Miten sosiaalinen ja kulttuurillinen todellisuus muodostuu? Mikä on yhteiskunta? Mikä tätä kaikkea ohjaa ja mikä on meidän panoksemme tähän kaikkeen?
Yhteiskunta tietenkin muodostuu ajattelevista yksilöistä joiden sosiaalinen verkosto konstruoi käsitteen yhteiskunta. Yhteiskunta on keräelmä eri ihmisten teorioita ja käsityksiä, joista ajan kuluessa on muodostunut lähestulkoon itsenäinen entiteetti. Yhteiskunta toimii normein, jotka ovat normiutuneet ajan kuluessa ja evolutiivista kehityskaarta noudattaen. Ongelma on että voittajat kirjoittavat aina historian ja kaikki perustuu hallitsevan luokan tai ryhmän intentioihin ja heidän omaksumiin/rakentamiin teorioihin. Jos koko uusi historia perustuu teollisuuden ja markkinoiden kapitalistiselle tendensille on sitä vaikea muuttaa toiseksi. Ainakin se vie aikaa ja vastustus on suurta.
Ihmisyksilö kieppuu yhteiskunnan pyörteissä kuin sammakko äkeen alla. Nykyään luullaan, että yhteiskunta on jotain johon olemme vain saapuneet. Ajatellaan, että se on suljettu systeemi johon vain synnytään. Teoriat ja näkemykset jotka yhteiskuntaa, varsinkin sen metapuolta, konstruoivat antavat yksilölle kaiken suljettuna. Perään kerrotaan että näin se vain on. Sosialisaatio pitää huolen että jokainen meistä sopeutuu. Sopeutumattomuus on virhe jota katsotaan pahalla. Yleensä ihminen tottuu tendenssiin ja sopeutuu mukaan. Silti henkiset ongelmat ovat suurella voimalla nykypäivää. Esimerkiksi masennuslääkkeiden käyttö on pilvissä. Eräs ongelmista piilee tässä. Ihmisyksilöstä on tullut enemmänkin matkustaja kuin kapteeni. Yhteiskunta toimii hallitsevan ja vallitsevan tendenssin filtteröimänä. Nämä yhteiskunnalliset normittamisfiltterit painavat yksilön tiedostamatonta dataa, jota alitajunta tuottaa, tajunnan pinnan alapuolelle, sillä alitajunnasta nousevat asiat eivät ole yhteiskunta lähtöisiä, eivätkä välttämättä edes kulttuurilähtöisiä, vaan ihmisen syvimmistä eksistenssistä datansa kaivavia syvärakenteita, siis puhtainta ihmistä. Monesti sieltä kumpuavat asiat eivät ole nykyisen normin sosiaalisesti hyväksymiä, esimerkiksi jotkin subjektiiviset moraaliset arvot, seksuaaliset suuntaumiset, jne. Näin filtterit ovat sosialisaation saatossa säädetty painamaan data pois aktiivitajunnasta. Kun ne tukahdutetaan, ne tukahtuvat, mutta eivät kuole. Hetken aikaa pinnan alla muhittuaan ne kampeutuvat tajuntaan yhä suuremmalla voimalla, ja tämä luo nykyihmiselle konflikteja tajunnan ja alitajunnan välisessä diskurssissa. Valtiot, liput ja rajat eivät päde syvimmissä alitajunnan syövereissä. Kun ihmiset jaetaan syntymässään näihin lokeroihin on sekin jo omiaan synnyttämään ongelmia syvimmissä rakenteissa. Tällä toiminnalla luodaan myös pohjaa rasistisille ajatuksille jotka mitä luultavammin eivät eksistoidu universaalissa ihmismonadissa. Tiedostomattomassa makaa universaali ihminen.
