Monday, December 23, 2013

Arkadia ja Leviathan.


Eksistoituuko nykyihminen yhä enemmän omistamisen ja turhan materian kautta ja olemmeko tätä kautta matkalla auttamattomaan degeneraatioon? Luultavasti kyllä, toivottavasti ei. Ihmisten on vaikea elää eettisesti ja moraalisesti kun puolet maailman kansasta elää köyhyydessä ja puutteessa koska ihmiset luulevat että elleivät haali kaikkea itselleen heistä itsestään tulee osa köyhäinluokkaa. Kertakäyttökulttuuri tykittää suoneen uuden ostamista mieluummin kuin vanhan korjaamista, ja ainoastaan koska markkinoiden on jatkettava absurdia jatkuvaa kasvuaan joka ei perustu muuhun kuin pienen eliitin ajatukseen että näin on oltava. Luultavasti saman eliitin jatkumon joka on keksinyt käsitteen homo economicus. Jos nyt suuntautuisimme esimerkiksi sosiaaliseen jakamiseen ja yleiseen hyvän jakamiseen, voisimme lanseerata käsitteen homo socialismus ja alkaa pelittämään sitä. Ihminen auktoriteetti pelkoineen ja kunnioituksineen pelittää nykyään sitä teoriaa mitä lehdissä ja yleisessä maailmanhabituksessa sanotaan. Ihminen ei ole taloudellinen olento, hänestä halutaan sellainen.

Meihin on saatu iskostettua usko kilpailusta kaiken perustana, ja kun sitä tarpeeksi kauan taotaan päähän niin kas, mehän kilpailemme. Illusoriset sosiaaliset hierarkiat pakottavat meidät kilpailemaan jakamisen sijasta koska valheellisesti luullaan että menestys ja arvostus muiden silmissä ovat tavoiteltavia asioita par exellence, ja nykyajan tendenssin mukaisesti tämä on vieläpä toteutettava mahdollisen näyttävästi. Näin omaisuudella, joka pelissä korreloituu hyvyyden kanssa, on brassailtava jotta saadaan pelissä metatodistus hyvyydestä. Tällä toiminnalla teorian konstruoima botti kerää lisää itsetunto ja egopisteitä ja siirtyy pelissä "eteenpäin". Mutta itse kerääminen ei siis riitä vaan omat saavutukset on tuotava ilmi. On siis koitettava haalia kasaan mitä ikinä saa välittämättä antropo tai biopoliittisista aspekteista. Yleensä haalittavat tuotteet ovat myöskin täysin turhia, keinotekoisia hyödykkeitä jotka luovat turhuuden ekologisia, ja egologisia, raunioita. Tämä on saatu aikaan vahvalla individualisaation toitotuksella ja yksityisomistamisen liputuksella. Kulttuurit joissa yksityiomistamista ei tunneta, kaikista suurimman arvon saavat asiat jotka hyödyttävät yhteisöä ja kokonaisuutta. Meidän tämän hetken pelissä yhteisöllisyys leimataan konstruoivan luokan johdosta sosialismiksi joka tekee huonoa vallitsevan matriisin ontologiselle pohjalle, ja on heidän nähdäkseen kirous.

Jostain absurdista syystä kulttuurissamme suoritettavat ns. uroteot ja saavutukset on pakko todistaa älyttömällä materian keinoin tapahtuvalla idiotismilla joka eskaloituu suuriksi taloiksi ja autoiksi. Viisas tajuaa että kaikista tärkeintä ei ole kiitos ja kunnia vaan tieto hyvistä teoista omassa päässä. Nykyaikainen omistamisemme on kilvoittelua suuruudesta. Meidät on saatu uskomaan että ne jotka eivät yllä illusoriseen normatiiviseen varakkuustasoon kokevat muiden, tai jopa omissa, silmissä alemmuuskompleksin joka perustuu yksilön itsetuntoon ja itsekunnioitukseen ja joka näin ollen saa kolauksen vallitsevan pelin toimintastrategiassa. Jokainen joka vertaa isompaan on automaagisesti pienempi, ja jos vertailukohdat perustuvat materiaalisiin ominaisuuksiin niin silloin vähemmän omistavasta tulee häviäjä. Kun teoria on asetettanut objektiivisen rikkausbarometrin joka mittaa ja muuttaa rikkauden rajoja ja käsitteitä koko ajan, tai jos mediassa pullisteleva hillomacho tai machotar luo kuvan ideaalista olevasta, niin vaikka kuinka koittaisi haalia omaisuutta saa rikkauksien kerääminen aikaan vain jatkuvaa tyytymättömyyttä omaan varallisuustasoon kun sitä verrataan alati muuttuvaan objektiiviseen tasoon jonka abstrakti rikkausentiteetti luo. Tämän myötä riittämättömyyden tunne kasvaa. Ja tämähän on kaiken idea, sillä tyytymättömänä on sinun edelleen juostava kovempaa kilparadalla jossa maali menee kauemmaksi jokaisella askeleella. Hamsterikapitalismia siis.

