Politiikka luo tilan joka imaisee
sisäänsä kaiken. Näin pelittää (tai pitäisi pelittää)
valitsemamme edustuksellinen systeemi jonka arkhe makaa dialogin ja
yleensä kommunikativisuuden pohjalla. Politiikan tilassa aukenevan
idean pitäisi konstruoida yleinen hyvä ja tähtäin pitäisi
asettaa mahdollisimman suureen yleiseen hyvään, mahdollisimman
monelle. Mutta miten tämä tila meille aukeaa? Onko saavutettu
yleisesti hyvä? Onko tilaan, jossa kaikkien periaatteessa pitäisi
koko ajan olla ja vaikuttaa, ylipäätään mahdollisuutta vaikuttaa,
vai onko dialogissa katkos jossa valtaan ovat nousseet vain yleisesti
tunnustetut poliitikot? Toimiiko kommunikatiivisuus poliittisessa
pelissämme, vai onko politiikan kenttä kakofoninen eliittinen tila
jossa jokainen vain huutaa omaa asiaansa tai edustamansa instanssin
etuja? Vaikuttaa siltä että politiikka on muuttunut suureksi
tragikoomiseksi teatteriksi jota pidetään pystyssä ainoastaan sen
takia että ihmiset (kansalaiset) pysyisivät luulossa jossa luullaan
että poliittinen atmosfääri toimii ja edustuksellisuus koittaa
saada hyvää kansalaisille, vaikkakin nopea vilkaisu tilanteen
aktualisuuteen indikoi enemmänkin oligopolin ja suuryhtiöiden
etujen ajamista. Kooma jossa politiikka korisee, koskee oikeaa ja
vasempaa. Poliittiset lauseet jotka tilassa vaikuttavat ovat
enemmänkin valmiiksi pureskeltua fraseologiaa joka ei tuo mitään
uutta tilaan vaan enemmänkin stabilisoi tämän hetkistä olemassa
olevaa, mutta se on naamioitu edistyksen tai muutoksen valepukuun.
Näin poliitikko muuttuu mimiikan ammattilaiseksi, ja mimiikka on
ainoa mahdollinen tapa pitää palkkatasonsa. Dialogin toiminnan
kannalta essentiaalinen aukko jota kautta keskusteluun ohjataan
uutta, on suljettu, ja sisään pääsee vain toistamalla samaa
lausetta kuin kaikki muutkin. Radikaali uusi leimataan idealismiksi
ja utopiaksi ja se syrjäytetään naurahduksella tai säpsähtävällä
pään nousulla tabletin kahlitsevasta näytöstä jonka jälkeen
katse jälleen painuu näyttöön. Sillä kokousmaksun saa teki mitä
teki. Politiikasta on tullut koodi joka pyörii ympyrää omassa
suljetussa systeemissään ja sanaa seuraava sana on valittava jo
suljetusta joukosta sillä lauserakenteen periaatteella että koodi
ei katkea.
Riistokapitalismi ja sen edustajat
ajavat minimalistista valtion mallia. En tiedä ovatko nykyiset
päättäjät oikeasti sitä mieltä että minimalistinen valtio
olisi ideologioista paras vai elävätkö he kaikki jonkinlaisen
massahypnoosin vallassa. Ovatko he siis tyhmiä vai mukana juonessa?
Valtion funktio on murroksessa. Mielestäni valtion päätehtävä on
taata elämiseen vaadittavat perusasiat; Vesi, sähkö, yleinen infra
ja terveydenhuolto. Yksi yleisistä poliittisen fraseologian
nykymuodoista on fraasi rahattomuudesta. Ei siis ole rahaa. Hassua.