Onni ja alkuperäiset asiat jotka tukevat ihmisen onnellisuutta, esimerkiksi läheisyys, yhteisöllisyys, rakkaus, ja subjektiiviset onnikäsitteet uinuvat tiedostomattomassa. Siellä osa on aktiivisina toimijoina ja osa staattisina potentioina. Kun yhtä "ärsytetään" saa mieli tyydytyksen ja alkuperäinen ihminen onnellistuu. Yhteiskunta kuitenkin on luokitellut uudet onnen käsitteet ja asteikot, joten alkuperäiset on tukahdutettava sosiaalisessa kujanjuoksussa yhteiskunnan uusien ihmisihanteiden ja onnen käsitteiden takia. Silloin tällöin esiin putkahtavat ajatukset ja ideat luovat ristiriitoja mieleen, sillä instrumentit joilla näitä konflikteja voidaan käsitellä eivät kuulu uuden yhteiskunnan opetuksiin. Tukahdutus taas automaagisesti luo neurooseja pitkällä juoksulla. Jotta voisi olla onnellinen, pitää tietää mikä ihmisestä tekee onnellisen, on siis tunnettava itsensä. Tosin nykytendenssi ei kannusta itsetutkiskeluun vaan lähinnä koittaa saada kaikista väritöntä homogeenistä biomassaa kapitalismin rattaiden öljyämiseen.
Tukahduttaminen luo suuria eksistentiaalisia piilotajuisia konflikteja, jotka purkautuvat tietoisuuteen huonona olona ja kroonisena väsymyksenä. Näille kaikille on keksitty lääketieteellinen nimi ja luokittelu joka estää pureutumisen alkuperäiseen ongelmaan. Toisinaan luokittelu ei edes ole oleellista tai tarpeellista: nappi naamaan ja jonoon. Masennuslääkkeet ovat helppo tapa selvitä nillittävistä asiakkaista. Ja koska olemme haudanneet alkuperäisemme, joudumme elämään jatkuvassa eksistentiaalisessa ristiriidassa, joka lääkkeiden käytön lisäksi purkautuu nykyään eskapistisena toimintana kuten kuluttamisena. Yhteiskunnan hyve onkin nykyään enemmänkin itsensä tukahduttaminen kuin täysi kukkiminen. Ihminen ja ihmisen mieli on sangen plastinen kokonaisuus jonka tukahduttaminen, ainakin näennäisesti, on erittäin helppoa. Ihminen voi sopeutua vallitsevan kielipelin ja roolipelin tendensseihin ja pelata teoriaa mukana vaikka se sotisikin hänen syvimpiä intentioitaan vastaan, tai sitä vastaan nousemista pelätään. Kun tiedostamaton, syvimmistä syvin, tukahdutetaan tarpeeksi kauan, on edessä konflikteja ja neurooseja, joista esimerkiksi Arabi-kevät on hyvä esimerkki. Samanlaisia emotionaalisia konflikteja syntyy myös kulttuuriseilauksessa, jossa esimerkiksi maasta jossa seksuaalisuus on tabu, siirrytään maahan jossa ihmiset ovat lähes alasti kaduilla ja seksuaalinen vallankumous on pyyhkinyt konservatiivin naamaa menne tullen. Libidon voi tukahduttaa, mutta joku päivä se saattaa vaatia vapauttaan. Tässä tilanteessa kulttuuri varioi, ei luonto. Nykyajan, ja varsinkin kapitalistisen teorian, muodostaman ontologisen pelikentän olot ovat siis epänormaalit ihmiselle ja hänen primitiivisille intentioilleen ja tämä aiheuttaa sen että paha olo ja psykopatia yhteiskunnassa nostaa päätään.
Vallitsevissa olosuhteissa ihminen ei voi funktioida normaalisti ja vastoin kaikkea omaansa koittaa muuttaa itseään, ja näin sotii itseään vastaan. Suorituspaineet ja yleinen sopeutuminen ovat nykyaikaa yhteiskunnassa. Ulkoa annetut esikuvat ja roolimallit määrittävät olemista ja saavat ihmiset pahimmassa tapauksessa suuntautumaan väärään suuntaan. Yhteiskunnan ja vallitsevan teorian tendenssi toimii autoratiivisena auktoriteettina johon koitetaan mukautua. Se ei kuitenkaan vastaa ihmisen syvintä olemusta. Tendenssiin ja sen ihanteisiin koitetaan kuitenkin pyrkiä, ja koska se ei ole alkuperäistä ihmistä, se ei tee häntä aidosti onnelliseksi. Näin ihminen luulee ettei toteuta olemisen funktiota sataprosenttisesti ja yrittää yhä kovempaa ja kovempaa ja näin uppoaa uhä syvemmälle emotionaalisen konfliktin eksistentiaaliseen suohon. Ihmisen funktiokenttä kapenee vain annettuun ja tuntemattomasta syystä masennus kasvaa ja lääkeyhtiö kiittää.