Status on absurdi asia vielä absurdimmalla sosiaalisella porrasteorialla. Aikojen saatossa osa porukasta on ollut pakko saada alemmalle tasolle jotta marginaali pysyisi korkeammalla sillä rikkaus nähdään verrannollisena valtaan. Sen jälkeen tätä korkeaa asemaa on jatkettu automaagisesti syntymän mukana seuraavilla etuoikeuksilla ja perinnöillä. Nykyaikainen kapitalistinen systeemi ei juurikaan eroa intian kastisysteemistä. Kun ihmiselle annetaan kuvitteellinen status, annetaan hänelle myös kuvitteelliset normit ja ohjeet status asemansa mukana. Status aste alkaa elää omaa elämäänsä orjassa jonka se on ottanut haltuunsa. Syövän tavoin se käyttää orjaansa omaan kasvuunsa niin kauan kuin orja on hengissä. Korkeammalla tässä statusteoriassa pelaavan on myöskin uusinnettava asemaansa koko ajan ostamalla ylellisyystuotteita joita ei tarvitse, sillä ostamattomuus mielletään varattomuudeksi. Kapitalismi tietenkin koittaa saada jokaisen pelaamaan mukana antaen tyhjiä lupauksia ja pickwickmäisiä arvoja, ja vain jotta se itse voisi olla. Mutta jos otamme esiin entisaikain viisaudet tai puhtaan rationalisuuden linssit joiden läpi alamme peliä tarkastella, huomaamme että kukaan ei oikeasti tarvitse kahtakymmentä huonetta tai neljää autoa, ja silloin koko teoria kääntyy hullun ääliön hommaksi.

Koska Tv:t, autot, puhelimet ja muu tilpehööri on tehty mahdolliseksi myös alemman statusasteen pelaajille, saa ylemmän asteen dandyistinen oleminen kolauksen. Näin ollen itsensä korottaneen yläluokan on keksittävä uusia tapoja tyynnyttää heitä kontrolloivan loisen loputtomat halut. Sillä eihän ylemmän ole suotavaa olla samalla tasolla alemman kanssa. Tähän hätään tulevat timatit, kulta ja muu metalli. Ökykuluttajien luokan keskeinen potlatch leikki opetetaan siihen kuulumattomalle yksilölle nykyisten tosi-tv sarjojen myötä, jotta saataisiin aikaan kateutta ja näin lisää osallistujia. Mutta nykyinen potlatchpeli on kääntynyt päälaelleen ja toiselle antamisen sijasta kilpaillaan itselle ostamisella. Tähän kaikkeen tähtäävä materialismi ja vice versa tekee ihmisistä joilla ei ole niin paljoa rahaa, ja jotka eivät ole muutenkaan niin paljoa tavaraa tarvinneet, köyhiä niiden silmissä jotka ovat ottaneet osaa peliin, ja he alkavat automaattisesti, ja pelin hengen mukaisesti, väheksymään tätä kehittämäänsä alaluokkaa. Omistuksen kasvaminen siirtää pelaajaa pelilaudan ruudusta toiseen "omiensa" luokse, ja näin ruudut ovatkin uudet luokat. Irtisanoutuminen pelistä leimataan downgrowthiksi ja kaikenlaisiksi muoti-ilmiöiksi joille on helppo naurahtaa ja lyödä otsaan hipin leima. Omistamaton yksilö runtataan pieneksi ja avuttomaksi, lähes ihmisoikeuksien omistamisen rajalla heiluvaksi tapaukseksi joka ei voi antaa luotettavia ohjeita koska ei omista. Häntä ei siis kuunnella, sillä hän ei ole omistamisella oikeuttanut legimiteettiään pelissä. Jos kerran jo mukana pelannut yksilö leikkaa keksityt hyödykkeet pois, sanotaan että systeemi kärsii. Lehdessä olevassa uutisessa saksasta sanotaan että nuoret ovat unohtaneet auton statussymbolina ja näin ollen vähentäneet uusien autojen ostoa, ja että he mielummin jakavat yhden auton kuin ostavat kaikki oman. Tämä nähdään itkuna ja hammasten kiristelynä. Analyytikot ja teknokraatit huutavat yhteen ääneen tämän haitallista vaikutusta kaikkeen. Seuraavalla sivulla penätään jotain tehtäväksi ilmaston lämpenemiselle. Näin pelaaja saa ambivalentin olemisen muodon.