Mihin raha on kadonnut? Onko tapahtunut mystinen antimaterialisaatio
jossa suuri osa maailman likviditeetistä on kadonnut ei-olevaan? Vai
kasaantuuko raha vain harvoille? Ymmärrän miksi valtiolla ei ole
rahaa, mutten ymmärrä miksi asiaa ei ratkaista. Ilmeisesti
poliittinen kenttä omien varmojen suurien palkkojensa kanssa on
unohtanut että ei ole rahaa ilman tuloja. Jos minulla ei ole tuloja
ei minulla ole rahaakaan, se on totuus mutta sitä on turha toistaa
vuodesta toiseen. Mitä jos valtiolla olisikin tuloja? Sitä ei saada
aikaan myymällä ainoita valtion tulonlähteitä. Tietenkin ne on
myytävä, sillä valtiollinen taistelee riistokapitalistisen kanssa
ja idea minimalistisesta valtiosta ei muuten etenisi. Yleinen
pettyminen politiikan tilaan ja poliitikkojen poteroituminen
ehkä-maailmaan, saa aikaan äänestämisen loppumisen. Kun tarpeeksi
monta kertaa on pettynyt, ei enää jaksa. Suurin osa ihmisistä
luultavasti vain haluaisi että politiikka olisi yleistä hyvää
varten, ei loputonta teatteriväittelyä.
Sanomaton kollektiivinen totuus saa
yhteiskunnallisen aktualisaationsa kiakkovieraat-tyyppisissä ja
ympäri maailmaa nähdyissä kansannousuissa ja mellakoissa.
Vaikkakaan toimintaperiaatteet eivät vastaa kaikkien näkemyksiä
siitä miten asiaa pitäisi ratkaista, on toiminta silti puhdasta
politiikkaa. Yhdestä rikkoutuneesta ikkunasta tehdään suuri poru
jotta saataisiin itse tapahtunut ja ikkunan rikkoutumiseen johtanut
polku kasvatettua umpeen ja näin ollen siirrettyä mielen
periferioille. Tällaisia mellakoitsijoita ja mielenosoittajia on
psykologisesti helpompi ja vallitsevalle yhteiskunnalliselle
paradigmalle turvallisempaa kutsua rosvojoukoiksi ja humalaisiksi
örveltäjiksi kuin oikeasti yhteiskunnan ja todellisuuden
eksistentialiseksi kriisiksi. Kyseisissä tilanteissa kysymykseksi ja
"vastaukseksi" nousee kuinka paljon lisää rahaa pitää
lapata mellakanhallintajoukkoihin kun voitaisiin avata
dialogi poolien välille ja löytää ratkaisu tuloeroihin
ja muihin yhteiskunnallisia leimahduksia kumuloiviin ongelmiin.
Kerjäämisen kieltäminen ei poista köyhyyttä, olisi tärkeämpää
kieltää köyhyys. Syyt jäävät peittoon kun keskitytään vain
seurauksiin.
Minimalistisen valtion tendenssi on
muuttamassa koko valtion funktiota. Ja jokainen on oman onnensa herra
tyyppinen individualistinen yksilö idea vain vahvistaa sitä.
Yksityisen firman kinnostuksen kohteisiin ei kuulu köyhien
terveydenhuolto vaan voiton maksimointi. Kaikille on hyvä että on
koulut, sosiaalihuolto, vesi, sähkö ja vanhusten huolto, ja se on
valtion funktio niin kuin me valtion tunnemme. Kun näistä kaikista
aletaan karsimaan säästämisen nimissä olemattomaan rahan
puutteeseen, muuttuu valtion status hyvästä ei-hyväksi. Eli eikö
valtio ole enää hyvä? Jos päättäjä ja paradigma tasolla
rakennetaan jonkilaista muuta suunnitelmaa kuin hyvä valtio, on
käsite "hyvä valtio" nykyisessä käsitetodellisuudessa
yleisesti haudattava ja otettava tilalle toinen käsite, esimerkiksi
konserni tai firma. Valtiosta tulee firma, tai etujärjestö
riistokapitalismille. Tämä taas johtaa tilanteeseen jossa kaikki
säännöt ja valtiolliset ohjeet muuttuvat turhiksi ja vanhenevat.
Ja jos valtion idea katoaa ja tilalle tulee globaali
riistokapitalistinen systeemi, niin mitä tapahtuu kansallisvaltion
mukana tulleelle idealle ja käsitteille ihmisoikeuksista? Onko
globaali riistokapitalismi siis oikeudettomien vapaiden yksilöiden
sotaa kaikkia vastaan, ja näin palaamme jälleen vahvimman
oikeus-tyyppiseen tilaan. Vai kiinnostaako yksityistä firmaa
voitoton osattomien hoitaminen. Kansalaisista tulee siis poliittisen
tilan pakolaisia ja näin ollen kapitalismin riistaa. Mutta jos
koulutus ja ihmisten yleinen hyvä olo on valtion pääfunktio, niin
olisi siihen siis syytä keskittyä, ja jos näin ei tehdä, niin
olisi edes rehellistä kertoa kansalaisille että koko vation
paradigma on murroksessa.