Vallitsevissa olosuhteissa ihminen ei voi funktioida normaalisti ja vastoin kaikkea omaansa koittaa muuttaa itseään, ja näin sotii itseään vastaan. Suorituspaineet ja yleinen sopeutuminen ovat nykyaikaa yhteiskunnassa. Ulkoa annetut esikuvat ja roolimallit määrittävät olemista ja saavat ihmiset pahimmassa tapauksessa suuntautumaan väärään suuntaan. Yhteiskunnan ja vallitsevan teorian tendenssi toimii autoratiivisena auktoriteettina johon koitetaan mukautua. Se ei kuitenkaan vastaa ihmisen syvintä olemusta. Tendenssiin ja sen ihanteisiin koitetaan kuitenkin pyrkiä, ja koska se ei ole alkuperäistä ihmistä, se ei tee häntä aidosti onnelliseksi. Näin ihminen luulee ettei toteuta olemisen funktiota sataprosenttisesti ja yrittää yhä kovempaa ja kovempaa ja näin uppoaa uhä syvemmälle emotionaalisen konfliktin eksistentiaaliseen suohon. Ihmisen funktiokenttä kapenee vain annettuun ja tuntemattomasta syystä masennus kasvaa ja lääkeyhtiö kiittää.
Tiedostettu todellisuus toimii vallitsevassa teoriassa asymmetrisin periaattein joka on vastakohtiin perustuvaa. Tämä bivalenttinen näkemys sotii tiedostomattoman toiminta periaatteita vastaan sillä tiedostamaton toimii symmetrisesti, jossa kaikki on yksi. Nykyinen teoria on on/off teoriaa ja kaikki välissä oleva unohdetaan. Tiedostamaton ei taivu tendenssin konstruoiman järjen muotoihin ja muutenkin länsimainen järjen ylistys on omiaan sekoittamaan tiedostamatonta, verrattuna esimerkiksi itämaiseen intuitioon. Tiedostamaton myös sisältää mitä luultavammin tuhansia dimensioita joilla voisimme operoida, mutta vallitseva dimensio ja sen absoluutin asema saa ihmisen tukahduttamaan vaihtoehtoiset olemisen dimensiot. Vallitseva dimensio pelittää vallitsevaa teoriaa. Kaikkea rationalisoidaan liiaksi ja siitä etsitään varmuutta. Mutta nykyisen kapitalistisen tendenssin varjossa ei varmuutta ole enää löydettävissä. Kapitalistinen metaentiteetti toimii oman impulsiivisen järkensä varjolla ja se estää varmuuden löytymisen todellisuudesta. Varmuuden loputon etsiminen estää tarkoituksen löytymisen, ja se luo syviä eksintentiaalisia ongelmia ihmisen syvimpään. Nykyisen teorian järki on kaukana oikeasta järjestä. Jos asia X kasvaa lähellä, ja asiaa X tarvitaan, on järkevää ottaa asia X vierestä. Mutta vallitsevan teorian mukaan X kannattaa roudata kaukaa. Nykyisen tendenssin rationalisuus on matematiikkaan pohjautuvaa ja matematiikka kielenä on staattista ja hyvin kaukana todellisuudesta. Yksi suurimmista ongelmista lieneekin se, että sana on kadottanut todellisuuden ja alkanut oman elämänsä. Kulttuurievoluutio on myöskin eroutunut luonnollisesta evoluutiosta ja maailma jaetaan luontoon ja todellisuuteen. Mikä on hyvää teorian todellisuudelle ei korreloidu luonnon hyvän kanssa. Eri asia olisi, jos rationaliteetin lähtökohta olisi esimerkiksi altruistinen ja biosentrinen, mutta absurdisti se onkin taloudellinen.