Yleensä kerätty yksityisomaisuus kaventaa muiden oloja. Sillä yhdessä laatikossa häärääminen vaikuttaa välttämättä toiseen laatikkoon. Ja yksityisestä omistamisen halusta syntyvät tappiot ovat kollektiivisia ja voitot yksityisiä. Miten yksi voi omistaa koko maan banaanit, tai malmit? Koska omistaminen on yksityistä ei kollektiivista. Jos asiat omistaa valtio ja valtio on hyvä silloin asiat omistavat kaikki. Jos taasen kaiken omistaa yksityinen, ei hänellä ole intressejä kuin omaan perseeseensä. Ensiksi kaikilla on kaikkea ja sitten kaikesta on puute, näin toimii yksityistäminen. Koska pelissä ei riitä että omistaa ruokaa ja suojaa, ruoka on nykyään oltava mitä eksoottisempaa ja suojan on vastattava normittavia lehtiä joiden sivuilla täydellinen pelaajalle suotuisa elämä esitellään. Näiden lehtien ja uuden mallisen elämän hienoutta esittelevien brosyyrien sivuilla bottiin ajetaan uusia ohjelmia jotka kertovat hienouden ja käyttöarvon korreloituvan hinnan kanssa. Mitä kalliimpaa, sitä parempaa. Nykyaika ansaitsisikin jonkinlaisen idiotismin palkinnon siitä että enää tavaralla ei tarvitse olla funktiota, ja esteettinen arvokin on sivuseikka, kunhan se on kallis niin pelaaja tulee tyytyväiseksi tyydyttäessään häneen ajetut ohjelmat.

Millaisen yksilön tämä (yksityis)omistuspohjainen matriisi luo? Omistaminen tietenkin luo itsekkyyttä ja itsekkäät ihmiset ovat huonoja hoitamaan yleisiä asioita ja ylläpitämään kollektiivista hyvinvointia yhteiskunnassa. Mutta kollektiivinen hyvinvointihan halutaa karsia kapitalismin penetroimassa pelissä sillä yleinen terveydenhuolto ja sosiaaliset avut kansalaisille lukeutuvat sosialismin teoriaan jossa kapitalismi näkee punaista. Koska ihminen ei ole alunperin taloudellinen eläin, ei voida olettaa että kaikki ilman kitkaa tähän karsinaan sopeutuvat, mutta sopeutumattomille on annettava inhimillinen vaihtoehto elää. Muuten teoria alkaa saamaan fasistisia piirteitä jossa vaihtoehtoja on tasan yksi. Teorian botti luulee kompensoivansa sosiaaliset puutteensa joita yksityinen voiton tavoittelu saa aikaan, sillä kapitalisti on kapitalistin pahin vihollinen, lisäämällä omistamistaan ja samalla heikentää muiden elinolosuhteita. Mutta se ei näytä huolettavan pelaajaa, sillä taloudelliset suhteet ovat täysin korvanneet sosiaaliset suhteet, ja ystävyys mitataan puhtaasti rahassa ja hyödyssä. Nykyaikainen ystävyytemme on metasosiaalista, jonkinlaisen sosiaalisen portaalin kautta pelitettävää metatodellisuutta jossa aktuaalista tapaamista vältetään. Ja jokainen klikkaus on rahan arvoinen jollekin. Olisi hauska koittaa mitä tapahtuisi jos yhtäkkiä alkaisimme maksimoimaan voiton sijasta hyvän ja rakkauden määrän.

