Friday, March 21, 2014

Poliittinen umpikuja ja valtion funktio


Politiikka luo tilan joka imaisee sisäänsä kaiken. Näin pelittää (tai pitäisi pelittää) valitsemamme edustuksellinen systeemi jonka arkhe makaa dialogin ja yleensä kommunikativisuuden pohjalla. Politiikan tilassa aukenevan idean pitäisi konstruoida yleinen hyvä ja tähtäin pitäisi asettaa mahdollisimman suureen yleiseen hyvään, mahdollisimman monelle. Mutta miten tämä tila meille aukeaa? Onko saavutettu yleisesti hyvä? Onko tilaan, jossa kaikkien periaatteessa pitäisi koko ajan olla ja vaikuttaa, ylipäätään mahdollisuutta vaikuttaa, vai onko dialogissa katkos jossa valtaan ovat nousseet vain yleisesti tunnustetut poliitikot? Toimiiko kommunikatiivisuus poliittisessa pelissämme, vai onko politiikan kenttä kakofoninen eliittinen tila jossa jokainen vain huutaa omaa asiaansa tai edustamansa instanssin etuja? Vaikuttaa siltä että politiikka on muuttunut suureksi tragikoomiseksi teatteriksi jota pidetään pystyssä ainoastaan sen takia että ihmiset (kansalaiset) pysyisivät luulossa jossa luullaan että poliittinen atmosfääri toimii ja edustuksellisuus koittaa saada hyvää kansalaisille, vaikkakin nopea vilkaisu tilanteen aktualisuuteen indikoi enemmänkin oligopolin ja suuryhtiöiden etujen ajamista. Kooma jossa politiikka korisee, koskee oikeaa ja vasempaa. Poliittiset lauseet jotka tilassa vaikuttavat ovat enemmänkin valmiiksi pureskeltua fraseologiaa joka ei tuo mitään uutta tilaan vaan enemmänkin stabilisoi tämän hetkistä olemassa olevaa, mutta se on naamioitu edistyksen tai muutoksen valepukuun. Näin poliitikko muuttuu mimiikan ammattilaiseksi, ja mimiikka on ainoa mahdollinen tapa pitää palkkatasonsa. Dialogin toiminnan kannalta essentiaalinen aukko jota kautta keskusteluun ohjataan uutta, on suljettu, ja sisään pääsee vain toistamalla samaa lausetta kuin kaikki muutkin. Radikaali uusi leimataan idealismiksi ja utopiaksi ja se syrjäytetään naurahduksella tai säpsähtävällä pään nousulla tabletin kahlitsevasta näytöstä jonka jälkeen katse jälleen painuu näyttöön. Sillä kokousmaksun saa teki mitä teki. Politiikasta on tullut koodi joka pyörii ympyrää omassa suljetussa systeemissään ja sanaa seuraava sana on valittava jo suljetusta joukosta sillä lauserakenteen periaatteella että koodi ei katkea.

Riistokapitalismi ja sen edustajat ajavat minimalistista valtion mallia. En tiedä ovatko nykyiset päättäjät oikeasti sitä mieltä että minimalistinen valtio olisi ideologioista paras vai elävätkö he kaikki jonkinlaisen massahypnoosin vallassa. Ovatko he siis tyhmiä vai mukana juonessa? Valtion funktio on murroksessa. Mielestäni valtion päätehtävä on taata elämiseen vaadittavat perusasiat; Vesi, sähkö, yleinen infra ja terveydenhuolto. Yksi yleisistä poliittisen fraseologian nykymuodoista on fraasi rahattomuudesta. Ei siis ole rahaa. Hassua. Mihin raha on kadonnut? Onko tapahtunut mystinen antimaterialisaatio jossa suuri osa maailman likviditeetistä on kadonnut ei-olevaan? Vai kasaantuuko raha vain harvoille? Ymmärrän miksi valtiolla ei ole rahaa, mutten ymmärrä miksi asiaa ei ratkaista. Ilmeisesti poliittinen kenttä omien varmojen suurien palkkojensa kanssa on unohtanut että ei ole rahaa ilman tuloja. Jos minulla ei ole tuloja ei minulla ole rahaakaan, se on totuus mutta sitä on turha toistaa vuodesta toiseen. Mitä jos valtiolla olisikin tuloja? Sitä ei saada aikaan myymällä ainoita valtion tulonlähteitä. Tietenkin ne on myytävä, sillä valtiollinen taistelee riistokapitalistisen kanssa ja idea minimalistisesta valtiosta ei muuten etenisi. Yleinen pettyminen politiikan tilaan ja poliitikkojen poteroituminen ehkä-maailmaan, saa aikaan äänestämisen loppumisen. Kun tarpeeksi monta kertaa on pettynyt, ei enää jaksa. Suurin osa ihmisistä luultavasti vain haluaisi että politiikka olisi yleistä hyvää varten, ei loputonta teatteriväittelyä. 

