Thursday, April 18, 2013

Voiko tämä olla todellista?

Todellisuus ja sen todellisuus.

Olemmeko me ainoa todellisuus, vai juokseeko taustallamme objektiivinen todellisuuden pelilauta jonka päällä me myriadein variaatioin toimimme, eli pelaamme. Jos havaitsija poistettaisiin, jäisikö jäljelle todellisuus ilman havaitsijaa vai vaatiiko todellisuuden oleminen havaitsemista?

Subjektiivinen todellisuus ilmenee myriadein aspektein. Jokaisella on subjektiivinen todellisuus joka tapahtuu ilmeisesti objektiivisella pelilaudalla. Eli siis subjektista vapaa todellisuus on tuo pelilauta, ja sen eri tasot eli kentät varioivat. On esimerkiksi kenttä joka yleensä aktualisoituu autisteilla, ja on myös esimerkiksi kenttä joka aktualisoituu hallusinaatioissa. Tämä todellisuus todellisuus suodattuu sen jälkeen subjektin ns. filtterin läpi joka luo subjektiivisuuden. Tilanne joka on toiselle uhkaava saattaa toiselle olla arkipäivää. Eli onko tilanne kategorisesti uhkaava vai tuoko jokaisen subjektiivinen todellisuusolemus uhkan olemuksen muuten neutraaliin tapahtumaan? Samalla tavalla kuin sanoissa, joissa sana itsessään omaa neutraalin varauksen, ja me luomme negatiivisen tai positiivisen painon. Sillä luomalla merkityksiä, saamme selkoa todellisuudesta. Onko todellisuuden absoluuttinen objektiivinen ilmentymä staattinen ja valmis, vai onko se tila/aika parin yhteenkietoutumista potentian maailmassa? Eli olemme aktualisoitunutta olemisen potentiaa. Historia siis näyttäytyy potentiaalin aktualisoitumisen historiana tila/aika pelissä johon vaikuttaa jokaisen pelaajan subjektiivinen panos. Tietysti vaikuttajia on useampiakin ihmisen lisäksi, esimerkiksi eläimet ja luonto jotka muokkaavaat todellisuuskuvaamme. Ja tietysti eläimet jakavat saman pelilaudan, mutta jos katsoo maailmaa vaikka kissan silmin, on se luultavasti sangen erilainen, vaikka periaatteessa itse maailma, todellisuuden ilmentymä, pelilauta, pysyy samana. Kissa vain nappaa eri dataa kuin me, tai pelaa eri kenttää. Me siis olemme myös potentiana jokaisessa kentässä, mutta saamme dataa vain sen hetkisestä.

Todellisuuskäsityksiä on siis ilmeisesti niin monta kuin on käsittäjiä, mutta luultavasti ne on myös jaettavissa karkeisiin päälinjoihin, vaikka silti minimaalisesti eroavatkin. Kukaan ei siis pysty määrittämään todellisuutta objetiivisessa mielessä ellei pysty ottamaan objektiivisen tarkkailijan asemaa. Joka tietysti vaatisi että olisi jonkin sortin kategorinen immanentti, jolla on mahdollisuus saada tietoa itsestään objektiivisesti. Minkä värinen on punainen? Onko punainen "ulkona" todellisuudessa vai meissä. Luulisin että me emme katsele mihinkään, meihin vain tulee dataa. Ja kahden ihmisen punainen voi poiketa toisistaan radikaalisti ollessaan silti kumpikin punaisia. Jos toiselle jokin asia ilmenee sinisenä ja toiselle violettina onko mahdollisuutta saada objektiivista varmuutta. Jos paikalle sattuu kolmas tekijä ja ilmoittaa että se on sininen niin muuttaako se violetin siniseksi, vai ilmeneekö objekti edelleen violettina toiselle? Ihmiset joilla on tetrakromaattinenvärinäkö näkevät enemmän värejä kuin "normaalin" värinäön omaavat ihmiset. Tarkoittaako tämä että ilman tälläistä värinäkölisäystä varustetut ihmiset elävät "köyhemmässä" todellisuudessa ja että tetrakromaattisvärinäöllisten todellisuus on rikkaampaa, että he eksistoivat ns. päivitetyllä todellisuuden tasolla?

Aivot ilmeisesti suodattavat sisään tulevaa dataa ja fillteröivät siitä hengissäpysymisen ja suvunjatkamisen kannalta oleelliset aspektit ja päästävät ne primaariin tajuntaan. Jäljelle jää "epäkäytännöllinen" osa. Mihin se menee. Osa jää ehkä latentiksi sekundaariseen tajuntaan, ja kumpuaa sieltä unien ja mielikuvituksen muodossa. Kun katsomme esimerkiksi puuta, se näyttää puulta. Mutta mitä jos puun ympärillä onkin objektiivisessa todellisuudessa suunnaton värihalo joka hohtaa kaikkia maailman värejä. Jos aivot filtteröivät tuon pois olemiselle tarpeettomana asiana, niin ei se silti tee sitä objektiivisesti olemattomaksi. Jos mietitään ihmistä joka esimerkiksi jonkin neuraalisen poikkeavuuden syystä näkeekin tuon halon puun ympärillä, voimmeko sanoa että hänen todellisuutensa on "virheellinen", että hänelle on diagnosisoitava jokin sairaus, vai näkeekö tuo ihminen vain astetta syvemmälle todellisuuteen, toiseen kenttään? Onko hänellä löysemmät filtterit? Näitä aivoissa olevia filttereitä voi mitä ilmeisemmin säätää esimerkiksi meditaatiolla, joogalla, erilaisilla synteettisillä yhdisteillä ja joillakin luonnontuotteilla. Esimerkiksi LSD:n avulla saavutettu hallusinaatio on siinä tilanteessa todellista. Saat siis todellisuudesta irti astetta enemmän, tai pelaat eri kenttää. Puissa on haloja, värit hohkaavat ja ääniä voi maistaa, kulmat eivät ole suoria ja yhdestä kukan rakenteesta löytää koko maailman ja tekemistä moneksi tunniksi. Mistä nämä tulevat? Ovatko ne vain syvempää todellisuutta kun filtterit päästävät läpi enemmän? Ovatko Philosybiinisienten tai LSD:n vaikutuksen alaisena usein esiintyvät symmetriset kuviot mielen tai todellisuuden syvimpiä rakenteita? Jos näin on, ei kukaan voi sanoa että se olisi väärin, sillä se on todellisuutta, oikeastaan laajentunutta todellisuutta verrattuna ns. yleisesti jaettuun. Sillä paastot, mietiskely, sienet ja muut mukavat ovat tajunnan laajentajia, jotka avaavat väyliä syvempään todellisuuteen, tajunta kykenee ottamaan enemmän vastaan, sillä ns. yleisnormaalissa tilassa todellisuus näyttäytyy elintarpeiden linssin läpi.