Matriisiin kytkeytyvälle yksilölle opetetaan heti alussa että ilman kyseistä teoriaa ei ole teoriaa ollenkaan. Ajatellaan että jos kapitalismi kaatuisi, emme pystyisi enää funktioimaan millään tasolla ja maailma luisuisi täyteen kaaokseen ja barbariaan. Pelaajalle ei anneta vaihtoehtoa teorian ulkopuolella. Matriisin kaatumiset ja muut bugit materialistisessa habituksessa ovat siinä mielessä hienoa katseltavaa että se saa aina pelaajan, paitsi paatuneimmat, miettimään elämän perimmäisiä arvoja ja priorisoimaan asioita uudelleen. Peliin kirjautuva yksilön käytös siis täytetään talousrationaalisella ajattelulla ja yksilö alkaa automaattisesti karsastamaan kapitalismin vastaisia ajatuksia, virheellisesti luullen että tämä peli on ainoa peli. Kaunis arkadia jossa toimitaan altruismin ja humanismin keinoin on siis haudattu ajatus, ja jäljelle jää vain Leviathan joka syö valon ja joka on puhdas talousrationaliteetti. Sen funktio on arvottaa kaikki abstraktein poletein, näin theatrum mundin näyttelijät saavat uudeksi ohjaajaakseen pääoman. Näyttelijän ihmetys olisi suuri jos hän joskus pääsisi ohjaajan huoneeseen, sillä se on tyhjä. Joka kerta pelin ohjelmiston muuttuessa on pelaaja opetettava uuteen kenttään ja uusiin sääntöihin, tätä varten teorian on penetroitava koulutussysteemi, yleinen sosialisaatio ja media. Näin luodaan uusi ihmiskuva jolla on uusi taloudellisrationaalinen identiteetti. Mutta koska matriisin ohjelmistoon ei kuulu eettinen tai moraalineninfra, on materialismin epäonnistuessa botit tyhjän päällä. Materialismin pettäessä määrää henkinen ja aito sosiaalinen pääoma jonka kartuttaminen on nykyisessa pelissä aliarvostettua.

Pelitettävässä paradigmassa pelaajat muuttuvat tavaroikseen. Materialismin koura nappaa yksilön niin syvään syleilyyn että ainoa mitä hän ympärillään näkee on materialismin haluama. Yhtenä aamuna botti herääkin uutena Audina tai R-kioskin kokoisena tv:nä, jonka on eilen pelissä hankkinut. Jos siis audi naarmuuntuu, naarmuuntuu yksilö. Tavara on muuttunut keinosta päämääräksi ja ihmisestä tulee audin väline ja audista päämäärä. Botin alkuperäiset tarpeet siis surkastutetaan ja kaikki tietävät mikä on parasta hänelle. Pelin nopeus alkaa 48 frame raten nopeudella ja HD kuvalla turruttamaan pelaajan ja muutos on niin nopeaa että juurtumista ei enää tapahdu ja ihmisen plastisuus valjastetaan unohdukseksi. Pelaaja rimpuilee vailla juuria edistykseksi kutsutun illuusion verkoissa. Kyseisen matriisin luoma maailmankuva riistoineen ja ekologisine bugeineen voi olla destruktiivinen ja puhdasta järkeä vastaan taisteleva, mutta botille siitä tulee jatkuvan jatkumisen kautta looginen prosessi josta on pelin loputtua vaikea päästä eroon. Matriisi konstruoi siis maailmankuvan jossa hyvän käsite on käynyt läpi rankan muokkaamisen prosessin, mutta ihminen silti alkuperäisesti hyvään tähtäävänä oliona ottaa päämääräkseen uuden hyvän välittämättä kanssa pelaajista. Pelaajan tehtävä matriisissa rajoittuu arvon tuottamiseen tavaralle jota kukaan ei oikeasti pelin puitteiden ulkopuolella tarvitse. Leviathanin on myös tuotettava olioita jotka tarvitsevat kyseisiä turhia objekteja. Oliot on myös uusinnettava koko ajan jotta turhuuden tarve ei surkastu, ja jälleen olemme sosialisaatiossa tosi tv:n ja mainosten voimalla. Pelin kuluessa ihminen muodostuu sangan ambivalentiksi olioksi pääomalle ja kapitalismille yleensä. Peliä uusintavana kloonina, työläisenä, hän on silkka kuluerä pääomalle ja näin ollen vältettävä aspekti. Mutta teoriaa kuluttavana kloonina, kuluttajana, hän on pelin kuningas ja rekonstruoija, pääoman paras ystävä.  

