Friday, September 27, 2013

Elämä päämääränä ja työn funktio


Elämä on päämäärä. Elämää, eksistointia, ei tarvitse erikseen oikeuttaa. Elämä nimisen olemisen muodon päälle levittäytyy myriadi erilaista olemista ilmentävää aspektia, työ on yksi niistä. Sana työ kärsii huonosta varauksesta nykyihmisen kielessä. Sana mielletään tarkoittamaan jotain joka on erotettu jostain muusta. Dikotomioidaan aika vapauteen ja työhön, vaikka ne eivät absoluuttisella olemisen tasolla eroa toisistaan, ne ovat enemmänkin kolikon kaksi puolta. Itse käyttäisin sanaa tekeminen. Työ kuulostaa raatamiselta, asteen karvaammalta kuin tekeminen. Työstä pitäisi siis saada tekemistä, ei työtä.

Miten nykyajan työnkuva on muuttunut? Legendaariseen "ennen vanhaan",
kun valmistui koulusta, meni töihin ja luultavasti jokunen vuosi myöhemmin jäi eläkkeelle tuosta työstä. Ihmisellä oli ammatti, ja hän myös omasi ammattiylpeyden. Oli varmempaa ottaa lainaa ja asettua aloilleen. Tuohon aikaan kaikki ei ollut niin partikkelinomaista,
pieniin lokeroihin jaettua tekemistä, vaan samalta tehtaalta valmistui koko objekti. Nykyajan fragmentoituneessa työnkuvassa tehtävät on jaettu niin pieniksi että yksi pieni ratas ei tiedä mitä toinen isompi ratas tekee. Ihminen on ulkoistettu kokonaisuudesta. Fragmentaatio ei ainoastaan koske työnkuvaa, vaan myös työsuhteita. Nykyistä
työntekijää pallotellaan työsuhteesta toiseen ilman turvallista satamaa johon ankkuroitua. Työsuhteet ovat pirstaleisia, kuukausi siellä pari täällä. Johtoporras ja omistajat ovat incognito. Siinä ei paljoa tulevaisuutta suunnitella. Tilanne kehkeytyy ambivalentiksi,
sillä toisesta tuutista huudetaan lainanottoa ja ostamista, yleistä kuluttamista ja aktuaalinen tilanne taas näyttää aivan päinvastaiselta. Nyky ajan kansantauti onkin epävarmuus.

Nykyisin ihmetellään ihmisten, varsinkin nuorten, haluttomuutta työntekoon. Mutta kun uutisia katselee tai lukee, ei tuo haluttomuus ole mitenkään ihmeellistä. Uutisissa näkee kuinka bisneseliitti kikkailee, verosuunnittelu jyllää ja työntekijöiltä vaaditaan
sitoutumista firmaan, vaikka samalla firma käyttäytyy kapitalistisen entiteetin häikäilemättömällä toimintaperiaatteella ja jättää huomiotta surun ja kivun jonka jättää jälkeensä siirtyessään halvemman työvoiman maihin, poukkoillessaan oman absurdin ahneen impulsiivisuuden penetroimana. Pahin työn imagon heikentymistä
tuottava asia on jo kauan jatkunut rahaeliitin suunnitelma täydellisen maailman rakentamisesta itselleen ja yrityksille. Vaivalla saavutetut työedut ja työehtosopimukset, joiden takia on tapeltu välillä verisestikin, ovat jäämässä kapitalismin jalkoihin, ja kohta löydämme itsemme arkaaisesta tilanteesta jossa aamuisin työkuntoiset kokoontuvat tehtaan porteille työn toivossa, ja vain marginaalinen osa tulee "palkatuksi". Mutta tämä ei sinänsä ole ihme sillä yleisen talouspolitiikan tendenssi tällä hetkellä on se että mennään firmojen edut edellä, ja kun EK ja muut työnantajien etujärjestöt käyttävät kaiken potentiaalinsa omien etujensa lobbaamiseen, ja työntekijäjärjestöt lähinnä loistavat poissaolollaan, ei ole ihme että työolot huononevat ja väki vähenee. Voittaja kirjoittaa historian. Työtä tekevästä yksilöstä on tehty niin pieni ja voimaton tekijä pelissä että hänellä ei ole voimaa nousta. Ymmärrän myös että nykyisin työntekijän palkkaaminen on kallista ja vaikeata yritykselle, mutta lähtökohtana ei pitäisikään olla maksimaalinen voitto vaan yhteinen/yleinen hyvä.