Myös skitsofreninen todellisuus on mielenkiintoinen asia. Skitsofreenikot elävät maailmassa jossa tapahtuu paljon jota me emme näe, vaikka ne skitsofreenikolle ovat siinä kuin teekuppi nyt edessäni. Meidän jotka elämme toisenlaisessa todellisuudessa, toisessa kentässä, ja jaamme ns. yleisen todellisuuden tason, on vaikea ymmärtää skitsofreenikon todellisuutta. Tietyillä lääkkeillä voimme taannuttaa skitsofreenisen todellisuuden, mutta vastapoolina voimme toisilla synteeseillä luoda itsellemme vastaavanlaisen, näkyineen ja äänineen. Joissain shamanistisissa ja parantajakulttuuriin perustuvilla alueilla miestä, joka saa näkyjä, puhuu kieliä ja suorittaa matkoja yliseen ja aliseen, pidetään jumalasta seuraavana. Meillä hänet pistetään hoitoon ja täytetään lääkkeillä. Tietysti ihminen joka on vaaraksi itselleen ja muille on eri asia. Entäs kun lapsi puhuu mielikuvitusystävistä? Onko hänen edessään oikeasti joku, vai puhuuko lapsi vain omiaan. Koulumaailma ja yleinen sosialisaatio tietysti tukahduttaa moisen ja lapsi automaattisesti alkaa hylkimään mielikuvitustaan ja ystävän olemassaolo lakkaa, tai vähintäänkin palautuu latentiksi. Oliko esimerkiksi Jeesus tai Muhammed skitsofreenikko, yhteisön hyväksymä skitsofreenikko. Jos nyt vastaasi tulisi mies rääsyissä ja kertoisi kuinka sinun on annettava kaikki pois ja alettava rakastamaan, koska ääni hänen päässään kertoi niin, ja kysyttäessä vanhemmista hän sanoisi että hänet on hylätty pienenä, isästä ei tietoa ja äidistä ei muistoa, hänen paatoksensa olisi mahtipontista ja varmaa, niin mitä silloin tapahtuisi? Pitäisit häntä hulluna ja kääntäisit huvittuneena selkäsi. Yhteiskunnalla olisi heti diagnoosi valmiina ja oikeat lääkkeet ja hänen alternatiivinen todellisuudentasonsa typistettäisiin vastamaan nyky-yhteiskunnallista normatiivista tasoa. Ja tässä piilee ongelma. Todellisuus ei ole normatiivista, se varioi riippuen neurologisesta ja henkisestä positiosta todellisuuden tasoilla. Sillä esimerkiksi autistin todellisuus eroaa valtaväestön todellisuudesta, mutta on silti todellisuus.

Eli, luulisin että on olemassa yksi pelilauta joka sisältää kaikki kentät ja riippuen jokaisen subjektiivisesta vastaanottokyvystä jokainen kenttä esiintyy kullekin tavallaan. Lentokone maasta katsottuna näyttää hitaasti kulkevalta, mutta oikeasti vauhtia on noin 800km/h, eikä kukaan kiistä etteikö kumpikin näkemys ole todellinen. Itseään voi herkistää todellisuuden syvemmille tasoille erilaisilla tekniikoilla ja substansseilla. Todellisuuttaan voi laajentaa, mutta ei todellisuutta, se itsessään sisältää jo kaiken mahdollisena potentiana. Tämä kaikki tietysti johtaa relativistiseen suohon, mutta ehkä niin onkin hyvä, kunhan kaikkien annetaan kahlata omaan tahtiinsa ja rauhassa, kunhan yleisistä moraalikoodeista pidetään kiinni. Todellisuuden ilmentymää ei voi abstrahoida yhdeksi mahdolliseksi, todellisuuskäsitys on diversiteettiolio jota jokainen käsittelee omalla tavallaan, pysyen kuitenkin objektiivisen (äärettömän?) pelilaudan sisällä. Uskoisin että yleinen todellisuuden tuntemisen tasomme on vielä lapsenkengissä ja näkemistä on vielä paljon. Jos mukaan vedettäisiin alitajunta, unitasot tai maailmankeikkeuden laajentuminen jonka mukana laajenee potentiaalisten mahdollisuuksien aktualisoitumisen kirjo, laajenisi tutkimusalueemme eksponentiaalisti. Pitäkää siis hauskaa.

-O