Analogia uskontoon.

Nykyisen markkinateorian fundamentaalisuus saa myös entisaikain uskonnollisia piirteitä. Kun joku kertoo talouspelin pelaajalle transsendentista jumalentiteetistä, pienestä maata kiertävästä teepannusta tai absurdia uskoa vaativasta pata-pata jumalasta johon pitäisi usko suunnata, pelaajaa naurahtaa uskonnon hölmöyttä, alkaa kertomaan kuinka uskonnot ovat tuhonneet maailman ja ovat paha par exellence. Pelaaja muistuttaa itseään että uskonnot ovat keksittyjä asioita. Mutta kapitalismi on uusi uskonto pelaajalle. Uskonto joka ei enää julista rakkautta vaan kilpailua. Näin konstruoituu uusi uskovainen joka on juuri kieltänyt uskon. Uskovainen pelaa panoksensa kilpailun pussiin koska kapitalismin ylipapit ja profeetat veisaavat jatkuvan kasvun gospelia, ja tähän uskovainen uskoo ilman omaa ajattelupanostaan joka on jo kauan sitten surkastettu pelin tarkoitusperien mukaisesti. Kapitalismiin uskominen on pelaajalle samaa kuin vaikka kristinuskoon uskominen kristitylle, uskon akti säilyy, jumala muuttuu. Pääoman alttarille tulee siis uuden uskovaisen uhrata kaikensa. Uuden uskonnon perusta on siis kilpailu ja kasvu. Initoitava asetetaan prokuksen sänkyyn ja hänet sokaistaan kolmen A:n luottoluokituksen liturgialla joka on naamioitu siunaukseksi. Vääräuskoisia rankaistaan syrjäytyneen leimalla ja yleisellä pahalla silmällä. Kun uusi uskovainen omistaa miljoona taloususkonnon polettia ja on näin voittavalla puolella, alkaa hän automaattisesti toistamaan uskontonsa teesejä jumalallisina totuuksina joita pääjumala pääoma sanelee. Vastustavat puheet kaikuvat tyhjille korville jumalanpilkkana uusien toimistomoskeijoiden kivisillä seinillä jossa botti mumisee kasvun mantraansa googlelasit päässä töitä tehden. Uusi uskovainen toimii absurdilla mentaliteettilla. Hän kieltää esimerkiksi kristinuskon tai juutalaisuuden väittäen sen olevan ihmiskunnalle huonoksi koska se tuottaa massoille surua ja alistaa yksilöä. Mutta samalla kirjautuu uuteen uskomussysteemiin joka otsallakin nähtynä tuottaa surua massoille ja alistaa yksilön intention korvaten sen absurdilla kilpailulla ja kasvulla. Uusi uskonto perustuu ulkoiseen kasvuun. Tämän uuden uskonnon, Leviathanin uskonnon, on myöskin uusinnettava subjektinsa koko ajan jotta se voisi elää, sillä uskonto kuolee kun siihen ei enää kukaan usko. Näin talouden tunteettomasta kädestä tulee uusi näkymätön jumalan käsi joka kaitsee katrastaan ja hakee takaisin erehtyneet. Uusi uskonto myöskin tekee pelissä epäonnistumisesta yksilön oman bugin joka on korjattavissa yhä kovemmilla uskonnon harjoituksilla. Uskovaisten korvissa kaikuvat koko ajan talouden ylipappien ja yhtiöiden profeettojen teesit joiden avulla uskontunnustuksen uusiutuvuus ja näin ollen mielessä pysyminen ovat taattuja. Transsendentti perkele, paha, helvetti on epäonnistumisen muotoon puettu paholainen jonka pelkääminen on ohjelmoitava myös pienempien uskovaisten tajuntaan jo kehdossa. Ja koska uusi uskonto on demonisoinut pelkän olemisen mahdollisuuden on botin rakennettava Ikeatalo tämän eksistentiaalisen kuilun päälle, vain jotta hän saisi tekemistä olemisen tilalle.