Johtava puolue Kokoomus ratsastaa
isänmaa-tyyppisellä fraseologialla, ja kahmii vanhoja äänestäjiä
puolelleen. He leimaavat esimerkiksi kiakkovieraat sangen
epäisänmaallisiksi. Mutta yleinen valtion, ja näin ollen
kansalaisten jotka ovat valtio, omaisuuden myynti ja ulkomaisten
riistofirmojen verohelpotukset yhdistettynä vapaakauppasopimuksiin
eivät mielestäni myöskään kieli isänmaallisuudesta. Ja käytän
sanaa isänmaa tässä vain kuvaamaan tietylle alueelle kasaantunutta
ihmisryhmää joka jakaa kielen ja kulttuurin ja on saanut nimekseen
jonkin sanan, esimerkikisi Suomi, Ranska, Bhutan, riisuttuna kaikesta
sanaan "isänmaa" kertyneestä kuonasta. Johtavan
oppositiopuolue Perussuomalaisten puheenjohtajakin joutuu
irtisanoutumaan kiakkovieraista vaikkakin on samaa mieltä EU:sta ja
riistokapitalismin vaikutuksesta kansalaisten hyvinvointiin kuin
kiakkovieraat, muuten äänet loppuisivat. Sen jälkeen onkin hyvä
vetäytyä makkara kädessä surkuttelemaan poliisihevosta. On
mystistä että oikeus olla ihminen ja oikeus ihmisoikeuksiin liittyy
vain rajoihin ja lippuihin, ja näin ollen maattomalta pakolaiselta
riisutaan ihmisoikeudet koska vain muka lippu tai raja voi määrittää
oikeuden oikeuksiin. Loppujen lopuksi ihmiset eivät taistele, vaan
liput ja rajat taistelevat. Kun metafyysinen viiva on vedetty idean
ja teorian muodossa maailman pelilaudalle, syntyy absurdit
puolustustarpeet ja ulkopuoliset nähdään uhkana.
Maailmanyhteisössä ei tuntematonta olisi. Rajat, liput, valtiot ja
maat voisi mielestäni lakkauttaa mutta tilalle ei saa muodostua
vahvimman oikeus tyyppinen riistokapitalismi, vaan tarvittaisiin
jonkinlaista demokraattista kosmopoliittista maailmanyhteisöä.
Nykysessä poliittisessa pelissä
kaikki riippuu taloudesta ja talous säätelee kaikkea. Moderni
tekninen maailma ja poliittinen kenttä on alistettu
kvartaalilaskennalle ja ihminen, ja mikä pahinta elämä, on hylätty
tai uhrattu numeroiden abstraktilla alttarilla. Nykyinen politiikka
on yritystä saada numeroille hyvät olot, ei ihmisille.
Edustuksellinen systeemi on tullut siihen pisteeseen jossa
kansalaisen poliittinen vaikuttamismahdollisuus on supistettu yhdeksi
päiväksi neljässä vuodessa jolloin saa laittaa lapun laatikkoon
ja sen jälkeen raahustaa takaisin kotiin katsomaan kun mikään ei
muutu. Moderni ihminen on ulkoistettu ajattelemisesta ja kaikki
tietävät mikä on sinulle parhaaksi. Uuden poliittisen yksilön
olisi opittava tuntemaan itsensä puhtaaksi aikakautensa ja
situaationsa paradigmoista ja tendensseistä, ja tähdättävä
puhtaasti yleiseen hyvään. Nykyisen kansalaisen yhteiskunnallisen
historian/paradigman kriittinen dialektiikka on kuoletettu ja
kouluista halutaan poistaa historia, koska juuretonta on helpompi
ohjailla. Kaikki opetetaan uudelle yksilölle annettuna ja
finaalisena. Kouluihin pitäisikin saada mahdollisimman varhaisessa
vaiheessa mukaan filosofia ja etiikka tai ideologiakriittinen
dialektinen historianopetus. Tämä kaikki saattaisi johtaa
radikaaliin relativismiin, mutta relativismia pitäisi opettaa
katsomaan altruismin ja etiikan linssien läpi. Uuden poliittisen
päättäjän taas tulisi olla objektiivinen filosofi joka toimii
minimipalkalla. Nykyinen poliittinen tilamme, kilpaa huutavine
puolueineen, ja se että tarkoitus on torpedoida toinen ennemmin kuin
luoda keskusteluyhteys, luo jatkuvan sisällissodan tilan
yhteiskuntaamme, ja kun yksilön maailmankuva muodostuu
merkityssuhteista, niin ns. vääristymät kuvassa tai dialoginen
katkos syyn ja seurauksen välissä (jatkuva sisällissota) luovat
destruktiivisia maailmankuvia ja usein vihamielisiäkin ajatuksia
seurauksia kohtaan. Politiikan repaleisuus ja kätketyt tarkoitukset
saavat ihmiset luulemaan outoja asioita.
