksia pysyä perässä ja miten kaikki vaikuttaa ajankuvaan ja toimintaan? Mitä on ylipäätään kehitys ja onko se välttämättömyys? Kun asia X on uusi, on se maailman hienoin juttu ilman tietoa paremmasta, mutta kun asia Y keksitään joka syrjäyttää X:n tulee X:stä anakroninen, vanhentunut, hyödytön ja ilo ja kauneus minkä se sisälsi katoaa jostain syystä, vaikkakin se toimisi edelleen moitteettomasti. Yksilö ja uusi todellisuus juoksee oikusta toiseen ja juuri saavutettuaan pyrkimänsä se paljastuu jo vanhaksi ja uuden metsästys alkaa, sillä toimija ei enää ole tapahtumien tasolla. Nykyolio on siis koko ajan myöhässä. Uuden ajan olio siis rämpii eksistentiaalisessa suossa kohti liian nopeasti muuttuvaa systeemin moderaattorin ohjelmoimaa päämäärää josta kuulemma löytää itsensä ja paikkansa, löytääkseen ainoastaan uuden alun, tietämättä että oli jo alunperin siellä mihin pyrkii. Voidaanko tekniikan lineaariseksi eteenpäin menemiseksi, eli kehitykseksi, kutsua sitä että ensin keksitään valjastaa hevoset, sitten höyryvoima, autot, rekat, lentokone ja sitten luonnonkatastrofi joka lopettaa kaiken? Sitäkö on kehitys? Kasvoton pukumies pyyhkii pois edellisen kuplan jotta voi alkaa virittelemään uutta, ja muistiton, historiaton ihminen katselee vierestä heiluttaen häntäänsä jos saisi edes pienen palasen ennen kuin kaikki jälleen romahtaa. 

Kaiken nopeus jota ihmisyksilö tiedostaa, alkaa ylittämään historiallisen ihmisrakenteen käsityskyvyn. Tapahtumien väkivaltaan perustuva pakkosyöttö murjoo yksilön saattohoidon partaalle joka aktualisoituu kotihoidossa turruttavien lääkkeiden vaikutuksen alaisena sänkyyn köytettynä. Mutta ketään tästä ei voida syyttää sillä tapahtumaorganisaattori on kasvoton. Ajan ja paikan käsite käyvät myös läpi radikaalin modifikaation. Nykyään yksilön on oltava koko ajan läsnä jonkinsortin uudessa uljaassa maailmassa joka ei kuitenkaan ole tämä maailma, vaikka sen vaatima infra onkin kiinni tämähetkisessä maailmassa, maailma 1.0:ssa, niin sanotussa fundamentaalitodellisuudessa (jätämme käsittelemättä mitä on fundamentaaliontologian takana jos mitään). Läsnäoleminen tässä fundamentaalitodellisuudessa, maailma 1.0:ssa, ei enää riitä, on oltava sisällä, läsnä, uudessa merkityksessä. Uusi läsnäoleminen ei kuitenkaan vastaa esimerkiksi Buddhalaista läsnä ja hereillä oloa, vaan jonkin sortin kapitalismin värittämää keinotekoista todellisuutta. Sisällä oleminen on olemista jonkinlaisessa maailmassa 2.0. Maailma 2.0 kehittyy koko ajan, muttei enää eteen tai taaksepäin, se ei enää ole lineaarinen eikä syklinen vaan se kasvaa metatasolla pisteestä ulospäin. Niin kuin mahdollinen alkuräjähdys teki maailma 1.0:lan kanssa. Tätä uutta todellisuutta pelataan älylaittein, kuten puhelimet, tabletit ja kellot. Pian otetaan askel astetta syvemmälle uutta uljasta maailmaa ja kuvaan tulevat älypuvut, verkkokalvoskannerit ja aivosignaaleja lukevat johtimet. Todellisuudesta on tullut simulaatio todellisuuden sisällä. Uudessa simulaatiossa etsitään hengähdystaukoa joka koko ajan siirtyy kauemmaksi. Uuden simulaation funktioksi paljastuu näprätä megamultinäpräinkonetta Ikean talossa. Mutta tulevaisuudessa talokaan ei enää ole talo, vaan suuri lokerikko jota maailma 2.0:laan kytkeytyneet torsot pelaavat, elävät.

Eteenpäin, vasemmalle, oikealle. Nämä käsitteet menettävät tarkoituksensa uudessa todellisuusmatriisissa joka perustuu sähköisen datan loputtomiin silmukoihin ja takaisinkytkentöihin joiden avulla matriisi konstruoidaan. Uudessa maailmassa ei ole suuntia, on vain tässä tuolla ja siirtymää ei ole fyysisessä mielessä. Kaikki on koko ajan. Kaikki tämä säätö ja tekeminen luodaan jotta metaraha liikkuisi ja olio voisi sekunnissa lähettää miljoona viestiä uudessa multisosiaalisessa meta-aparaatissa jossa kukaan ei tapaa oikeasti ketään. Maailma 2.0:lan konstruoima yksilö ei enää ole fyysinen muuta kuin koneeseen kytkettynä torsona joka tuottaa tajunnan. Ihminen odottaa jälleen kerran tuhtavuotista valtakuntaa, messiasta, joka voisi vapauttaa hänet. Ihminen odottaa koko ajan vaikka kaikki mitä tarvitaan jo on. Mutta teknologiateollisuuden surkastuttamat ajatteluelimet vain odottavat aina uutta. Maailma 2.0:ssa, uudessa spektaakkelinomaisessa tapahtuma todellisuudessa meidät on erotettu fyysisestä olomuodostamme ja ulkonäöstämme, ja emme enää ole me. Persoonamme on muodostunut jonkinlaiseksi ylipersoonaksi ja kaikki ovat kaikki ja kuka on kuka vaan. Tapahtumat alkavat kiihtymään kuin vesi lähestyessään vesiputousta. Tapahtuma todellisuus toimii aksiomaattisesti ja sen pyörre imee sisäänsä kaiken ja kaikki. Välillä jonkun pää pulpahtaa pintaan ja pilkistys takana olevasta todellisuudesta, arkadiasta, vilahtaa silmissä. Mutta dolby surround ja 48 kuvan framerate hukuttavat alkuperäisen äänen ja kuvan alleen loputtomaan hypertodellisuuden kako- ja grafofoniaan. Vesiputouksen jälkeen kaikki sekoittuu jälleen uudelleen. Mutta kuten ensimmäiset lentokoneen testaajat, he eivät tiedä tippuvansa koska luulevat lentävänsä, niin myös uusi tapahtuma olio ei vain näe vielä maata ja luulee lentävänsä. Nykyinen hetki on uhrattu futuuripörssin ja fraktaalitalouden illusoriselle kuvalle. Kuvalle tapahtumasta jota ei koskaan tapahtunut, ja todellisuuden paljastuessa muutaman tuhannen pelaajan peli loppuu ja saattohoito alkaa. Kuin Eskimot vanhuuden partaalla heidän odotetaan kävelevän jäätikölle kuolemaan. 