Mikä on työn funktio, tai oikeastaan tekemisen funktio? Saada ruokaa, suojaa ja jatkaa elämää. Siinä se. Sen jälkeen potentian voisikin ohjata estetiikkaan tai pyhän tunteen etsimiseen. Nykyään ihminen on tosin valheellisesti ohjattu järjestelmään jossa elämiseen ja olemiseen ei ainoastaan riitä ruoka ja suoja, on myös oltava kaikkea kapitalismin sivutuotteita, teeveitä, mikroja, tietokoneita ja absurdeja muotisuuntauksia. Kaikki tämähän on vapaaehtoista. Mutta mitä tapahtuu jos kieltäytyy noista sivutuotteista? Silloinhan jos
ainoat tyydytettävät tarpeet ovat nuo vitaalit, ei silloin tekemistä, työtä, tarvita niin paljoa. Silloin sanotaan että et kuluta ja systeemi kärsii. Mutta eihän tämä systeemi minun ideani ole ikinä ollutkaan. On outoa että jos pidät pientä peltoa josta saat vuoden perunasi ja papusi, siis käännät kylvät ja korjaat, ei sitä pidetä työnä työnä, sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti hyväksyttävänä ja normatiivisena työnä, vaikka kyse on juuri samasta kuin kaikissa muissakin töissä, eli elintarpeiden tyydyttämisestä. Nykyäänhän pystyttäisiin koko maailmaa pyörittämään tekemällä töitä muutamana päivänä viikossa muutaman tunnin ajan, ja kaikilla olisi kaikkea. Mutta valitettavasti tuota ei toteuteta, sillä nykyajan tendenssi on että suurin osa raataa marginaalin pussiin jotta kapitalistinen ylimöstö pystyisi tyydyttämään hedonistiset intentionsa. Tämäkö on työn funktio? Työn funktio ei siis enää ole elintarpeiden tyydyttäminen vaan rahan, tämän abstraktin idean, kahmiminen. Kun länsimainen ihminen on totutettu hedonistiseen elämäntapaan joka on kallista, tarvitsee hänen saada rahaa tyydyttääkseen itsensä. Jokainen voi kysyä mihin tätä kaikkea hedonismiä tarvitaan? Onko henkiset kykymme elää todellisuutta niin kuihtuneet että tarvitsemme kaiken tämän krääsän joka meille toimii niin ihanana eskapismina itse
tylsistyttämästämme todellisuudesta? Onko siis juuri sosiaalista ja henkistä pääomaa tuottamaton turha työ ja raataminen muiden pussiin tehnyt eskapismin tarpeesta arkipäivää ja näin muotoutunut työn funktioksi itseään ruokkivana kierteenä?

Sodan jälkeen oli tietysti tehtävä jotta saatiin uudelleenrakennettua maa ja sen infra. Silloin tehtiin itselle, sillä itse oli me. Kollektiivinen tekemisen tahto ja yhteishenki oli suurta,
uskonreformien hikiset otsat olivat purreet kouluissa kun uskonto oli vielä jokapäiväistä, ja työllä oli selvä funktio. Nyt yhteisöllisyys on unohdettu ja jokainen puhaltaa omaan hiileensä. Jälleenrakennuksen jälkeen kaikki oli valmista ja oltaisiin pääasiallisesti voitu vain alkaa olemaan. Mutta silloin kuvaan astui kapitalismin kylmä henki joka on niin kaukana Adam Smithin ja Max Weberin ajatuksista kuin vain voi olla, ja joka näinä päivinä on eskaloitunut aitoa kilpailua rajoittavaksi bisnesylimystön oligopoliksi. Ahneus pilasi työn, se pilaa kaiken. Kapitalismi ja sen kätyrit loivat nykyajan tendenssin työnteolle ja työkulttuurille jossa päämääräksi muotoutui siis raha. Mutta tuota tendenssiä ei tulisi ottaa absoluuttina normatiivinä, se on vain yksi teoria ontologisella pelilaudalla. Jos aina olisi ollut toinenlainen teoria olemisen pelistä, olisi se nyt normaalia. Itse katsoin kun isäni painoi töitä niska hiessä neljäkymmentä vuotta pienyrittäjänä, toteuttaen tätä syövän omaista teoriaa, ja ainoa mitä sai palkaksi oli känsiä, kettuilua ja laskuja. Hän selvisi 90-luvun lamasta kahden lapsen, vaimon, velan ja talon kanssa, vaikka joka päivä häntä yritettiin kaataa ja yrittämisestä tehdä mahdollisimman vaikeaa. Sellainenko pitäisi olla työn funktio? Ei ole ihme että kun tässä maassa on satoja vuosia painettu niska limassa hommia uskonnon reformaattorien julistaessa ihmisen pienuutta jumalan rinnalla, että
nykynuorisolle ei enää työ maistu.