Harhaisessa pelissä funktioivan uskovaisen ambivalenttius ja koko olemisen sykli aktualisoituu pyöröoven toimintaperiaatteella. Kun pääoma poistaa hyödytöntä kuonaa, esim. työntekijöitä, eli uusia uskovaisia turhana taakkana ja hyödyn/voiton maksimoinnin takia omalla puolellaan ovea, ja kun uskovainen siirretään poistamisen jälkeen toiselle puolelle on siellä vastassa hurraava enkeleiden joukko joka hurraa kuluttajalle jolla ei enää ole poletteja kuluttamiseen, johon kaikki perustuu ja niin hänet käännytetään takaisin toiselle puolelle ansaitsemaan paikkansa seurakunnassa. Uskovaisen ovi käy niin kauan kunnes hänet hylätään loppuunkulutettuna johonkin syrjäiseen koloon ja toivotaan että hän kuolisi nopeasti tai jatkaisi pelissä. Tätä pelissä kutsutaan eläkkeeksi. Uuden uskon suuntauksen konstruoiva ja ylläpitämä kapitalismi sotii nykyistä hyvinvointivaltion teoriaa vastaan, sillä hyvinvointivaltiossa toimivat julkiset terveydenhuollot ja etuisuudet ovat sosialismin pirstaleita, ja uusi uskonto ei perustu enää sosiaaliseen auttamiseen. Uskovaisen äly sumennetaan annetuksi ohjelmaksi ja se estää uutta uskovaista tajuamasta että konflikti tilanteessa edelle menee aina pääoma. Välittäminen karitsasta päättyy jos pääomaa uhataan. Uskonto vaatii suuria uhrauksia ja alamaiset kumartavat kun tuhannen ihmisen elämä tuhotaan päätöksellä joka palvelee pääasiassa pääpappeja ja profeettoja. Usko onkin tärkeä osa pelin toimintaa, se oikeastaan vaatii sen toimiakseen. Ahkera aivopesu ja inkvisitio pitää tästä huolen. Yleinen korreloituu siis pääoman ja voiton kera ja yhteinen hyvä saa uuden käsitteen nopeuden ja korkeuden myötä. Oikeastaan käsitys yleisestä ei enää eksistoidu uskovaisen botin aistikalvoilla joihin neonvalohelvetti tykittää ohjelmansa. On vain erillisiä aioita joita kaikkia on kontrolloitava erikseen ja metayhteydet kaikessa on salattu. Ensimmäistä kertaa uskonto ja tiede käyvät käsi kädessä kohti paratiisia jonka portilla lukee laissez-faire. Uusi uskon peli legimitoi tieteen aksioomat ja vice versa. Näin ne ovat yhdessä luoneet mahtavan universaalin teorian jonka alle kaikki on tungettava, ja pappi siunaa tieteen uskomattoman löydön joka julistaa henkilökohtaisen eduntavoittelun olevan yksilön perusolemus, uskon motivaatio. Uusi uskonto on myös uskonnoille yleensä ominaisella tavalla integroinut vanhat juhlapyhät osaksi omaa elämäänsä luoden pelaajalle turvallisen tunteen tradition jatkumisesta. Näin entisaikain joulu on myöskin uuden uskonnon pääjuhlia jossa kaikkien odotetaan kuluttavan mahdollisimman paljon jotta pääjumala pääoma pysyy tyytyväisenä.

Aksiomaattinen todellisuus eksistoituu siis epädemokraattisella pelilaudalla jossa yhden uskovaisen teoriat eivät juuri paina. Kaikki on sallittua mikä voidaan integroida olemassa oleviin ja vaikuttaviin peliteorioihin ja näin ollen muuttuu voitontavoittelun penetroimaksi rukoiluksi voitosta. Näin itsensä ainut vapahtaja, jokainen itse, naulataan aineen ristillä, ja pelaaja menettää vapautensa uudelle uskonnolle, kapitalismille.

Hyvä Saturnaliaa.

No comments:

Post a Comment