Pelotus ja ohjauskoneisto (lehdet, muoti, tv) saavat asiat ei-tapahtumaan. Ne luovat kuvan joka kaukaa ja pimeässä on haluttu, mutta aktuaalinen kosketus saa totuuden esiin ja kuva murenee kosketuksesta. Uusi matriisi liputtaakin yksilöllisyyttä mutta ainoastaan tuudittamalla kaikki prokrusteen vuoteeseen nukkumaan ja näin ollen kuva yksilöllisyydestä murtuu kosketuksesta. Uuden uskontomme apoteoosi onkin ekstaattinen kulutus joka tekee uskovaisesta pyhän ja yksilöllisen. Massa on siis paradoksaalisesti yksilöllinen verrattuna johonkin toiseen massaan jonka elämää läntinen tapahtuma todellisuus nälvii ollessaan itse nälvimänsä peilikuva. Mitä jää jäljelle mälläys ja kulutusorgioiden jälkeen? Sitä ei kukaan kysy uudessa uljaassa maailmassa, sillä olion kyky arvioida mikä on hänelle hyväksi on surkastettu ja tanssi vain jatkuu niin kauan kuin pillipiipari puhaltaa nuottejaan, ja näin edistys onkin loppumista. Diginatiivi kulutetaan loppuun jo pienenä ja se saa hänet janoamaan yhä päräyttävämpää tapahtumaa. Tapahtuman tykitys aistikalvoille saa aivokemiat (serotoniini, melatoniini) sekaisin ja reservit kuluvat sekunnissa loppuun. Tykitys on niin kuluttavaa että enää edes uni ei lataa oliota ja sen reservejä. Tähän hätään tulee uutta nopeutta vastaavat piristeet ja kemiallinen uni vapauttaa yksilön nukkumiselta ja jokaisesta päivästä tulee turboahdettu psykofyysinen suihkaus bensaa liekkeihin. Elämästä tulee suoritus. Näin hermoston yliaktiivisuudesta ja kuormituksesta tuleekin uusi kansansairaus ja uuden tapahtumatodellisuuden kuluttavimpia aspekteja. Todellisuus redusoidaan numeroiksi ja desimaaleiksi jotka voidaan laskea koska vain ja missä vain ja osoittaa uskovaiselle totuus. Nykyolemista leimaa siis arvioitavuus, täsmällisyys ja tarkkuus, vaikka paradoksaalisesti nämä ovat juuri ne asiat jotka uusi kvartaalitodellisuus on tuhonnut. Uusi arvioitavuus onkin spekulatiivista ja kosketus fundamentaaliontologiaan on katkaistu. Mikään ei siis enää viittaa mihinkään vaan kaikki voi olla kaikki. Sana viittaa siis vain sanaan. 

Uusi tapahtuma todellisuus konstruoituu kasvottomien rakenteiden, teorioiden, erilaisista leikkauspisteistä joista lähtee miljoona pakoviivaa koko ajan muodostaen apparaatin rihmaston jossa ei ole alkua eikä loppua. Kaikki tämä vain, jotta tapahtuma voisi yhä väkivaltaisemmin kolonalisoida olion aistit. Se toimii huumeen tavoin, ja osaamaton saadaan nopeasti koukkuun. Tapahtuma todellisuus käyttää nykyään oliota, ei olio tapahtumia. Entisaikain panta rhei on riistetty luonnosta uuden kapitalistisen maailma 2.0:lan kulttuurin piiriin ja siitä on tehty tekniikan ja edistyksen mantra, ja sillä oikeutetaan pääoman kasaantuminen. Vetoketjun tavoin luonto alkaa eroutumaan kulttuurista ja ontologia katoaa. Eksistentiaalinen kriisi kumuloituu mutta se peitetään loppuunviritettyyn uuteen aistitodellisuuteen. Entinen ontologia muodostaa vain vanhan uskomuksen jostain mitä on joskus ollut, koska uudessa maailmassa mikään ei ole mikään ja kaikki on kaikki. Kaikki on siis erotettu fundamentaaliontologiasta. Uusi uljas maailma luo transsendentteja egoja jotka aktualisoituvat vain annettuina. Ne sivuuttavat ihmisen. Maailma 2.0:ssa ne ovat egoja keksittyine tarpeineen. Egot uudessa maailmassa ovat yksinomaan tapahtuma todellisuuden konstruoimia ja ne ovat ainoat jotka tappelevat. Ego on tuote jonka ylläpitäminen on yksi uuden maailman tuottoisampia ja kahletsivampia keksintöjä. Niitä tuotetaan erilaisissa tapahtuma todellisuuden apparaateissa kuten Tv, muoti ja lifestyle-lehdet. Nämä tapahtuma maailmaa konstruoivat mahdit haahuilevat ympäriinsä nappaillen omien oikkujensa mukaan keksimältään metafyysiselta rajapinnalta koodeja jotka istuttavat subjekteihin. Tulevilla aivoistukkeilla uuden identiteetin istuttaminen muuttuu yhä helpommaksi. Siirryttäessä kokonaan maailma 2.0:lan pelaajiksi Facebook ei enää ole osoite vaan kaupunki joka rakennetaan verkkokalvoille, tai oikeastaan suoraan aivoihin sijaitsevaksi metapaikaksi datapukujen ja virtuaalilasien avulla. Maailma 2.0:ssa reifikaatio pyyhkäisee käsitteiden ja todellisuuden yli ja imee uudet yksilöt suoraan kaupallisuuden ja kapitalismin viemäriin josta he luulevat  löytävänsä suojapaikan demonisoidulta luonnolta joka on vallitsevan teorian ideologian mukaan vain raakuutta ja pahuutta, sivistymättömyyttä. Uuden maailman rakenteiden mahdollisessa luhistumissa yksilö ehkä jälleen tajuaa että hän onkin aina ollut muurari, ja huomaa eläneensä kapitalismin laastina koko elämänsä. 

Tapahtuma todellisuuden loppuun tuunattu pop-tähti, idoli, siunaa idolatrian kädellään yksilöitä jotka ovat menettäneet yksillöllisyytensä, ja näin kääntää jokaisen subjektin huomion jokaisen omaan toiseuteen jonka idoli on itse luonut. Sama tapahtuu nykyään valtiotasolla kun valtioita ja hallituksia palkitaan abstraktilla kolmen A luokituksella sen johdosta kuinka hyvin toteuttaa teoriaa. Maailma 2.0:llan tapahtuma olio siis elää uudessa todellisuudessa joka okkuroituu päätteen välityksellä. Elämä alkaa kun kirjaudutaan matriisiin. Uuden todellisuuden rakentamat pyknoleptiset hetket muuttuvat jatkuviksi ja kadottavat reaaliajan ja tilan immanenssin. Uuden maailman asia ei enää siis ole asia, vaan kuva asiasta. Fundamentaaliontologian akkomodaatio katoaa ja horisonttia ei enää ole. Mutta olion plastisuuden vuoksi alun matkapahoinvoinnista päästään nopeasti eroon ja maailma 2.0:lan akkomodaatio on nopeaa ja kivutonta ainakin aktiivi tajunnalle, alitajunta ottaa luultavasti hieman kauemmin jos se ylipäätään akkomodoituu. Maailma 2.0:llassa liikkumista ei enää meidän tuntemassa tavassa ole, vaan kaikki on läsnä koko ajan ja ulkomaan matka suoritetaan ohjelmana jonka pituus riippuu maksun suuruudesta. Uuden maailman työ perustuu kaivostoimintaan kun metakaivoksissa louhitaan bitcoineja joilla maksaminen tapahtuu. Uudessa maailmassa palvelualan muodostama kolmas sektori on ainoa mahdollinen työ, loputtoman matriisin koodaamisen ohella. Uusi diginatiivi on siis johdoissa makaava torso johon kasvoton matriisi ajaa ohjelman Thaimaan reissusta. 

Ennen kuin maailma 2.0 saadaa juoksemaan jatkuvana syötteenä siellä vain käydään. Tämän pyknoleptisen hetken jälkeen yksilö palaa takaisin reaalitodellisuuteen, maailma 1.0:laan, jossa edelleen vaikuttavat tila ja aika. Etenemisvektori ja tapahtumanopeus hidastuvat tultaessa takaisin fundamentaaliontologiaan uuden maailman tapahtumatykityksestä. Näin olio löytää itsensä vanhasta todellisuudesta josta on tarkoituksella tehty tylsä. Tämä muutos saa yksilön tuntemaan olonsa tyhjäksi ja olemisen tylsäksi, sillä uuden tapahtuma maailman, maailma 2.0:lan, puitteissa on mahdollista olla kuka vain missä vain. Näin olion mieli korvataan tapahtuman mielellä ja reaalimaailma tuntuu pysähtyneeltä. Olion palatessa tapahtuma tripiltään, se desintegroituneena tuntee sisäistä tyhjyyttä kun hänen uusi toiseutensa jääkin maailma 2.0:llaan. Huomattuaan tylsyyden reaalimaailmassa olio pyrkii siirtymään takaisin uuteen maailmaan ja näin skitsoidismista tulee vallitseva tila reealimaailmassa kunnes reaalimaailmasta olemisesta on päästy täysin eroon ja maailma 2.0 on ainoa pelitettävä todellisuus. Näin tekniikka kokee rahan kohtalon ja siitä tulee päämäärä välineen sijasta.