Sanomaton kollektiivinen totuus saa yhteiskunnallisen aktualisaationsa kiakkovieraat-tyyppisissä ja ympäri maailmaa nähdyissä kansannousuissa ja mellakoissa. Vaikkakaan toimintaperiaatteet eivät vastaa kaikkien näkemyksiä siitä miten asiaa pitäisi ratkaista, on toiminta silti puhdasta politiikkaa. Yhdestä rikkoutuneesta ikkunasta tehdään suuri poru jotta saataisiin itse tapahtunut ja ikkunan rikkoutumiseen johtanut polku kasvatettua umpeen ja näin ollen siirrettyä mielen periferioille. Tällaisia mellakoitsijoita ja mielenosoittajia on psykologisesti helpompi ja vallitsevalle yhteiskunnalliselle paradigmalle turvallisempaa kutsua rosvojoukoiksi ja humalaisiksi örveltäjiksi kuin oikeasti yhteiskunnan ja todellisuuden eksistentialiseksi kriisiksi. Kyseisissä tilanteissa kysymykseksi ja "vastaukseksi" nousee kuinka paljon lisää rahaa pitää lapata mellakanhallintajoukkoihin kun voitaisiin avata dialogi  poolien välille ja löytää ratkaisu tuloeroihin ja muihin yhteiskunnallisia leimahduksia kumuloiviin ongelmiin. Kerjäämisen kieltäminen ei poista köyhyyttä, olisi tärkeämpää kieltää köyhyys. Syyt jäävät peittoon kun keskitytään vain seurauksiin. 

Minimalistisen valtion tendenssi on muuttamassa koko valtion funktiota. Ja jokainen on oman onnensa herra tyyppinen individualistinen yksilö idea vain vahvistaa sitä. Yksityisen firman kinnostuksen kohteisiin ei kuulu köyhien terveydenhuolto vaan voiton maksimointi. Kaikille on hyvä että on koulut, sosiaalihuolto, vesi, sähkö ja vanhusten huolto, ja se on valtion funktio niin kuin me valtion tunnemme. Kun näistä kaikista aletaan karsimaan säästämisen nimissä olemattomaan rahan puutteeseen, muuttuu valtion status hyvästä ei-hyväksi. Eli eikö valtio ole enää hyvä? Jos päättäjä ja paradigma tasolla rakennetaan jonkilaista muuta suunnitelmaa kuin hyvä valtio, on käsite "hyvä valtio" nykyisessä käsitetodellisuudessa yleisesti haudattava ja otettava tilalle toinen käsite, esimerkiksi konserni tai firma. Valtiosta tulee firma, tai etujärjestö riistokapitalismille. Tämä taas johtaa tilanteeseen jossa kaikki säännöt ja valtiolliset ohjeet muuttuvat turhiksi ja vanhenevat. Ja jos valtion idea katoaa ja tilalle tulee globaali riistokapitalistinen systeemi, niin mitä tapahtuu kansallisvaltion mukana tulleelle idealle ja käsitteille ihmisoikeuksista? Onko globaali riistokapitalismi siis oikeudettomien vapaiden yksilöiden sotaa kaikkia vastaan, ja näin palaamme jälleen vahvimman oikeus-tyyppiseen tilaan. Vai kiinnostaako yksityistä firmaa voitoton osattomien hoitaminen. Kansalaisista tulee siis poliittisen tilan pakolaisia ja näin ollen kapitalismin riistaa. Mutta jos koulutus ja ihmisten yleinen hyvä olo on valtion pääfunktio, niin olisi siihen siis syytä keskittyä, ja jos näin ei tehdä,  niin olisi edes rehellistä kertoa kansalaisille että koko vation paradigma on murroksessa. 