70-luvulla tähdättiin siihen että kun tehtaisiin saadaan koneet, niin ihmisten emansipaatio työn ikeestä voi alkaa. Muutamat vuorotellen koneita huoltamaan tarvitaessa ja kaikilla kaikki hyvin. Tämä oli yleinen ihanne, tätä varten kehitettiin ja tehtiin. Nyt on koneet
jotka hoitavat suurimman osan työstä, mutta jako meni väärin. Työläinen ei vapautunut vaan kapitalisti. Kun rahat siis valuvat yhä harvempien käsiin on enemmänkin ihme että niinkin moni ihminen vielä jaksaa olla rattaana. Kun nykynuoriso katsoo omia vanhempiaan ei kuva ole puoleensavetävä. Elämässä ei ole enää työtä, työ on elämää dominoiva aspekti joka alistaa puhtaan olemisen ilon ja saa masennuslääkkeiden käytön nousuun. Maailma on kehitetty valmiiksi ja nyt ihminen haluaa kehittää itseään ja sisäistään. Tätäkään ei nähdä työnä vaikka monissa itämaissa juurikin kyseisen alan harjoittajat ovat suurimman työn tekijät.

Nykyajan ihmistä orjuuttaa velka. Se on nykykapitalismin koukku jonka avulla kala saadaan kuivalle maalle. Velka vaihdetaan vapauteen, vapaus velkaan. Subjektiivin arvomaailma on sekoitettu kaikella turhalla joka on elämisen kannalta täysin arvotonta ja turhaa. Individualismi on syövytetty meihin objektiivisen kollektiivisen hyvinvoinnin kustannuksella, ja kun jokainen puhaltaa omaan hiileensä joutuu jokainen tekemään kaksi kertaa enemmän, pääasiallisesti turhaa, työtä. Nykyaikainen kapitalismi onkin vapaaehtoista orjuutta. Työ on turhaa jos arvot ovat sisällyksettömiä. Mutta kun tämä individuaali alkaakin haluamaan muita arvoja kuin yhteiskunnan antamat objektiiviset suuntaviivat, niin meno muuttuu. Kun subjektin symboliset arvot muuttuvat tietoisuuden laajetessa käsittämään elämän muitakin arvoja kuin vain materialistisia, ei objektiivinen perusta pysy perässä ja tämä nähdään suurena muutoksena ja rytinänä yhteiskunnassa joka eskaloituu absurdeihin syytöksiin laiskuudesta. Henkisyyden nousu automaagisesti rajoittaa työn tarvetta, ja nykyisessä, jo rapistuvassa, työkultuurissa tämä tarkoittaa vaikeaa prosessia joka uhkaa kaikkea konservatiivista. Konservatiivisuus onkin se ainoa joka haluaa säilyttää kahdeksasta neljään elämän, terveen järjen sitä vastaan taistellessa. Tämä nykyajan työkulttuurimurros ja arvojen muutos johtaa kollektiivisen turhautumisen purkautumiseen joka on uinunut jo pitkän aikaa ja nyt purkautuu ns. tuottamattomana työnä, mutta vain kapitalistisesta aspektista tuottamattomana nähtynä, eli taiteissa, yleisenä estetiikan tajun nousuna ja kollektiivisen, voittoon tähtäämättömänä, DIY-toiminnan kasvuna. Puhtaana olemisena. Jatkuvan kasvun absurdi ajatus kurittaa puhdasta suvereenin yksilön eksistointia.

Työnteko kietoutuu myös ihmisen moraali aspekteihin, jotka ohjaavat ihmisen sisäistä hyvinvointia. Esimerkiksi poliitikko, monesti omistavan luokan etujärjestöjen lobbauksesta johtuen, kertoo naama peruslukemilla että pitää kuluttaa jotta suuri pyörä pyörii. Ihmisen
moraali ja eettisyys saattaa kuitenkin sanoa että turha kuluttaminen ja ympäristöä suotta kuormittava käyttäytyminen ei ole hyväksyttävää tai ylipäätään järkevää, ja että kaikki tavarat pitää käyttää loppuun. Mutta koska elämme kyseisessä hallinto ja talousmallissa on kulutus sen peruspilari, ja mitä enemmän kuluttaa sitä enemmän pitää tehdä töitä, ja jos ei kuluta, katsotaan sinua kieroon ja saat jonkinlaisen epäkansalaisen leiman. Olet syrjäytynyt. Ongelma kytkeytyykin nykyiseen talousmalliin jossa kukaan ei näköjään ajattele sitä, että täysin turhan kertakäyttöisen tavaran päätön tuottaminen on typerää.
Tottakai se ylläpitää kapitalismia mutta ei maapalloa tai henkistä hyvinvointia.