Uusi diginatiivi siis aktualisoituu maailmaan jo valmiiksi sairaana. Tapahtumatodellisuus saa hypernopealla toiminnallaan ja tapahtumien katkeamattomalla ketjullaan aikaan ennenaikaista dementiaa kun juuri tapahtunut äskettäinen korvautuu jo uudella. Diginatiivin esiymmärrys ja koko toimintahorisontti rakentuu tekniikalle ja peruselämän ylläpitotaidot surkastuvat. Tuli joka on mielletty ikuiseksi kokee loppunsa kun tekniikka korvaa senkin. Nykytekniikasta ja uudesta tapahtuma todellisuudesta halutaan rakentaa uusi epookki ihmiskunnan uudeksi jumalaksi, mutta koska senkin pohja on hypoteettinen on se rakennettu heikoille kantimille. Uudelle diginatiiville uskotellaan että tekniikka on ainoa tie jota kulkea ja ainoa tapa kohdata uusi todellisuus, ja että tekniikka on ainoa tapa aktualisoitua. Diginatiivin eksistenssi aktualisoituu vain yhdessä maailmassa, jossa maailma 1.0 on unohdettu, maailmassa joka ensimmäistä kertaa on erotettu todellisuudesta. Mutta mitä romahduksen jälkeen? Jos maailma 1.0:ssa selviämiseen tarvittavat taidot on surkastettu tarpeettomina on loppu vääjäämätön. Uusi uljas maailma onkin koneiden todellisuus.

-o

Friday, March 21, 2014

Poliittinen umpikuja ja valtion funktio


Politiikka luo tilan joka imaisee sisäänsä kaiken. Näin pelittää (tai pitäisi pelittää) valitsemamme edustuksellinen systeemi jonka arkhe makaa dialogin ja yleensä kommunikativisuuden pohjalla. Politiikan tilassa aukenevan idean pitäisi konstruoida yleinen hyvä ja tähtäin pitäisi asettaa mahdollisimman suureen yleiseen hyvään, mahdollisimman monelle. Mutta miten tämä tila meille aukeaa? Onko saavutettu yleisesti hyvä? Onko tilaan, jossa kaikkien periaatteessa pitäisi koko ajan olla ja vaikuttaa, ylipäätään mahdollisuutta vaikuttaa, vai onko dialogissa katkos jossa valtaan ovat nousseet vain yleisesti tunnustetut poliitikot? Toimiiko kommunikatiivisuus poliittisessa pelissämme, vai onko politiikan kenttä kakofoninen eliittinen tila jossa jokainen vain huutaa omaa asiaansa tai edustamansa instanssin etuja? Vaikuttaa siltä että politiikka on muuttunut suureksi tragikoomiseksi teatteriksi jota pidetään pystyssä ainoastaan sen takia että ihmiset (kansalaiset) pysyisivät luulossa jossa luullaan että poliittinen atmosfääri toimii ja edustuksellisuus koittaa saada hyvää kansalaisille, vaikkakin nopea vilkaisu tilanteen aktualisuuteen indikoi enemmänkin oligopolin ja suuryhtiöiden etujen ajamista. Kooma jossa politiikka korisee, koskee oikeaa ja vasempaa. Poliittiset lauseet jotka tilassa vaikuttavat ovat enemmänkin valmiiksi pureskeltua fraseologiaa joka ei tuo mitään uutta tilaan vaan enemmänkin stabilisoi tämän hetkistä olemassa olevaa, mutta se on naamioitu edistyksen tai muutoksen valepukuun. Näin poliitikko muuttuu mimiikan ammattilaiseksi, ja mimiikka on ainoa mahdollinen tapa pitää palkkatasonsa. Dialogin toiminnan kannalta essentiaalinen aukko jota kautta keskusteluun ohjataan uutta, on suljettu, ja sisään pääsee vain toistamalla samaa lausetta kuin kaikki muutkin. Radikaali uusi leimataan idealismiksi ja utopiaksi ja se syrjäytetään naurahduksella tai säpsähtävällä pään nousulla tabletin kahlitsevasta näytöstä jonka jälkeen katse jälleen painuu näyttöön. Sillä kokousmaksun saa teki mitä teki. Politiikasta on tullut koodi joka pyörii ympyrää omassa suljetussa systeemissään ja sanaa seuraava sana on valittava jo suljetusta joukosta sillä lauserakenteen periaatteella että koodi ei katkea.

Riistokapitalismi ja sen edustajat ajavat minimalistista valtion mallia. En tiedä ovatko nykyiset päättäjät oikeasti sitä mieltä että minimalistinen valtio olisi ideologioista paras vai elävätkö he kaikki jonkinlaisen massahypnoosin vallassa. Ovatko he siis tyhmiä vai mukana juonessa? Valtion funktio on murroksessa. Mielestäni valtion päätehtävä on taata elämiseen vaadittavat perusasiat; Vesi, sähkö, yleinen infra ja terveydenhuolto. Yksi yleisistä poliittisen fraseologian nykymuodoista on fraasi rahattomuudesta. Ei siis ole rahaa. Hassua. Mihin raha on kadonnut? Onko tapahtunut mystinen antimaterialisaatio jossa suuri osa maailman likviditeetistä on kadonnut ei-olevaan? Vai kasaantuuko raha vain harvoille? Ymmärrän miksi valtiolla ei ole rahaa, mutten ymmärrä miksi asiaa ei ratkaista. Ilmeisesti poliittinen kenttä omien varmojen suurien palkkojensa kanssa on unohtanut että ei ole rahaa ilman tuloja. Jos minulla ei ole tuloja ei minulla ole rahaakaan, se on totuus mutta sitä on turha toistaa vuodesta toiseen. Mitä jos valtiolla olisikin tuloja? Sitä ei saada aikaan myymällä ainoita valtion tulonlähteitä. Tietenkin ne on myytävä, sillä valtiollinen taistelee riistokapitalistisen kanssa ja idea minimalistisesta valtiosta ei muuten etenisi. Yleinen pettyminen politiikan tilaan ja poliitikkojen poteroituminen ehkä-maailmaan, saa aikaan äänestämisen loppumisen. Kun tarpeeksi monta kertaa on pettynyt, ei enää jaksa. Suurin osa ihmisistä luultavasti vain haluaisi että politiikka olisi yleistä hyvää varten, ei loputonta teatteriväittelyä. 

Sanomaton kollektiivinen totuus saa yhteiskunnallisen aktualisaationsa kiakkovieraat-tyyppisissä ja ympäri maailmaa nähdyissä kansannousuissa ja mellakoissa. Vaikkakaan toimintaperiaatteet eivät vastaa kaikkien näkemyksiä siitä miten asiaa pitäisi ratkaista, on toiminta silti puhdasta politiikkaa. Yhdestä rikkoutuneesta ikkunasta tehdään suuri poru jotta saataisiin itse tapahtunut ja ikkunan rikkoutumiseen johtanut polku kasvatettua umpeen ja näin ollen siirrettyä mielen periferioille. Tällaisia mellakoitsijoita ja mielenosoittajia on psykologisesti helpompi ja vallitsevalle yhteiskunnalliselle paradigmalle turvallisempaa kutsua rosvojoukoiksi ja humalaisiksi örveltäjiksi kuin oikeasti yhteiskunnan ja todellisuuden eksistentialiseksi kriisiksi. Kyseisissä tilanteissa kysymykseksi ja "vastaukseksi" nousee kuinka paljon lisää rahaa pitää lapata mellakanhallintajoukkoihin kun voitaisiin avata dialogi  poolien välille ja löytää ratkaisu tuloeroihin ja muihin yhteiskunnallisia leimahduksia kumuloiviin ongelmiin. Kerjäämisen kieltäminen ei poista köyhyyttä, olisi tärkeämpää kieltää köyhyys. Syyt jäävät peittoon kun keskitytään vain seurauksiin. 