Johtava puolue Kokoomus ratsastaa isänmaa-tyyppisellä fraseologialla, ja kahmii vanhoja äänestäjiä puolelleen. He leimaavat esimerkiksi kiakkovieraat sangen epäisänmaallisiksi. Mutta yleinen valtion, ja näin ollen kansalaisten jotka ovat valtio, omaisuuden myynti ja ulkomaisten riistofirmojen verohelpotukset yhdistettynä vapaakauppasopimuksiin eivät mielestäni myöskään kieli isänmaallisuudesta. Ja käytän sanaa isänmaa tässä vain kuvaamaan tietylle alueelle kasaantunutta ihmisryhmää joka jakaa kielen ja kulttuurin ja on saanut nimekseen jonkin sanan, esimerkikisi Suomi, Ranska, Bhutan, riisuttuna kaikesta sanaan "isänmaa" kertyneestä kuonasta. Johtavan oppositiopuolue Perussuomalaisten puheenjohtajakin joutuu irtisanoutumaan kiakkovieraista vaikkakin on samaa mieltä EU:sta ja riistokapitalismin vaikutuksesta kansalaisten hyvinvointiin kuin kiakkovieraat, muuten äänet loppuisivat. Sen jälkeen onkin hyvä vetäytyä makkara kädessä surkuttelemaan poliisihevosta. On mystistä että oikeus olla ihminen ja oikeus ihmisoikeuksiin liittyy vain rajoihin ja lippuihin, ja näin ollen maattomalta pakolaiselta riisutaan ihmisoikeudet koska vain muka lippu tai raja voi määrittää oikeuden oikeuksiin. Loppujen lopuksi ihmiset eivät taistele, vaan liput ja rajat taistelevat. Kun metafyysinen viiva on vedetty idean ja teorian muodossa maailman pelilaudalle, syntyy absurdit puolustustarpeet ja ulkopuoliset nähdään uhkana. Maailmanyhteisössä ei tuntematonta olisi. Rajat, liput, valtiot ja maat voisi mielestäni lakkauttaa mutta tilalle ei saa muodostua vahvimman oikeus tyyppinen riistokapitalismi, vaan tarvittaisiin jonkinlaista demokraattista kosmopoliittista maailmanyhteisöä.

Nykysessä poliittisessa pelissä kaikki riippuu taloudesta ja talous säätelee kaikkea. Moderni tekninen maailma ja poliittinen kenttä on alistettu kvartaalilaskennalle ja ihminen, ja mikä pahinta elämä, on hylätty tai uhrattu numeroiden abstraktilla alttarilla. Nykyinen politiikka on yritystä saada numeroille hyvät olot, ei ihmisille. Edustuksellinen systeemi on tullut siihen pisteeseen jossa kansalaisen poliittinen vaikuttamismahdollisuus on supistettu yhdeksi päiväksi neljässä vuodessa jolloin saa laittaa lapun laatikkoon ja sen jälkeen raahustaa takaisin kotiin katsomaan kun mikään ei muutu. Moderni ihminen on ulkoistettu ajattelemisesta ja kaikki tietävät mikä on sinulle parhaaksi. Uuden poliittisen yksilön olisi opittava tuntemaan itsensä puhtaaksi aikakautensa ja situaationsa paradigmoista ja tendensseistä, ja tähdättävä puhtaasti yleiseen hyvään. Nykyisen kansalaisen yhteiskunnallisen historian/paradigman kriittinen dialektiikka on kuoletettu ja kouluista halutaan poistaa historia, koska juuretonta on helpompi ohjailla. Kaikki opetetaan uudelle yksilölle annettuna ja finaalisena. Kouluihin pitäisikin saada mahdollisimman varhaisessa vaiheessa mukaan filosofia ja etiikka tai ideologiakriittinen dialektinen historianopetus. Tämä kaikki saattaisi johtaa radikaaliin relativismiin, mutta relativismia pitäisi opettaa katsomaan altruismin ja etiikan linssien läpi. Uuden poliittisen päättäjän taas tulisi olla objektiivinen filosofi joka toimii minimipalkalla. Nykyinen poliittinen tilamme, kilpaa huutavine puolueineen, ja se että tarkoitus on torpedoida toinen ennemmin kuin luoda keskusteluyhteys, luo jatkuvan sisällissodan tilan yhteiskuntaamme, ja kun yksilön maailmankuva muodostuu merkityssuhteista, niin ns. vääristymät kuvassa tai dialoginen katkos syyn ja seurauksen välissä (jatkuva sisällissota) luovat destruktiivisia maailmankuvia ja usein vihamielisiäkin ajatuksia seurauksia kohtaan. Politiikan repaleisuus ja kätketyt tarkoitukset saavat ihmiset luulemaan outoja asioita. 