Muu kuin ihmiseläin on pääasiallisesti autoplastinen, eli se muuttuu ympäristön mukaan ja sopeutuu siihen. Ihminen taas on alloplastinen ja pyrkii muuttamaan ympäristöään. Nykyihminen on jälleen muuttunut autoplastiseksi, ihminen siis mukautuu muttei tyydyty. Nykyinen teoria saa myös ihmisen moraalisen degeneraation kuoppaan. Ollaksesi integraali nykyisessä systeemissä on alkuperäisiä moraalisia intentioita tukahdutettava, on oltava moraalinen tyhjiö. Tämä tyhjiö taasen täytetään teorian moraalilla. Oma sisäinen omantunnon ääni tukahdutetaan ja tilalle otetaan opetettu, normi. Monesti omantunnon ääni jota toteutetaan on ulkoa saneltu ja teorian muodostama, mutta yksilö luulee toimivansa oman äänensä mukaan. Paras esimerkki tästä lienee Aatua seuranneet yksilöt, jotka luulivat toteuttavansa omaa moraalista omaatuntoaan rotu/raja/lippuaspektillisessa pelissä. Augustinus, Luther ja Calvin ovat hyviä esimerkkejä myös siitä kuinka alkuperäinen ihminen nujerretaan ihmisestä kertomalla hänelle hänen pienuudestaan ja avuttomuudestaan jumalan edessä, jonka maanpäällinen jatke on yhteiskunta instituutioineen. Näin ihminen saadaan hallintaan ja ihminen ihmisessä korvataan autoratiivisella auktoriteetilla kuten jumala, valtio, yhteiskunta, tai kuten meidän tapauksessa, kapitalismi.
Muu kuin ihmiseläin on pääasiallisesti autoplastinen, eli se muuttuu ympäristön mukaan ja sopeutuu siihen. Ihminen taas on alloplastinen ja pyrkii muuttamaan ympäristöään. Nykyihminen on jälleen muuttunut autoplastiseksi, ihminen siis mukautuu muttei tyydyty. Nykyinen teoria saa myös ihmisen moraalisen degeneraation kuoppaan. Ollaksesi integraali nykyisessä systeemissä on alkuperäisiä moraalisia intentioita tukahdutettava, on oltava moraalinen tyhjiö. Tämä tyhjiö taasen täytetään teorian moraalilla. Oma sisäinen omantunnon ääni tukahdutetaan ja tilalle otetaan opetettu, normi. Monesti omantunnon ääni jota toteutetaan on ulkoa saneltu ja teorian muodostama, mutta yksilö luulee toimivansa oman äänensä mukaan. Paras esimerkki tästä lienee Aatua seuranneet yksilöt, jotka luulivat toteuttavansa omaa moraalista omaatuntoaan rotu/raja/lippuaspektillisessa pelissä. Augustinus, Luther ja Calvin ovat hyviä esimerkkejä myös siitä kuinka alkuperäinen ihminen nujerretaan ihmisestä kertomalla hänelle hänen pienuudestaan ja avuttomuudestaan jumalan edessä, jonka maanpäällinen jatke on yhteiskunta instituutioineen. Näin ihminen saadaan hallintaan ja ihminen ihmisessä korvataan autoratiivisella auktoriteetilla kuten jumala, valtio, yhteiskunta, tai kuten meidän tapauksessa, kapitalismi.
Taloudellisrationaalisen teorian vaikutusvallan alaisena subjekti unohdetaan konstruoivana toimijana ja subjektista tulee agentti, välittäjäaine, silta pääoman metafyysisessa maailmassa. Vain ratas. Oleva muuttuu simpukaksi joka kiinnitty aparaatin pintaan, ja josta aparaatti imee elinvoimaa itseensä sylkien ympäriinsä tyhjiä kuoria. Jossain kohtaa talous otti arkhen pyhän paikan, ja sitä tuetaan sosialisaation penetroimalla darwinistisella opetuksella joka tallaa alleen altruismin. Kun darwinistinen teoria pätee ilman kritiikkiä, on sillä helppo oikeuttaa riisto. Darwinistinen teoria pätee kuitenkin ainoastaan muissa kuin ihmiseläimissä. Ihmiseläimen emergentti järki kuitenkin nostaa meidät järjen piiriin jossa voimme päättää olla syömättä toista. Darwinistinen välitön impulsi on torjuttavissa tahdolla, ja tahto saavutetaan tiedolla. Mutta tieto ja sen tuottaminen on patentoitu teorian metaentiteetille, paradigmalle. Teknokratia ja expertti tyyppinen todellisuuskäsitys johdattaa meitä haluamaansa suuntaan ja vahvistaa paradigmaa. Psykologinen auktoriteettitekijä pakottaa meidät alistumaan ja kuuntelemaan. Näin teorian saastuttama kollektiivinen kultturillissosiaalinen tajunta puskee universaalia inhimilliskollektiivista alitajuntaa lokaan ja saa sen tukahdutettua. Masennuslääkkeillä pidetään huoli sivuoireista.