Minimalistisen valtion tendenssi on muuttamassa koko valtion funktiota. Ja jokainen on oman onnensa herra tyyppinen individualistinen yksilö idea vain vahvistaa sitä. Yksityisen firman kinnostuksen kohteisiin ei kuulu köyhien terveydenhuolto vaan voiton maksimointi. Kaikille on hyvä että on koulut, sosiaalihuolto, vesi, sähkö ja vanhusten huolto, ja se on valtion funktio niin kuin me valtion tunnemme. Kun näistä kaikista aletaan karsimaan säästämisen nimissä olemattomaan rahan puutteeseen, muuttuu valtion status hyvästä ei-hyväksi. Eli eikö valtio ole enää hyvä? Jos päättäjä ja paradigma tasolla rakennetaan jonkilaista muuta suunnitelmaa kuin hyvä valtio, on käsite "hyvä valtio" nykyisessä käsitetodellisuudessa yleisesti haudattava ja otettava tilalle toinen käsite, esimerkiksi konserni tai firma. Valtiosta tulee firma, tai etujärjestö riistokapitalismille. Tämä taas johtaa tilanteeseen jossa kaikki säännöt ja valtiolliset ohjeet muuttuvat turhiksi ja vanhenevat. Ja jos valtion idea katoaa ja tilalle tulee globaali riistokapitalistinen systeemi, niin mitä tapahtuu kansallisvaltion mukana tulleelle idealle ja käsitteille ihmisoikeuksista? Onko globaali riistokapitalismi siis oikeudettomien vapaiden yksilöiden sotaa kaikkia vastaan, ja näin palaamme jälleen vahvimman oikeus-tyyppiseen tilaan. Vai kiinnostaako yksityistä firmaa voitoton osattomien hoitaminen. Kansalaisista tulee siis poliittisen tilan pakolaisia ja näin ollen kapitalismin riistaa. Mutta jos koulutus ja ihmisten yleinen hyvä olo on valtion pääfunktio, niin olisi siihen siis syytä keskittyä, ja jos näin ei tehdä,  niin olisi edes rehellistä kertoa kansalaisille että koko vation paradigma on murroksessa. 

Johtava puolue Kokoomus ratsastaa isänmaa-tyyppisellä fraseologialla, ja kahmii vanhoja äänestäjiä puolelleen. He leimaavat esimerkiksi kiakkovieraat sangen epäisänmaallisiksi. Mutta yleinen valtion, ja näin ollen kansalaisten jotka ovat valtio, omaisuuden myynti ja ulkomaisten riistofirmojen verohelpotukset yhdistettynä vapaakauppasopimuksiin eivät mielestäni myöskään kieli isänmaallisuudesta. Ja käytän sanaa isänmaa tässä vain kuvaamaan tietylle alueelle kasaantunutta ihmisryhmää joka jakaa kielen ja kulttuurin ja on saanut nimekseen jonkin sanan, esimerkikisi Suomi, Ranska, Bhutan, riisuttuna kaikesta sanaan "isänmaa" kertyneestä kuonasta. Johtavan oppositiopuolue Perussuomalaisten puheenjohtajakin joutuu irtisanoutumaan kiakkovieraista vaikkakin on samaa mieltä EU:sta ja riistokapitalismin vaikutuksesta kansalaisten hyvinvointiin kuin kiakkovieraat, muuten äänet loppuisivat. Sen jälkeen onkin hyvä vetäytyä makkara kädessä surkuttelemaan poliisihevosta. On mystistä että oikeus olla ihminen ja oikeus ihmisoikeuksiin liittyy vain rajoihin ja lippuihin, ja näin ollen maattomalta pakolaiselta riisutaan ihmisoikeudet koska vain muka lippu tai raja voi määrittää oikeuden oikeuksiin. Loppujen lopuksi ihmiset eivät taistele, vaan liput ja rajat taistelevat. Kun metafyysinen viiva on vedetty idean ja teorian muodossa maailman pelilaudalle, syntyy absurdit puolustustarpeet ja ulkopuoliset nähdään uhkana. Maailmanyhteisössä ei tuntematonta olisi. Rajat, liput, valtiot ja maat voisi mielestäni lakkauttaa mutta tilalle ei saa muodostua vahvimman oikeus tyyppinen riistokapitalismi, vaan tarvittaisiin jonkinlaista demokraattista kosmopoliittista maailmanyhteisöä.

Nykysessä poliittisessa pelissä kaikki riippuu taloudesta ja talous säätelee kaikkea. Moderni tekninen maailma ja poliittinen kenttä on alistettu kvartaalilaskennalle ja ihminen, ja mikä pahinta elämä, on hylätty tai uhrattu numeroiden abstraktilla alttarilla. Nykyinen politiikka on yritystä saada numeroille hyvät olot, ei ihmisille. Edustuksellinen systeemi on tullut siihen pisteeseen jossa kansalaisen poliittinen vaikuttamismahdollisuus on supistettu yhdeksi päiväksi neljässä vuodessa jolloin saa laittaa lapun laatikkoon ja sen jälkeen raahustaa takaisin kotiin katsomaan kun mikään ei muutu. Moderni ihminen on ulkoistettu ajattelemisesta ja kaikki tietävät mikä on sinulle parhaaksi. Uuden poliittisen yksilön olisi opittava tuntemaan itsensä puhtaaksi aikakautensa ja situaationsa paradigmoista ja tendensseistä, ja tähdättävä puhtaasti yleiseen hyvään. Nykyisen kansalaisen yhteiskunnallisen historian/paradigman kriittinen dialektiikka on kuoletettu ja kouluista halutaan poistaa historia, koska juuretonta on helpompi ohjailla. Kaikki opetetaan uudelle yksilölle annettuna ja finaalisena. Kouluihin pitäisikin saada mahdollisimman varhaisessa vaiheessa mukaan filosofia ja etiikka tai ideologiakriittinen dialektinen historianopetus. Tämä kaikki saattaisi johtaa radikaaliin relativismiin, mutta relativismia pitäisi opettaa katsomaan altruismin ja etiikan linssien läpi. Uuden poliittisen päättäjän taas tulisi olla objektiivinen filosofi joka toimii minimipalkalla. Nykyinen poliittinen tilamme, kilpaa huutavine puolueineen, ja se että tarkoitus on torpedoida toinen ennemmin kuin luoda keskusteluyhteys, luo jatkuvan sisällissodan tilan yhteiskuntaamme, ja kun yksilön maailmankuva muodostuu merkityssuhteista, niin ns. vääristymät kuvassa tai dialoginen katkos syyn ja seurauksen välissä (jatkuva sisällissota) luovat destruktiivisia maailmankuvia ja usein vihamielisiäkin ajatuksia seurauksia kohtaan. Politiikan repaleisuus ja kätketyt tarkoitukset saavat ihmiset luulemaan outoja asioita. 