Myös murros työssä ja työnkuvassa nykyisessä yhteiskunnassa tulisi ottaa poliittiseen käsittelyyn. Työn loppuminen ja ja tehtaiden robotisaatio saa aikaan eksistentiaalista epävarmuuttaa yleensä minkään jatkuvuudesta, varsinkin kun yhteiskuntamme on yleensä ja tähän mennessä rakentunut työlle. Robotisaation aikana olisi tärkeääkin tärkeämpää että tuotantovälineet olisivat kollektiivisia. Se että työläiset eivät omistaneet tuotantovälineitä oli paha, mutta tulevaisuuden kuva jossa työntekijät eivät edes omista enää työtä, sen aktia, tulee osoittautumaan suureksi sosiologiseksi rytinäksi. Jos robotiikan valtaamia tuotantovälineitä ei kollektivisoida tulee kapitalismi kaatumaan siihen yksinkertaiseen asiaan että kun ei ole työtä, ei ole rahaa, ja jos koko kapitalismin ideologia makaa kuluttamisen päällä niin se loppuu kun loppuu työ josta rahaa saa. Minulle tämä sopisi ja voisimme alkaa rakentamaan uutta yhteisöä joka perustuu yleisiin hyvään ja jakamiseen, ja nuo asiat määritellään utopiaksi, niin sitten olen utopisti. Jo nykyisellä teknologisella tasolla asioiden tuottaminen on niin helppoa ja halpaa että sormia napsauttamalla kaikilla olisi kaikkea, ja kaikesta saataisiin kestävää. Mutta tämä kaikki ei sovi kertakäyttökulttuuriin ja ahneuden ohjaamaan uuteen maailmanteoriaan.  

Nykyinen poliittisen kentän ja yhteiskunnan rihmastojen hajanaisuus ja fragmentaatio luo vaikeuden saada käsitystä koko kuvasta ja näin osa poliittisista päätöksistä tuntuu absurdilta kansalaisen näkökulmasta. Tämä johtuu siitä että taustalla ja rihmastoissa vaikuttavat eturistiriidat ja omat edut eivät välity kokonaiskuvaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, varsinkin globaalissa poliittistaloudellisessa maailmassa, jossa suurin osa ratkaisuista tehdään nykyään globaalin talouden toiminnan hyväksi. Uuden kansalaisen koulussa saama maailmankuva ei vastaa poliittisen kentän ideaa uudesta maailmankuvasta, jossa historialliset aspektit eivät enää vastaa moderniteettia. Uusi ihminen reaalistuu siis kahdessa maailmassa. Maailmassa jota yhteiskunta haluaa ja ei. Esimerkiksi koulussa annettava yleissivistys ja idea valtion funktiosta yleisen hyvän rakentamisessa ja kaikista huolehtivana instanssina, näyttäyttyy sangen erilaiselta kirjojen ulkopuolella. Näin siis reaalistutaan kahdessa maailmassa. Uusi kansalainen saattaa saada kuvan, ja varsinkin nuorison joukossa kasvava eksistentiaalinen ongelma juontaa juurensa tästä, että meistä on tullut ulkoisia systeemille, parasiitteja. Meistä tulee pakolaisia. Teorian pakolaisia. Ihminen ei enää ohjaa, vaan teoria. Pitäisi siis selvittää mikä poliittisella kentällä puhuu. Onko se teoria joka ei tunnusta yleistä hyvää, ja näin ollen mikään sosiaalisen toiminnan käsite ei koske kyseisen ideologian kielipelillistä käsitevarastoa. Luottamattomuus politiikkaan ja sen mahdollisuuksiin luo myös kyseisen eksistentiaalisen kriisin nuorille, sillä tulevaisuus on poistettu. Maailman tila muuttuu niin nopeasti että kaikki saatu esiymmärrys maailmasta pirstoutuu ja muuttuu turhaksi. Ottaa aikansa että aivot ja tajunta rakentuvat vastaamaan situaatiota, ja kun muutosnopeus ylittää juurtumisen, luottamus kaikkeen pysyvään katoaa. Tietysti muutos on maailman laki, ja uusi moderni yksilö juurtuu jatkuvaan muutokseen, mutta muutosta ei tarvitse tehdä miljoonien viattomien elämien tuhoamisella. Järkevällä politiikalla ja palaamalla hyvän valtion ideaan tämä voitaisiin ehkäistä. 