Ihminen on produktiivinen olio, ja produktiivisuus on ihmisen perustekiöitä, kuten aktiivisuus maailman toimintaperiaatteita. Nykyinen tendenssi kuitenkin ohjaa ihmistä kohti yksinkertaista rattaan paikkaa. Kun tuo produktiivisuus ja luova minä tukahdutetaan sosialisaation karusellissä, purkautuu energia, jota kaikessa on, jollain muulla tavalla. Monesti tukahdutettu energia valitettavasti purkautuu depressiivisenä destruktivismina. Vapauden kahlitsiminen saa ihmisen kääntymään itseään vastaan. Teollisessa vallankumouksessa ihminen emansipatioitui osasta työtä, seuraavassa tiedonkäsittelyn vallankumouksessa ihmisen laskeminen ja muistaminen siirrettiin tietokoneille. Tämä kaikki vapautunut energiapotentiaali olisi ollut hyvä valjastaa ajatteluun ja vapaaseen produktiiviseen toimintaan, mutta ei, se vain syrjäytti ihmisen teorian konstruoijana. Teollisen yhteiskunnan lisääntyvä työn mekaaninen luonne, rattaanomainen partikkelimaisuus ja rutiininomaisuus konfliktoivat yksilön produktiivisen lähtöasetelman kanssa ja aiheuttaa yksilölle tuntematonta pahoinvointia joka medikalisaation ja eskapismin avulla karkoitetaan. Seuraus poistuu mutta syy jää.
Ihminen on produktiivinen olio, ja produktiivisuus on ihmisen perustekiöitä, kuten aktiivisuus maailman toimintaperiaatteita. Nykyinen tendenssi kuitenkin ohjaa ihmistä kohti yksinkertaista rattaan paikkaa. Kun tuo produktiivisuus ja luova minä tukahdutetaan sosialisaation karusellissä, purkautuu energia, jota kaikessa on, jollain muulla tavalla. Monesti tukahdutettu energia valitettavasti purkautuu depressiivisenä destruktivismina. Vapauden kahlitsiminen saa ihmisen kääntymään itseään vastaan. Teollisessa vallankumouksessa ihminen emansipatioitui osasta työtä, seuraavassa tiedonkäsittelyn vallankumouksessa ihmisen laskeminen ja muistaminen siirrettiin tietokoneille. Tämä kaikki vapautunut energiapotentiaali olisi ollut hyvä valjastaa ajatteluun ja vapaaseen produktiiviseen toimintaan, mutta ei, se vain syrjäytti ihmisen teorian konstruoijana. Teollisen yhteiskunnan lisääntyvä työn mekaaninen luonne, rattaanomainen partikkelimaisuus ja rutiininomaisuus konfliktoivat yksilön produktiivisen lähtöasetelman kanssa ja aiheuttaa yksilölle tuntematonta pahoinvointia joka medikalisaation ja eskapismin avulla karkoitetaan. Seuraus poistuu mutta syy jää.