Myös murros työssä ja työnkuvassa nykyisessä yhteiskunnassa tulisi ottaa poliittiseen käsittelyyn. Työn loppuminen ja ja tehtaiden robotisaatio saa aikaan eksistentiaalista epävarmuuttaa yleensä minkään jatkuvuudesta, varsinkin kun yhteiskuntamme on yleensä ja tähän mennessä rakentunut työlle. Robotisaation aikana olisi tärkeääkin tärkeämpää että tuotantovälineet olisivat kollektiivisia. Se että työläiset eivät omistaneet tuotantovälineitä oli paha, mutta tulevaisuuden kuva jossa työntekijät eivät edes omista enää työtä, sen aktia, tulee osoittautumaan suureksi sosiologiseksi rytinäksi. Jos robotiikan valtaamia tuotantovälineitä ei kollektivisoida tulee kapitalismi kaatumaan siihen yksinkertaiseen asiaan että kun ei ole työtä, ei ole rahaa, ja jos koko kapitalismin ideologia makaa kuluttamisen päällä niin se loppuu kun loppuu työ josta rahaa saa. Minulle tämä sopisi ja voisimme alkaa rakentamaan uutta yhteisöä joka perustuu yleisiin hyvään ja jakamiseen, ja nuo asiat määritellään utopiaksi, niin sitten olen utopisti. Jo nykyisellä teknologisella tasolla asioiden tuottaminen on niin helppoa ja halpaa että sormia napsauttamalla kaikilla olisi kaikkea, ja kaikesta saataisiin kestävää. Mutta tämä kaikki ei sovi kertakäyttökulttuuriin ja ahneuden ohjaamaan uuteen maailmanteoriaan.  

Nykyinen poliittisen kentän ja yhteiskunnan rihmastojen hajanaisuus ja fragmentaatio luo vaikeuden saada käsitystä koko kuvasta ja näin osa poliittisista päätöksistä tuntuu absurdilta kansalaisen näkökulmasta. Tämä johtuu siitä että taustalla ja rihmastoissa vaikuttavat eturistiriidat ja omat edut eivät välity kokonaiskuvaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, varsinkin globaalissa poliittistaloudellisessa maailmassa, jossa suurin osa ratkaisuista tehdään nykyään globaalin talouden toiminnan hyväksi. Uuden kansalaisen koulussa saama maailmankuva ei vastaa poliittisen kentän ideaa uudesta maailmankuvasta, jossa historialliset aspektit eivät enää vastaa moderniteettia. Uusi ihminen reaalistuu siis kahdessa maailmassa. Maailmassa jota yhteiskunta haluaa ja ei. Esimerkiksi koulussa annettava yleissivistys ja idea valtion funktiosta yleisen hyvän rakentamisessa ja kaikista huolehtivana instanssina, näyttäyttyy sangen erilaiselta kirjojen ulkopuolella. Näin siis reaalistutaan kahdessa maailmassa. Uusi kansalainen saattaa saada kuvan, ja varsinkin nuorison joukossa kasvava eksistentiaalinen ongelma juontaa juurensa tästä, että meistä on tullut ulkoisia systeemille, parasiitteja. Meistä tulee pakolaisia. Teorian pakolaisia. Ihminen ei enää ohjaa, vaan teoria. Pitäisi siis selvittää mikä poliittisella kentällä puhuu. Onko se teoria joka ei tunnusta yleistä hyvää, ja näin ollen mikään sosiaalisen toiminnan käsite ei koske kyseisen ideologian kielipelillistä käsitevarastoa. Luottamattomuus politiikkaan ja sen mahdollisuuksiin luo myös kyseisen eksistentiaalisen kriisin nuorille, sillä tulevaisuus on poistettu. Maailman tila muuttuu niin nopeasti että kaikki saatu esiymmärrys maailmasta pirstoutuu ja muuttuu turhaksi. Ottaa aikansa että aivot ja tajunta rakentuvat vastaamaan situaatiota, ja kun muutosnopeus ylittää juurtumisen, luottamus kaikkeen pysyvään katoaa. Tietysti muutos on maailman laki, ja uusi moderni yksilö juurtuu jatkuvaan muutokseen, mutta muutosta ei tarvitse tehdä miljoonien viattomien elämien tuhoamisella. Järkevällä politiikalla ja palaamalla hyvän valtion ideaan tämä voitaisiin ehkäistä. 

Moderni valtio, niin kuin omamme, rakensi aikanaan ihmisoikeudet ja sosiaalihuollon. Nykyinen murros haluaa tuhota ne koska ihmisillä ei saa olla asiat hyvin elleivät he alistu ja raada. Näin näkee pääoma alisteinen politiikka ja tuhoamistyön loputtua tai lainavallan umpeutumisen jälkeen on hyvä vetäytyä brysselin notkuvien herkkupöytien ääreen välittämättä kyyneleistä ja surusta joka jää taakse periferiaan. Poliitikon kieli elää kahdessa maailmassa. On olemassa käsitteiden maailma jossa elävät oikeus, suvereeni, huolenpito, yleinen hyvä. Sen jälkeen tulee todellisuus jossa elävät riisto, oikeudettomuus ja hylkääminen. Pysähtynyt poliittinen kieli luo vankilan ja meistä tulee Wittgensteinin kärpäsiä ja alamme luulemaan että todellisuus koostuu ympärillä olevista sanoistamme ja vain niistä jotka nyt ovat käsillä. Poliitikon poliittinen sana ei enää ole asia, vaan siitä muodostuu autonominen alue missä kaikki on totta. Yleensä tämä on ollut vain taiteen kielelle ominaista. Nyt poliittinen kieli määrittää mikä on todellisuuden taso ja se ei enää puhu reaalista vaan muodostaa kvartaalisia sanojen spektaakkeleita jotka eivät ikinä aktualisoidu. Ihmisen (kansalaisen) infantiilisuus sanojen edessä on outoa kun ajatelleen ihmiseen kätkeytyvää potentiaa. Mutta vääristyneessä edustuksellisessa systeemissä potentiat koitetaan peittää ja kuolettaa. Kyllästyminen politiikkaan ei saisi passivoida yksilöä vaan sen pitäisi aktivoida. Nykyisen käsityksemme ihmisarvosta yhteiskunnassamme näyttää meille se, miten käsittelemme vanhuksia, sillä vanhus on niin sanotusti tuottamaton yksikkö. Poliittinen toimiminen muun muassa vanhuskysymyksessä on hauskaa katsottavaa. Kun huomataan että vanhuksilla on asiat huonosti niin perustetaan vanhusasiainhoitokunta joka sitten hirveällä palkalla istuu pari vuotta juoden jaffaa ja sen jälkeen ilmoittavat yhdessä tuumin että vanhuksilla on asiat huonosti. Poliittinen fraseologinen koodi pyörii ympyrää ja kaikki on määrätty ennalta, näin illuusio elää. Joku aamu tajuamme asuvamme Kafkan kirjassa. Mutta neljässä vuodessa on noin 1400 päivää aikaa poliittiselle työlle joten äänestyspäivänä voikin sitten kunnon kansalainen pitää vapaapäivän. Poliittiseen umpikujaan pitäsi siis räjäyttää aukko josta uusi data pääsisi sisään. Tätä kautta voitaisiin tuoda dialogiin takaisin hyvän valtion idea ja yleinen hyvä.

-O  

Monday, December 23, 2013

Arkadia ja Leviathan.


Eksistoituuko nykyihminen yhä enemmän omistamisen ja turhan materian kautta ja olemmeko tätä kautta matkalla auttamattomaan degeneraatioon? Luultavasti kyllä, toivottavasti ei. Ihmisten on vaikea elää eettisesti ja moraalisesti kun puolet maailman kansasta elää köyhyydessä ja puutteessa koska ihmiset luulevat että elleivät haali kaikkea itselleen heistä itsestään tulee osa köyhäinluokkaa. Kertakäyttökulttuuri tykittää suoneen uuden ostamista mieluummin kuin vanhan korjaamista, ja ainoastaan koska markkinoiden on jatkettava absurdia jatkuvaa kasvuaan joka ei perustu muuhun kuin pienen eliitin ajatukseen että näin on oltava. Luultavasti saman eliitin jatkumon joka on keksinyt käsitteen homo economicus. Jos nyt suuntautuisimme esimerkiksi sosiaaliseen jakamiseen ja yleiseen hyvän jakamiseen, voisimme lanseerata käsitteen homo socialismus ja alkaa pelittämään sitä. Ihminen auktoriteetti pelkoineen ja kunnioituksineen pelittää nykyään sitä teoriaa mitä lehdissä ja yleisessä maailmanhabituksessa sanotaan. Ihminen ei ole taloudellinen olento, hänestä halutaan sellainen.