Moderni valtio, niin kuin omamme, rakensi aikanaan ihmisoikeudet ja sosiaalihuollon. Nykyinen murros haluaa tuhota ne koska ihmisillä ei saa olla asiat hyvin elleivät he alistu ja raada. Näin näkee pääoma alisteinen politiikka ja tuhoamistyön loputtua tai lainavallan umpeutumisen jälkeen on hyvä vetäytyä brysselin notkuvien herkkupöytien ääreen välittämättä kyyneleistä ja surusta joka jää taakse periferiaan. Poliitikon kieli elää kahdessa maailmassa. On olemassa käsitteiden maailma jossa elävät oikeus, suvereeni, huolenpito, yleinen hyvä. Sen jälkeen tulee todellisuus jossa elävät riisto, oikeudettomuus ja hylkääminen. Pysähtynyt poliittinen kieli luo vankilan ja meistä tulee Wittgensteinin kärpäsiä ja alamme luulemaan että todellisuus koostuu ympärillä olevista sanoistamme ja vain niistä jotka nyt ovat käsillä. Poliitikon poliittinen sana ei enää ole asia, vaan siitä muodostuu autonominen alue missä kaikki on totta. Yleensä tämä on ollut vain taiteen kielelle ominaista. Nyt poliittinen kieli määrittää mikä on todellisuuden taso ja se ei enää puhu reaalista vaan muodostaa kvartaalisia sanojen spektaakkeleita jotka eivät ikinä aktualisoidu. Ihmisen (kansalaisen) infantiilisuus sanojen edessä on outoa kun ajatelleen ihmiseen kätkeytyvää potentiaa. Mutta vääristyneessä edustuksellisessa systeemissä potentiat koitetaan peittää ja kuolettaa. Kyllästyminen politiikkaan ei saisi passivoida yksilöä vaan sen pitäisi aktivoida. Nykyisen käsityksemme ihmisarvosta yhteiskunnassamme näyttää meille se, miten käsittelemme vanhuksia, sillä vanhus on niin sanotusti tuottamaton yksikkö. Poliittinen toimiminen muun muassa vanhuskysymyksessä on hauskaa katsottavaa. Kun huomataan että vanhuksilla on asiat huonosti niin perustetaan vanhusasiainhoitokunta joka sitten hirveällä palkalla istuu pari vuotta juoden jaffaa ja sen jälkeen ilmoittavat yhdessä tuumin että vanhuksilla on asiat huonosti. Poliittinen fraseologinen koodi pyörii ympyrää ja kaikki on määrätty ennalta, näin illuusio elää. Joku aamu tajuamme asuvamme Kafkan kirjassa. Mutta neljässä vuodessa on noin 1400 päivää aikaa poliittiselle työlle joten äänestyspäivänä voikin sitten kunnon kansalainen pitää vapaapäivän. Poliittiseen umpikujaan pitäsi siis räjäyttää aukko josta uusi data pääsisi sisään. Tätä kautta voitaisiin tuoda dialogiin takaisin hyvän valtion idea ja yleinen hyvä.

-O  

No comments:

Post a Comment