Monday, March 4, 2013

High on Fire Tampereen Klubilla 27.2

Päätin aikani kuluksi ja koska potentiaalin omaan kirjoittaa arvostelun High on Firen keikasta tampereen klubilla.
27.2 Tampereen Klubille oli buukattu soittamaan ranskalaiset Lizzard ja Jumping Jack, ja jenkkiläinen High on Fire. Minä diskreetisti missasin kaksi ensimmäistä bändiä erinäisten lakipoliittisten momenttien aiheuttaman aiheettoman säädön vuoksi. Mutta ei se mitään. Ajattelin että jos High on Firen soittoajaksi on merkitty klo. kymmenen, on tuskin suomalainen keikkakansa vielä paikalla, keikkaa lykätään hieman, ja minä kerkiän näkemään "pääbändin" kokonaisuudessaan. Mutta katso, kun pääsin klubille kymmeneltä, hikeä valuen juoksusta, oli keikka jo täydessä vauhdissa ja suomalainen kulttuurikuluttaja paikalla. Hienoa että suurin osa ihmisistä on sisäistänyt perin eurooppalaiset aikaiset keikka-ajat. Otin hyväksi havaitun position yleisön joukosta ja aloin seuraamaan tapahtuvaa. En ole ennen bändiä livenä nähnyt, ja itseasiassa koko bändiin tutustuin vasta noin viikko sitten. Se loi minulle etulyöntiaseman yllätysaspektin suhteen. Lähdetään siitä että bändi oli todella tiukka. Totta kai muutamia ohisointuja ja muita ihmisoloon kuuluvia pikkuvirheitä aina välillä sattui, mutta yleismeininki oli kova. Paikalle saapunut väki harjoitti lavan edessä ns. moshausta, mikä on aina ollut minusta hieno meditaation muoto. Itsekin huomasin muutaman biisin jälkeen vaipuvani mystiseen transsiin johon välittömästi yhdistyi päännyökytyksen akti. Ihmisen primitiivisiin kognitiorakenteisiin vetoava kyseisen musiikin olemus sai sen kaiketi aikaan.

Bändin laulaja, Matt Pike, enigmaattisine tatuointeineen ja mahtavan kaljamahansa kanssa loi hienon kuvan, ei-sliipatusta nykyrokkarista, vaan musiikkia mielenterveyden ja ilmaisen kaljan, elämäntavan, takia soittavasta semi-sekavasta okkultista. Sanoituksien mystisdiskursiivinen ulottuvuus joka vallitsi noin tunnin verran herra Piken tajunnan periferioiden ja yleisön kollektiivisen vastaanottokyvyn välillä, loi ilmaan ihmismielen syviä ulottuvuuksia luotaavia polkuja joiden kautta herra maailmankuvaansa käsitteellistää, ja joita siinä sitten yhdessä samottiin. Aikanaan tuollaisilla puheilla olisi päässyt roviolle, mutta nyt se on taidetta. Rumpali oli mielenkiintoinen rytmimaailman habitantti, hän soitti vain fillejä. Jokainen biisi oli yksi pitkä filli. Hieno perkussionisti, sanoisin. Basisti taasen näytti älyttömän kiltiltä mieheltä joka sopisi ulkoisilta aspekteiltaan soittamaan jokinmoiseen brittipop bändiin. Vaikka Oasikseen.

Muutamasta suunnasta keikan jälkeen kyseistettiin äänimiehen ammattitaito. Ilmeisesti jonkun mielestä kaikki oli ollut liian kovaa. Mutta nyt olikin kyse ääniseinämästä jossa ei rakoja tunneta. He eivät ymmärtäneet kyseisen äänimaiseman essentiaalisuutta peilautuen bändin mielen maisemiin ja ideaa siitä että jokainen biisi on intensiivinen matka. Idea siitä että kaikki tulee täysiä koko ajan on jo Mötörheadin hyväksi havaitsema toimintaperiaate. Soundipolitiikka tuntui siltä kuin olisin maannut sängyllä sangen voimakkaaksi äityneen tripin vallassa, ja joka kerta kun biisi loppui ja ääniseinä yksinkertaisesti katosi, nousin sängyltäni ylös juomaan vettä, totesin että huhhuh, kävin takaisin makuulle ja taas matka jatkui. Noissa maisemissa ei paljoa joulukuusilla tehnyt. Muutenkin yläpäiden puuttuminen juuri kokonaan teki musiikista helppoa stoneria.

Yleisö, aktiivista eturiviä mukaan laskematta, oli hieman vaisu. Selityksiä on helppo kaivaa vaikkapa keikan viikonpäivällisestä positiosta. Kaikin puolin keikka oli mitä mieluisin kokemus. Kaikki olisi saattanut olla erilaista jos olisin ottanut hieman maamme kansallispäihdettä, eli alkomahoolia, ja silloin olisi menojalka saattanut vipattaa enemmänkin. Nyt tyydyin analyyttiseen todellisuuden tarkasteluun kuivin suin. Suosittelen musiikkityylistä kiinnostuneille, tai ex temporeisteille.

- O

No comments:

Post a Comment