Meihin on saatu iskostettua usko kilpailusta kaiken perustana, ja kun sitä tarpeeksi kauan taotaan päähän niin kas, mehän kilpailemme. Illusoriset sosiaaliset hierarkiat pakottavat meidät kilpailemaan jakamisen sijasta koska valheellisesti luullaan että menestys ja arvostus muiden silmissä ovat tavoiteltavia asioita par exellence, ja nykyajan tendenssin mukaisesti tämä on vieläpä toteutettava mahdollisen näyttävästi. Näin omaisuudella, joka pelissä korreloituu hyvyyden kanssa, on brassailtava jotta saadaan pelissä metatodistus hyvyydestä. Tällä toiminnalla teorian konstruoima botti kerää lisää itsetunto ja egopisteitä ja siirtyy pelissä "eteenpäin". Mutta itse kerääminen ei siis riitä vaan omat saavutukset on tuotava ilmi. On siis koitettava haalia kasaan mitä ikinä saa välittämättä antropo tai biopoliittisista aspekteista. Yleensä haalittavat tuotteet ovat myöskin täysin turhia, keinotekoisia hyödykkeitä jotka luovat turhuuden ekologisia, ja egologisia, raunioita. Tämä on saatu aikaan vahvalla individualisaation toitotuksella ja yksityisomistamisen liputuksella. Kulttuurit joissa yksityiomistamista ei tunneta, kaikista suurimman arvon saavat asiat jotka hyödyttävät yhteisöä ja kokonaisuutta. Meidän tämän hetken pelissä yhteisöllisyys leimataan konstruoivan luokan johdosta sosialismiksi joka tekee huonoa vallitsevan matriisin ontologiselle pohjalle, ja on heidän nähdäkseen kirous.

Jostain absurdista syystä kulttuurissamme suoritettavat ns. uroteot ja saavutukset on pakko todistaa älyttömällä materian keinoin tapahtuvalla idiotismilla joka eskaloituu suuriksi taloiksi ja autoiksi. Viisas tajuaa että kaikista tärkeintä ei ole kiitos ja kunnia vaan tieto hyvistä teoista omassa päässä. Nykyaikainen omistamisemme on kilvoittelua suuruudesta. Meidät on saatu uskomaan että ne jotka eivät yllä illusoriseen normatiiviseen varakkuustasoon kokevat muiden, tai jopa omissa, silmissä alemmuuskompleksin joka perustuu yksilön itsetuntoon ja itsekunnioitukseen ja joka näin ollen saa kolauksen vallitsevan pelin toimintastrategiassa. Jokainen joka vertaa isompaan on automaagisesti pienempi, ja jos vertailukohdat perustuvat materiaalisiin ominaisuuksiin niin silloin vähemmän omistavasta tulee häviäjä. Kun teoria on asetettanut objektiivisen rikkausbarometrin joka mittaa ja muuttaa rikkauden rajoja ja käsitteitä koko ajan, tai jos mediassa pullisteleva hillomacho tai machotar luo kuvan ideaalista olevasta, niin vaikka kuinka koittaisi haalia omaisuutta saa rikkauksien kerääminen aikaan vain jatkuvaa tyytymättömyyttä omaan varallisuustasoon kun sitä verrataan alati muuttuvaan objektiiviseen tasoon jonka abstrakti rikkausentiteetti luo. Tämän myötä riittämättömyyden tunne kasvaa. Ja tämähän on kaiken idea, sillä tyytymättömänä on sinun edelleen juostava kovempaa kilparadalla jossa maali menee kauemmaksi jokaisella askeleella. Hamsterikapitalismia siis.

Status on absurdi asia vielä absurdimmalla sosiaalisella porrasteorialla. Aikojen saatossa osa porukasta on ollut pakko saada alemmalle tasolle jotta marginaali pysyisi korkeammalla sillä rikkaus nähdään verrannollisena valtaan. Sen jälkeen tätä korkeaa asemaa on jatkettu automaagisesti syntymän mukana seuraavilla etuoikeuksilla ja perinnöillä. Nykyaikainen kapitalistinen systeemi ei juurikaan eroa intian kastisysteemistä. Kun ihmiselle annetaan kuvitteellinen status, annetaan hänelle myös kuvitteelliset normit ja ohjeet status asemansa mukana. Status aste alkaa elää omaa elämäänsä orjassa jonka se on ottanut haltuunsa. Syövän tavoin se käyttää orjaansa omaan kasvuunsa niin kauan kuin orja on hengissä. Korkeammalla tässä statusteoriassa pelaavan on myöskin uusinnettava asemaansa koko ajan ostamalla ylellisyystuotteita joita ei tarvitse, sillä ostamattomuus mielletään varattomuudeksi. Kapitalismi tietenkin koittaa saada jokaisen pelaamaan mukana antaen tyhjiä lupauksia ja pickwickmäisiä arvoja, ja vain jotta se itse voisi olla. Mutta jos otamme esiin entisaikain viisaudet tai puhtaan rationalisuuden linssit joiden läpi alamme peliä tarkastella, huomaamme että kukaan ei oikeasti tarvitse kahtakymmentä huonetta tai neljää autoa, ja silloin koko teoria kääntyy hullun ääliön hommaksi.

Koska Tv:t, autot, puhelimet ja muu tilpehööri on tehty mahdolliseksi myös alemman statusasteen pelaajille, saa ylemmän asteen dandyistinen oleminen kolauksen. Näin ollen itsensä korottaneen yläluokan on keksittävä uusia tapoja tyynnyttää heitä kontrolloivan loisen loputtomat halut. Sillä eihän ylemmän ole suotavaa olla samalla tasolla alemman kanssa. Tähän hätään tulevat timatit, kulta ja muu metalli. Ökykuluttajien luokan keskeinen potlatch leikki opetetaan siihen kuulumattomalle yksilölle nykyisten tosi-tv sarjojen myötä, jotta saataisiin aikaan kateutta ja näin lisää osallistujia. Mutta nykyinen potlatchpeli on kääntynyt päälaelleen ja toiselle antamisen sijasta kilpaillaan itselle ostamisella. Tähän kaikkeen tähtäävä materialismi ja vice versa tekee ihmisistä joilla ei ole niin paljoa rahaa, ja jotka eivät ole muutenkaan niin paljoa tavaraa tarvinneet, köyhiä niiden silmissä jotka ovat ottaneet osaa peliin, ja he alkavat automaattisesti, ja pelin hengen mukaisesti, väheksymään tätä kehittämäänsä alaluokkaa. Omistuksen kasvaminen siirtää pelaajaa pelilaudan ruudusta toiseen "omiensa" luokse, ja näin ruudut ovatkin uudet luokat. Irtisanoutuminen pelistä leimataan downgrowthiksi ja kaikenlaisiksi muoti-ilmiöiksi joille on helppo naurahtaa ja lyödä otsaan hipin leima. Omistamaton yksilö runtataan pieneksi ja avuttomaksi, lähes ihmisoikeuksien omistamisen rajalla heiluvaksi tapaukseksi joka ei voi antaa luotettavia ohjeita koska ei omista. Häntä ei siis kuunnella, sillä hän ei ole omistamisella oikeuttanut legimiteettiään pelissä. Jos kerran jo mukana pelannut yksilö leikkaa keksityt hyödykkeet pois, sanotaan että systeemi kärsii. Lehdessä olevassa uutisessa saksasta sanotaan että nuoret ovat unohtaneet auton statussymbolina ja näin ollen vähentäneet uusien autojen ostoa, ja että he mielummin jakavat yhden auton kuin ostavat kaikki oman. Tämä nähdään itkuna ja hammasten kiristelynä. Analyytikot ja teknokraatit huutavat yhteen ääneen tämän haitallista vaikutusta kaikkeen. Seuraavalla sivulla penätään jotain tehtäväksi ilmaston lämpenemiselle. Näin pelaaja saa ambivalentin olemisen muodon.