Nykyiset teorian pääasialliset ylläpitäjät ovat tietämättömiä asemastaan, se olemme me kaikki. Esimerkiksi sanomalehdissä ja yleisessä mediassa teorian auktoriteetin legimiteetti rationalisoidaan yksilölle. Tämä rationalisointi tyydyttää primaarin aktiivitajunnan ja luo aikaan ymmärtämisen tunteen, ja päällisin puolin kaikki näyttää järkevältä ja kunnossa olevalta. Mutta sekundaarisessa alitajunnassa kysymysmerkki muhii. Yksilön tiedostaminen muutetaan pelkäksi vastaaottamiseksi, aparaatiksi johon prosessi syöttää dataa. Teorian integraali osa on myös individualisaatio jonka kautta ihmisten kollektiivinen vaikutusmahdollisuus ja taisteluhalu nujerretaan. Hänestä saadaan pieni ja voimaton. Subjektiivispragmaattista toimintaperiaatetta toitotetaan hyveenä ja se ottaa zeitgeistin paikan. Kapitalismin läpitunkema teoria kavahtaa objektiivispragmaattisen ajatuksen edessä tuomiten sen sosialismina. Myös teoriaa kritisoivat ajatuskuviot on helppo tyrmätä pelkkänä idealismina jolloin kritiikiltä katoaa uskottavuus massan silmissä. Idealismiksi haukuttu alternatiivinen teoria käsitys on myös hienosti saatu kontrolliin. Teoriasta poikkeava käyttäytyminen luokitellaan sairaudeksi tai rikokseksi jota varten olevat instituutiot pitävät huolta teorian pelisäännöistä. Kun poikkeavuus automaagisesti on sairautta on sitä helpompi ja oikeutetumpi hoitaa eli kontrolloida. Pahimmassa tapauksessa yksilö menettää oikeutensa yksilönä ja hän muuttuu osaksi harmaata yhteiskunnan valvottua osaa. Sen jälkeen on helppo jokainen alternatiivi ajatuskyhäelmä johtaa poikkeamasta tai sairaudesta. Normi on homogeenisen normatiivisen integraation kätyri. Normi on kätketty valta. Normatiiviset odotukset pitäisikin vaihtaa normatiivisiksi vaihtoehdoiksi.
Nykyisen teorian puitteissa yksilö joutuu kehittämään kaksi elämää. Toinen näistä projisoidaan ulos yleiseen ja toinen pysyy pään sisällä ja siellä sitä mehustellaan, muttei tuoda ulos yleisen normifiltterin takia. Päässä etenevä suunnitelma projisoidaan siis yleiseen leikattuna versiona ja elämä ei välttämättä tunnu täydeltä ja emootiot konfliktoivat jälleen. Kun tämä kaikki laajennetaan yhteiskuntaolion mittakaavaan ja kollektiiviseen yhteiskuntaihmiseen huomaamme että vallitseva teoria sotii kollektiivisen teorian kanssa. Koko yhteiskuntaolio kärsii syvästä masennuksesta. Yhteiskunta ei funktioi oikein kun kollektiivisen yhteiskunnallisen metaolion hyödyt ovat ristiriidassa teorian muodostaman kapitalistisen metaolion hyötyjen kanssa. Kun nämä yhteiskunnalliset rooliristiriidat eskaloituvat, tarjoaa teoria lääkkeeksi kulutusta ja materialismia. Tavara onkin yksilön ontologinen jatke jolla korvataan surkastunutta henkistä aspektia ja onnea. Myöskin tavaran kautta yksilö tuntee olevansa enemmän olemassa. Nykyihminen eksistoituu omistamisen kautta. Tähän tavarafetissin tyydyttämiseen tarvitaan abstraktia polettia joita saadaan työstä. Valitettavasti suuren osan yksilöistä työ johon energiaa kanavoidaan on yksitoikkoista ja hyvin vähän älyä vaativaa ja se pääasiallisesti turruttaa ja surkastuttaa subjektin luovuutta. Näin ihmisen oleminen muuttuu olemiseksi toiselle, joka ilmenee yhteiskuntana, pomona, paradigmaattisena teoriana, kapitalismina. Tekeminen ja oleminen ei enää siis funktioidu yksilölähtöisesti vaan teorian impulsiivisen intentioiden mukaan. Näin yhteiskunta jonka pitäisi olla sivistyksen kehto muuttuu subjektin unohtumisessa repressiiviseksi painajaiseksi suurimmalle osalle. Subjektin painoa ja arvoa vaakakupissa mitataan teorialähtöisellä asteikolla. Teoria ei tunne henkistä eikä sosiaalista pääomaa, joten niiden hankkiminen katsotaan loismaiseksi haahuiluksi, kun taas, jossain tapauksissa jopa muita riistävä, kapitaalin kahmiminen on hyve numero yksi ja kyseinen tendenssin aivopesemä oleva nousee kuvitteellisella sosiaalisella asteikolla ylemmäksi ja imeytyy yhä syvemmälle koneeseen. Teoria pelittää impulsiivisella kontrolloimattomalla algoritmilla jota miljoonat koneet laskevat ja yhdessä yössä pelin kuninkaasta tulee kerjäläinen. Kaikista absurdeinta on että tätä kaikkea kutsutaan järjeksi ja loogisuudeksi, mutta loogisuutta on uhmattava silloin kun se uhmaa ihmiskuntaa. Emme saa unohtaa että me olemme kapteeneja emme vain matkustajia.