Myös murros työssä ja työnkuvassa
nykyisessä yhteiskunnassa tulisi ottaa poliittiseen käsittelyyn.
Työn loppuminen ja ja tehtaiden robotisaatio saa aikaan
eksistentiaalista epävarmuuttaa yleensä minkään jatkuvuudesta,
varsinkin kun yhteiskuntamme on yleensä ja tähän mennessä
rakentunut työlle. Robotisaation aikana olisi tärkeääkin
tärkeämpää että tuotantovälineet olisivat kollektiivisia. Se
että työläiset eivät omistaneet tuotantovälineitä oli paha,
mutta tulevaisuuden kuva jossa työntekijät eivät edes omista enää
työtä, sen aktia, tulee osoittautumaan suureksi sosiologiseksi
rytinäksi. Jos robotiikan valtaamia tuotantovälineitä ei
kollektivisoida tulee kapitalismi kaatumaan siihen yksinkertaiseen
asiaan että kun ei ole työtä, ei ole rahaa, ja jos koko
kapitalismin ideologia makaa kuluttamisen päällä niin se loppuu
kun loppuu työ josta rahaa saa. Minulle tämä sopisi ja voisimme
alkaa rakentamaan uutta yhteisöä joka perustuu yleisiin hyvään ja
jakamiseen, ja nuo asiat määritellään utopiaksi, niin sitten olen
utopisti. Jo nykyisellä teknologisella tasolla asioiden tuottaminen
on niin helppoa ja halpaa että sormia napsauttamalla kaikilla olisi
kaikkea, ja kaikesta saataisiin kestävää. Mutta tämä kaikki ei
sovi kertakäyttökulttuuriin ja ahneuden ohjaamaan uuteen
maailmanteoriaan.
Nykyinen poliittisen kentän ja
yhteiskunnan rihmastojen hajanaisuus ja fragmentaatio luo vaikeuden
saada käsitystä koko kuvasta ja näin osa poliittisista päätöksistä
tuntuu absurdilta kansalaisen näkökulmasta. Tämä johtuu siitä
että taustalla ja rihmastoissa vaikuttavat eturistiriidat ja omat
edut eivät välity kokonaiskuvaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen,
varsinkin globaalissa poliittistaloudellisessa maailmassa, jossa
suurin osa ratkaisuista tehdään nykyään globaalin talouden
toiminnan hyväksi. Uuden kansalaisen koulussa saama maailmankuva ei
vastaa poliittisen kentän ideaa uudesta maailmankuvasta, jossa
historialliset aspektit eivät enää vastaa moderniteettia. Uusi
ihminen reaalistuu siis kahdessa maailmassa. Maailmassa jota
yhteiskunta haluaa ja ei. Esimerkiksi koulussa annettava
yleissivistys ja idea valtion funktiosta yleisen hyvän
rakentamisessa ja kaikista huolehtivana instanssina, näyttäyttyy
sangen erilaiselta kirjojen ulkopuolella. Näin siis reaalistutaan
kahdessa maailmassa. Uusi kansalainen saattaa saada kuvan, ja
varsinkin nuorison joukossa kasvava eksistentiaalinen ongelma juontaa
juurensa tästä, että meistä on tullut ulkoisia systeemille,
parasiitteja. Meistä tulee pakolaisia. Teorian pakolaisia. Ihminen
ei enää ohjaa, vaan teoria. Pitäisi siis selvittää mikä
poliittisella kentällä puhuu. Onko se teoria joka ei tunnusta
yleistä hyvää, ja näin ollen mikään sosiaalisen toiminnan
käsite ei koske kyseisen ideologian kielipelillistä käsitevarastoa.