Yleensä kerätty yksityisomaisuus kaventaa muiden oloja. Sillä yhdessä laatikossa häärääminen vaikuttaa välttämättä toiseen laatikkoon. Ja yksityisestä omistamisen halusta syntyvät tappiot ovat kollektiivisia ja voitot yksityisiä. Miten yksi voi omistaa koko maan banaanit, tai malmit? Koska omistaminen on yksityistä ei kollektiivista. Jos asiat omistaa valtio ja valtio on hyvä silloin asiat omistavat kaikki. Jos taasen kaiken omistaa yksityinen, ei hänellä ole intressejä kuin omaan perseeseensä. Ensiksi kaikilla on kaikkea ja sitten kaikesta on puute, näin toimii yksityistäminen. Koska pelissä ei riitä että omistaa ruokaa ja suojaa, ruoka on nykyään oltava mitä eksoottisempaa ja suojan on vastattava normittavia lehtiä joiden sivuilla täydellinen pelaajalle suotuisa elämä esitellään. Näiden lehtien ja uuden mallisen elämän hienoutta esittelevien brosyyrien sivuilla bottiin ajetaan uusia ohjelmia jotka kertovat hienouden ja käyttöarvon korreloituvan hinnan kanssa. Mitä kalliimpaa, sitä parempaa. Nykyaika ansaitsisikin jonkinlaisen idiotismin palkinnon siitä että enää tavaralla ei tarvitse olla funktiota, ja esteettinen arvokin on sivuseikka, kunhan se on kallis niin pelaaja tulee tyytyväiseksi tyydyttäessään häneen ajetut ohjelmat.

Millaisen yksilön tämä (yksityis)omistuspohjainen matriisi luo? Omistaminen tietenkin luo itsekkyyttä ja itsekkäät ihmiset ovat huonoja hoitamaan yleisiä asioita ja ylläpitämään kollektiivista hyvinvointia yhteiskunnassa. Mutta kollektiivinen hyvinvointihan halutaa karsia kapitalismin penetroimassa pelissä sillä yleinen terveydenhuolto ja sosiaaliset avut kansalaisille lukeutuvat sosialismin teoriaan jossa kapitalismi näkee punaista. Koska ihminen ei ole alunperin taloudellinen eläin, ei voida olettaa että kaikki ilman kitkaa tähän karsinaan sopeutuvat, mutta sopeutumattomille on annettava inhimillinen vaihtoehto elää. Muuten teoria alkaa saamaan fasistisia piirteitä jossa vaihtoehtoja on tasan yksi. Teorian botti luulee kompensoivansa sosiaaliset puutteensa joita yksityinen voiton tavoittelu saa aikaan, sillä kapitalisti on kapitalistin pahin vihollinen, lisäämällä omistamistaan ja samalla heikentää muiden elinolosuhteita. Mutta se ei näytä huolettavan pelaajaa, sillä taloudelliset suhteet ovat täysin korvanneet sosiaaliset suhteet, ja ystävyys mitataan puhtaasti rahassa ja hyödyssä. Nykyaikainen ystävyytemme on metasosiaalista, jonkinlaisen sosiaalisen portaalin kautta pelitettävää metatodellisuutta jossa aktuaalista tapaamista vältetään. Ja jokainen klikkaus on rahan arvoinen jollekin. Olisi hauska koittaa mitä tapahtuisi jos yhtäkkiä alkaisimme maksimoimaan voiton sijasta hyvän ja rakkauden määrän.

Matriisiin kytkeytyvälle yksilölle opetetaan heti alussa että ilman kyseistä teoriaa ei ole teoriaa ollenkaan. Ajatellaan että jos kapitalismi kaatuisi, emme pystyisi enää funktioimaan millään tasolla ja maailma luisuisi täyteen kaaokseen ja barbariaan. Pelaajalle ei anneta vaihtoehtoa teorian ulkopuolella. Matriisin kaatumiset ja muut bugit materialistisessa habituksessa ovat siinä mielessä hienoa katseltavaa että se saa aina pelaajan, paitsi paatuneimmat, miettimään elämän perimmäisiä arvoja ja priorisoimaan asioita uudelleen. Peliin kirjautuva yksilön käytös siis täytetään talousrationaalisella ajattelulla ja yksilö alkaa automaattisesti karsastamaan kapitalismin vastaisia ajatuksia, virheellisesti luullen että tämä peli on ainoa peli. Kaunis arkadia jossa toimitaan altruismin ja humanismin keinoin on siis haudattu ajatus, ja jäljelle jää vain Leviathan joka syö valon ja joka on puhdas talousrationaliteetti. Sen funktio on arvottaa kaikki abstraktein poletein, näin theatrum mundin näyttelijät saavat uudeksi ohjaajaakseen pääoman. Näyttelijän ihmetys olisi suuri jos hän joskus pääsisi ohjaajan huoneeseen, sillä se on tyhjä. Joka kerta pelin ohjelmiston muuttuessa on pelaaja opetettava uuteen kenttään ja uusiin sääntöihin, tätä varten teorian on penetroitava koulutussysteemi, yleinen sosialisaatio ja media. Näin luodaan uusi ihmiskuva jolla on uusi taloudellisrationaalinen identiteetti. Mutta koska matriisin ohjelmistoon ei kuulu eettinen tai moraalineninfra, on materialismin epäonnistuessa botit tyhjän päällä. Materialismin pettäessä määrää henkinen ja aito sosiaalinen pääoma jonka kartuttaminen on nykyisessa pelissä aliarvostettua.

Pelitettävässä paradigmassa pelaajat muuttuvat tavaroikseen. Materialismin koura nappaa yksilön niin syvään syleilyyn että ainoa mitä hän ympärillään näkee on materialismin haluama. Yhtenä aamuna botti herääkin uutena Audina tai R-kioskin kokoisena tv:nä, jonka on eilen pelissä hankkinut. Jos siis audi naarmuuntuu, naarmuuntuu yksilö. Tavara on muuttunut keinosta päämääräksi ja ihmisestä tulee audin väline ja audista päämäärä. Botin alkuperäiset tarpeet siis surkastutetaan ja kaikki tietävät mikä on parasta hänelle. Pelin nopeus alkaa 48 frame raten nopeudella ja HD kuvalla turruttamaan pelaajan ja muutos on niin nopeaa että juurtumista ei enää tapahdu ja ihmisen plastisuus valjastetaan unohdukseksi. Pelaaja rimpuilee vailla juuria edistykseksi kutsutun illuusion verkoissa. Kyseisen matriisin luoma maailmankuva riistoineen ja ekologisine bugeineen voi olla destruktiivinen ja puhdasta järkeä vastaan taisteleva, mutta botille siitä tulee jatkuvan jatkumisen kautta looginen prosessi josta on pelin loputtua vaikea päästä eroon. Matriisi konstruoi siis maailmankuvan jossa hyvän käsite on käynyt läpi rankan muokkaamisen prosessin, mutta ihminen silti alkuperäisesti hyvään tähtäävänä oliona ottaa päämääräkseen uuden hyvän välittämättä kanssa pelaajista. Pelaajan tehtävä matriisissa rajoittuu arvon tuottamiseen tavaralle jota kukaan ei oikeasti pelin puitteiden ulkopuolella tarvitse. Leviathanin on myös tuotettava olioita jotka tarvitsevat kyseisiä turhia objekteja. Oliot on myös uusinnettava koko ajan jotta turhuuden tarve ei surkastu, ja jälleen olemme sosialisaatiossa tosi tv:n ja mainosten voimalla. Pelin kuluessa ihminen muodostuu sangan ambivalentiksi olioksi pääomalle ja kapitalismille yleensä. Peliä uusintavana kloonina, työläisenä, hän on silkka kuluerä pääomalle ja näin ollen vältettävä aspekti. Mutta teoriaa kuluttavana kloonina, kuluttajana, hän on pelin kuningas ja rekonstruoija, pääoman paras ystävä.  