Nykyisen teorian puitteissa yksilö joutuu kehittämään kaksi elämää. Toinen näistä projisoidaan ulos yleiseen ja toinen pysyy pään sisällä ja siellä sitä mehustellaan, muttei tuoda ulos yleisen normifiltterin takia. Päässä etenevä suunnitelma projisoidaan siis yleiseen leikattuna versiona ja elämä ei välttämättä tunnu täydeltä ja emootiot konfliktoivat jälleen. Kun tämä kaikki laajennetaan yhteiskuntaolion mittakaavaan ja kollektiiviseen yhteiskuntaihmiseen huomaamme että vallitseva teoria sotii kollektiivisen teorian kanssa. Koko yhteiskuntaolio kärsii syvästä masennuksesta. Yhteiskunta ei funktioi oikein kun kollektiivisen yhteiskunnallisen metaolion hyödyt ovat ristiriidassa teorian muodostaman kapitalistisen metaolion hyötyjen kanssa. Kun nämä yhteiskunnalliset rooliristiriidat eskaloituvat, tarjoaa teoria lääkkeeksi kulutusta ja materialismia. Tavara onkin yksilön ontologinen jatke jolla korvataan surkastunutta henkistä aspektia ja onnea. Myöskin tavaran kautta yksilö tuntee olevansa enemmän olemassa. Nykyihminen eksistoituu omistamisen kautta. Tähän tavarafetissin tyydyttämiseen tarvitaan abstraktia polettia joita saadaan työstä. Valitettavasti suuren osan yksilöistä työ johon energiaa kanavoidaan on yksitoikkoista ja hyvin vähän älyä vaativaa ja se pääasiallisesti turruttaa ja surkastuttaa subjektin luovuutta. Näin ihmisen oleminen muuttuu olemiseksi toiselle, joka ilmenee yhteiskuntana, pomona, paradigmaattisena teoriana, kapitalismina. Tekeminen ja oleminen ei enää siis funktioidu yksilölähtöisesti vaan teorian impulsiivisen intentioiden mukaan. Näin yhteiskunta jonka pitäisi olla sivistyksen kehto muuttuu subjektin unohtumisessa repressiiviseksi painajaiseksi suurimmalle osalle. Subjektin painoa ja arvoa vaakakupissa mitataan teorialähtöisellä asteikolla. Teoria ei tunne henkistä eikä sosiaalista pääomaa, joten niiden hankkiminen katsotaan loismaiseksi haahuiluksi, kun taas, jossain tapauksissa jopa muita riistävä, kapitaalin kahmiminen on hyve numero yksi ja kyseinen tendenssin aivopesemä oleva nousee kuvitteellisella sosiaalisella asteikolla ylemmäksi ja imeytyy yhä syvemmälle koneeseen. Teoria pelittää impulsiivisella kontrolloimattomalla algoritmilla jota miljoonat koneet laskevat ja yhdessä yössä pelin kuninkaasta tulee kerjäläinen. Kaikista absurdeinta on että tätä kaikkea kutsutaan järjeksi ja loogisuudeksi, mutta loogisuutta on uhmattava silloin kun se uhmaa ihmiskuntaa. Emme saa unohtaa että me olemme kapteeneja emme vain matkustajia.
-O