Arkaaiset johtajat ja pomot myös muodostavat suuren ongelman nousevassa uudessa työkulttuurissa konservatiivisuudellaan. Nuo edistyksen jarrut eivät ymmärrä vanhassa jääräpäisyydessään esimerkiksi etätyön mahdollisuuksia. Eletään vanhojen paradigmojen
mukaan jossa työntekijän on pakko olla valvovien silmien alla tai muuten hän ei tee työtä. Tämä on tietenkin absurdia patavanhoillisuutta. Kyllähän pomo näkee jos työt tulee tehtyä, ja jos ei tule, niin tekijä vaihtoon. Perinteistä ja paradigmoista vapautuminen luo pohjaa uudelle työkulttuurille joka korreloituu uuden työtätekevän suvereenin yksilön hyvinvoinnin kanssa jonka identiteetti ei enää määrity objektiivisten suuntaviivojen mukaan. Myöskin
esimerkiksi teoriat neljän tunnin työviikoista ja jaetusta työmäärästä kohtaa järjestelmällistä vastustusta, on jopa sanottu että siirtyminen kyseessä olevaan teoriaan käytännössä, vaatisi radikaaleja muutoksia nykyiseen systeemiin, mutta kukaan ei näytä huomaavan että nykyinenkin työnmurros massairtisanomisineen johtaa yhtä radikaaleihin muutoksiin.
Edellinen muutos olisikin positiivisradikaalinen. Tämä positiivisradikaalinen toimintamalli ei olisi yksilökeskeistä vaan kollektiivisen hyvinvointiin tähtäävää ja tätä kautta kaikkia yksilöitä auttavaa, ei vain muutamien apotesiointia. Ajat muuttuvat, on muututtava mukana, ja aina suuren muutoksen kohdalla voimme valita yleispositiivisen suunnan tai vain marginaalia hyödyttävän. Myöskin globaali työkuvan homogenisointi muuttaa ja haittaa työn ideaa. Kun IMF ja muut kapitalismin kätyrit yhtenäistävät maailmaa, he samalla vievät vierasta työkulttuuria maihin jossa ei ole totuttu näin toimimaan. Tämä uuden, homogeenisen, työkulttuurin pakkosyöttö purkautuu suurina rakennemuutoksina jo omalla tavallaan toimivissa maissa, ja aiheuttaa työttömyyttä ja henkistä pahoinvointia. Ns.
ylemmän tason päättäjät, johtajat ja kapitalistit nähdään yksilöinä, he erottuvat yleisestä. Kun taas työntekijät on aina nähty vain biomassana jota kapitalismi nauttii koneöljynään, ja jota voi siirrellä ja pyöritellä miten haluaa. Tämä biomassa on noussut ennekin sortoa vastaan erilaisin keinoin, mutta nyt keinona on identiteetti työ. Enää ei vain haluta olla osa tuota massaa joka marssii kellokortti kädessä kohti kuoleman kehtoa kun ylimystö mällää, ja portilla Pietari kysyy että muistitko leimata, vaan nyt massa yksilöityy. Tuo uusi vapaa yksilö ei halua enää käyttää koko elämäänsä päättömän työn tekemiseen vain jotta seuraava voisi korvata hänet, ja vain jotta pyörä pyörii. Nykyinen työläinen on kyllästynyt olemaan vain ratas. Hän haluaa itsensä otettavan tosissaan ja hän haluaa ottaa elämänsä tosissaan. Nykyisen työnkuvan murroksen ytimessä vaikuttaa ajatus siitä, että elämässä on muutakin kuin työ. Näin kaatuu determinismi. Pikkuhiljaa halutaan myös hedelmien tuottamisen ohella alkaa nauttia hedelmistä, ja hedelmistä makein on vapaus.

Ja ainahan on hyvä lopettaa Dostojevskiin: Kerran tuli mieleeni ajatus, että jos halutaan tuhota ihminen täysin, nujertaa hänet, rangaista häntä kaikkein kauheimmalla rangaistuksella, jotta kaikkein hirmuisinkin murhamies vavahtaisi tätä rangaistusta ja pelkäisi sitä ennakolta, pitäisi hänet määrätä työhön, joka on täysin hyödytöntä ja järjetöntä.

- O

No comments:

Post a Comment