Luottamattomuus politiikkaan ja sen mahdollisuuksiin luo myös
kyseisen eksistentiaalisen kriisin nuorille, sillä tulevaisuus on
poistettu. Maailman tila muuttuu niin nopeasti että kaikki saatu
esiymmärrys maailmasta pirstoutuu ja muuttuu turhaksi. Ottaa aikansa
että aivot ja tajunta rakentuvat vastaamaan situaatiota, ja kun
muutosnopeus ylittää juurtumisen, luottamus kaikkeen pysyvään
katoaa. Tietysti muutos on maailman laki, ja uusi moderni yksilö
juurtuu jatkuvaan muutokseen, mutta muutosta ei tarvitse tehdä
miljoonien viattomien elämien tuhoamisella. Järkevällä
politiikalla ja palaamalla hyvän valtion ideaan tämä voitaisiin
ehkäistä.
Moderni valtio, niin kuin omamme,
rakensi aikanaan ihmisoikeudet ja sosiaalihuollon. Nykyinen murros
haluaa tuhota ne koska ihmisillä ei saa olla asiat hyvin elleivät
he alistu ja raada. Näin näkee pääoma alisteinen politiikka ja
tuhoamistyön loputtua tai lainavallan umpeutumisen jälkeen on hyvä
vetäytyä brysselin notkuvien herkkupöytien ääreen välittämättä
kyyneleistä ja surusta joka jää taakse periferiaan. Poliitikon
kieli elää kahdessa maailmassa. On olemassa käsitteiden maailma
jossa elävät oikeus, suvereeni, huolenpito, yleinen hyvä. Sen
jälkeen tulee todellisuus jossa elävät riisto, oikeudettomuus ja
hylkääminen. Pysähtynyt poliittinen kieli luo vankilan ja meistä
tulee Wittgensteinin kärpäsiä ja alamme luulemaan että
todellisuus koostuu ympärillä olevista sanoistamme ja vain niistä
jotka nyt ovat käsillä. Poliitikon poliittinen sana ei enää ole
asia, vaan siitä muodostuu autonominen alue missä kaikki on totta.
Yleensä tämä on ollut vain taiteen kielelle ominaista. Nyt
poliittinen kieli määrittää mikä on todellisuuden taso ja se ei
enää puhu reaalista vaan muodostaa kvartaalisia sanojen
spektaakkeleita jotka eivät ikinä aktualisoidu. Ihmisen
(kansalaisen) infantiilisuus sanojen edessä on outoa kun ajatelleen
ihmiseen kätkeytyvää potentiaa. Mutta vääristyneessä
edustuksellisessa systeemissä potentiat koitetaan peittää ja
kuolettaa. Kyllästyminen politiikkaan ei saisi passivoida yksilöä
vaan sen pitäisi aktivoida. Nykyisen käsityksemme ihmisarvosta
yhteiskunnassamme näyttää meille se, miten käsittelemme
vanhuksia, sillä vanhus on niin sanotusti tuottamaton yksikkö.
Poliittinen toimiminen muun muassa vanhuskysymyksessä on hauskaa
katsottavaa. Kun huomataan että vanhuksilla on asiat huonosti niin
perustetaan vanhusasiainhoitokunta joka sitten hirveällä palkalla
istuu pari vuotta juoden jaffaa ja sen jälkeen ilmoittavat yhdessä
tuumin että vanhuksilla on asiat huonosti. Poliittinen fraseologinen
koodi pyörii ympyrää ja kaikki on määrätty ennalta, näin
illuusio elää. Joku aamu tajuamme asuvamme Kafkan kirjassa. Mutta
neljässä vuodessa on noin 1400 päivää aikaa poliittiselle työlle
joten äänestyspäivänä voikin sitten kunnon kansalainen pitää
vapaapäivän. Poliittiseen umpikujaan pitäsi siis räjäyttää
aukko josta uusi data pääsisi sisään. Tätä kautta voitaisiin
tuoda dialogiin takaisin hyvän valtion idea ja yleinen hyvä.
-O