Analogia uskontoon.

Nykyisen markkinateorian fundamentaalisuus saa myös entisaikain uskonnollisia piirteitä. Kun joku kertoo talouspelin pelaajalle transsendentista jumalentiteetistä, pienestä maata kiertävästä teepannusta tai absurdia uskoa vaativasta pata-pata jumalasta johon pitäisi usko suunnata, pelaajaa naurahtaa uskonnon hölmöyttä, alkaa kertomaan kuinka uskonnot ovat tuhonneet maailman ja ovat paha par exellence. Pelaaja muistuttaa itseään että uskonnot ovat keksittyjä asioita. Mutta kapitalismi on uusi uskonto pelaajalle. Uskonto joka ei enää julista rakkautta vaan kilpailua. Näin konstruoituu uusi uskovainen joka on juuri kieltänyt uskon. Uskovainen pelaa panoksensa kilpailun pussiin koska kapitalismin ylipapit ja profeetat veisaavat jatkuvan kasvun gospelia, ja tähän uskovainen uskoo ilman omaa ajattelupanostaan joka on jo kauan sitten surkastettu pelin tarkoitusperien mukaisesti. Kapitalismiin uskominen on pelaajalle samaa kuin vaikka kristinuskoon uskominen kristitylle, uskon akti säilyy, jumala muuttuu. Pääoman alttarille tulee siis uuden uskovaisen uhrata kaikensa. Uuden uskonnon perusta on siis kilpailu ja kasvu. Initoitava asetetaan prokuksen sänkyyn ja hänet sokaistaan kolmen A:n luottoluokituksen liturgialla joka on naamioitu siunaukseksi. Vääräuskoisia rankaistaan syrjäytyneen leimalla ja yleisellä pahalla silmällä. Kun uusi uskovainen omistaa miljoona taloususkonnon polettia ja on näin voittavalla puolella, alkaa hän automaattisesti toistamaan uskontonsa teesejä jumalallisina totuuksina joita pääjumala pääoma sanelee. Vastustavat puheet kaikuvat tyhjille korville jumalanpilkkana uusien toimistomoskeijoiden kivisillä seinillä jossa botti mumisee kasvun mantraansa googlelasit päässä töitä tehden. Uusi uskovainen toimii absurdilla mentaliteettilla. Hän kieltää esimerkiksi kristinuskon tai juutalaisuuden väittäen sen olevan ihmiskunnalle huonoksi koska se tuottaa massoille surua ja alistaa yksilöä. Mutta samalla kirjautuu uuteen uskomussysteemiin joka otsallakin nähtynä tuottaa surua massoille ja alistaa yksilön intention korvaten sen absurdilla kilpailulla ja kasvulla. Uusi uskonto perustuu ulkoiseen kasvuun. Tämän uuden uskonnon, Leviathanin uskonnon, on myöskin uusinnettava subjektinsa koko ajan jotta se voisi elää, sillä uskonto kuolee kun siihen ei enää kukaan usko. Näin talouden tunteettomasta kädestä tulee uusi näkymätön jumalan käsi joka kaitsee katrastaan ja hakee takaisin erehtyneet. Uusi uskonto myöskin tekee pelissä epäonnistumisesta yksilön oman bugin joka on korjattavissa yhä kovemmilla uskonnon harjoituksilla. Uskovaisten korvissa kaikuvat koko ajan talouden ylipappien ja yhtiöiden profeettojen teesit joiden avulla uskontunnustuksen uusiutuvuus ja näin ollen mielessä pysyminen ovat taattuja. Transsendentti perkele, paha, helvetti on epäonnistumisen muotoon puettu paholainen jonka pelkääminen on ohjelmoitava myös pienempien uskovaisten tajuntaan jo kehdossa. Ja koska uusi uskonto on demonisoinut pelkän olemisen mahdollisuuden on botin rakennettava Ikeatalo tämän eksistentiaalisen kuilun päälle, vain jotta hän saisi tekemistä olemisen tilalle.

Harhaisessa pelissä funktioivan uskovaisen ambivalenttius ja koko olemisen sykli aktualisoituu pyöröoven toimintaperiaatteella. Kun pääoma poistaa hyödytöntä kuonaa, esim. työntekijöitä, eli uusia uskovaisia turhana taakkana ja hyödyn/voiton maksimoinnin takia omalla puolellaan ovea, ja kun uskovainen siirretään poistamisen jälkeen toiselle puolelle on siellä vastassa hurraava enkeleiden joukko joka hurraa kuluttajalle jolla ei enää ole poletteja kuluttamiseen, johon kaikki perustuu ja niin hänet käännytetään takaisin toiselle puolelle ansaitsemaan paikkansa seurakunnassa. Uskovaisen ovi käy niin kauan kunnes hänet hylätään loppuunkulutettuna johonkin syrjäiseen koloon ja toivotaan että hän kuolisi nopeasti tai jatkaisi pelissä. Tätä pelissä kutsutaan eläkkeeksi. Uuden uskon suuntauksen konstruoiva ja ylläpitämä kapitalismi sotii nykyistä hyvinvointivaltion teoriaa vastaan, sillä hyvinvointivaltiossa toimivat julkiset terveydenhuollot ja etuisuudet ovat sosialismin pirstaleita, ja uusi uskonto ei perustu enää sosiaaliseen auttamiseen. Uskovaisen äly sumennetaan annetuksi ohjelmaksi ja se estää uutta uskovaista tajuamasta että konflikti tilanteessa edelle menee aina pääoma. Välittäminen karitsasta päättyy jos pääomaa uhataan. Uskonto vaatii suuria uhrauksia ja alamaiset kumartavat kun tuhannen ihmisen elämä tuhotaan päätöksellä joka palvelee pääasiassa pääpappeja ja profeettoja. Usko onkin tärkeä osa pelin toimintaa, se oikeastaan vaatii sen toimiakseen. Ahkera aivopesu ja inkvisitio pitää tästä huolen. Yleinen korreloituu siis pääoman ja voiton kera ja yhteinen hyvä saa uuden käsitteen nopeuden ja korkeuden myötä. Oikeastaan käsitys yleisestä ei enää eksistoidu uskovaisen botin aistikalvoilla joihin neonvalohelvetti tykittää ohjelmansa. On vain erillisiä aioita joita kaikkia on kontrolloitava erikseen ja metayhteydet kaikessa on salattu. Ensimmäistä kertaa uskonto ja tiede käyvät käsi kädessä kohti paratiisia jonka portilla lukee laissez-faire. Uusi uskon peli legimitoi tieteen aksioomat ja vice versa. Näin ne ovat yhdessä luoneet mahtavan universaalin teorian jonka alle kaikki on tungettava, ja pappi siunaa tieteen uskomattoman löydön joka julistaa henkilökohtaisen eduntavoittelun olevan yksilön perusolemus, uskon motivaatio. Uusi uskonto on myös uskonnoille yleensä ominaisella tavalla integroinut vanhat juhlapyhät osaksi omaa elämäänsä luoden pelaajalle turvallisen tunteen tradition jatkumisesta. Näin entisaikain joulu on myöskin uuden uskonnon pääjuhlia jossa kaikkien odotetaan kuluttavan mahdollisimman paljon jotta pääjumala pääoma pysyy tyytyväisenä.

Aksiomaattinen todellisuus eksistoituu siis epädemokraattisella pelilaudalla jossa yhden uskovaisen teoriat eivät juuri paina. Kaikki on sallittua mikä voidaan integroida olemassa oleviin ja vaikuttaviin peliteorioihin ja näin ollen muuttuu voitontavoittelun penetroimaksi rukoiluksi voitosta. Näin itsensä ainut vapahtaja, jokainen itse, naulataan aineen ristillä, ja pelaaja menettää vapautensa uudelle uskonnolle, kapitalismille.

Hyvä Saturnaliaa.