Kun nopeus kasvaa, korreloituu se
silloin myös mahdollisen rytinän kanssa. Todellisuuden tekninen
pyörre kiihtyy ja kiihtyy jatkuvasti ja kaikki vain toivovat
parasta, jotkut eivät edes osaa epäillä pahaa. Osa nopeudesta
alkaa varmasti aiheuttamaan jo psykofyysisia ongelmia mutta niiden
alkuperää ei osata paikallistaa teknisen nopeuden
eksponentiaaliseen nousuun ja sen todellisuudelle suorittamaan
kolonisaatioon. Kehitys on kulkenut eteenpäin viidenkymmenen vuoden
aikana enemmän kuin 2000 vuoden aikana yhteensä. Alkaako
nykyihmisen alitajunnalla olla jo vaikeuksia pysyä perässä ja
miten kaikki vaikuttaa ajankuvaan ja toimintaan? Mitä on ylipäätään
kehitys ja onko se välttämättömyys? Kun asia X on uusi, on se
maailman hienoin juttu ilman tietoa paremmasta, mutta kun asia Y
keksitään joka syrjäyttää X:n tulee X:stä anakroninen,
vanhentunut, hyödytön ja ilo ja kauneus minkä se sisälsi katoaa
jostain syystä, vaikkakin se toimisi edelleen moitteettomasti.
Yksilö ja uusi todellisuus juoksee oikusta toiseen ja juuri
saavutettuaan pyrkimänsä se paljastuu jo vanhaksi ja uuden
metsästys alkaa, sillä toimija ei enää ole tapahtumien tasolla.
Nykyolio on siis koko ajan myöhässä. Uuden ajan olio siis rämpii
eksistentiaalisessa suossa kohti liian nopeasti muuttuvaa systeemin
moderaattorin ohjelmoimaa päämäärää josta kuulemma löytää
itsensä ja paikkansa, löytääkseen ainoastaan uuden alun,
tietämättä että oli jo alunperin siellä mihin pyrkii. Voidaanko
tekniikan lineaariseksi eteenpäin menemiseksi, eli kehitykseksi,
kutsua sitä että ensin keksitään valjastaa hevoset, sitten
höyryvoima, autot, rekat, lentokone ja sitten luonnonkatastrofi joka
lopettaa kaiken? Sitäkö on kehitys? Kasvoton pukumies pyyhkii pois
edellisen kuplan jotta voi alkaa virittelemään uutta, ja muistiton,
historiaton ihminen katselee vierestä heiluttaen häntäänsä jos
saisi edes pienen palasen ennen kuin kaikki jälleen romahtaa.
Kaiken nopeus jota ihmisyksilö
tiedostaa, alkaa ylittämään historiallisen ihmisrakenteen
käsityskyvyn. Tapahtumien väkivaltaan perustuva pakkosyöttö
murjoo yksilön saattohoidon partaalle joka aktualisoituu
kotihoidossa turruttavien lääkkeiden vaikutuksen alaisena sänkyyn
köytettynä. Mutta ketään tästä ei voida syyttää sillä
tapahtumaorganisaattori on kasvoton. Ajan ja paikan käsite käyvät
myös läpi radikaalin modifikaation. Nykyään yksilön on oltava
koko ajan läsnä jonkinsortin uudessa uljaassa maailmassa joka ei
kuitenkaan ole tämä maailma, vaikka sen vaatima infra onkin kiinni
tämähetkisessä maailmassa, maailma 1.0:ssa, niin sanotussa
fundamentaalitodellisuudessa (jätämme käsittelemättä mitä on
fundamentaaliontologian takana jos mitään). Läsnäoleminen tässä
fundamentaalitodellisuudessa, maailma 1.0:ssa, ei enää riitä, on
oltava sisällä, läsnä, uudessa merkityksessä. Uusi läsnäoleminen
ei kuitenkaan vastaa esimerkiksi Buddhalaista läsnä ja hereillä
oloa, vaan jonkin sortin kapitalismin värittämää keinotekoista
todellisuutta. Sisällä oleminen on olemista jonkinlaisessa
maailmassa 2.0. Maailma 2.0 kehittyy koko ajan, muttei enää eteen
tai taaksepäin, se ei enää ole lineaarinen eikä syklinen vaan se
kasvaa metatasolla pisteestä ulospäin. Niin kuin mahdollinen
alkuräjähdys teki maailma 1.0:lan kanssa. Tätä uutta
todellisuutta pelataan älylaittein, kuten puhelimet, tabletit ja
kellot. Pian otetaan askel astetta syvemmälle uutta uljasta maailmaa
ja kuvaan tulevat älypuvut, verkkokalvoskannerit ja aivosignaaleja
lukevat johtimet. Todellisuudesta on tullut simulaatio todellisuuden
sisällä. Uudessa simulaatiossa etsitään hengähdystaukoa joka
koko ajan siirtyy kauemmaksi. Uuden simulaation funktioksi paljastuu
näprätä megamultinäpräinkonetta Ikean talossa. Mutta
tulevaisuudessa talokaan ei enää ole talo, vaan suuri lokerikko
jota maailma 2.0:laan kytkeytyneet torsot pelaavat, elävät.
Eteenpäin, vasemmalle, oikealle. Nämä
käsitteet menettävät tarkoituksensa uudessa todellisuusmatriisissa
joka perustuu sähköisen datan loputtomiin silmukoihin ja
takaisinkytkentöihin joiden avulla matriisi konstruoidaan. Uudessa
maailmassa ei ole suuntia, on vain tässä tuolla ja siirtymää ei
ole fyysisessä mielessä. Kaikki on koko ajan. Kaikki tämä säätö
ja tekeminen luodaan jotta metaraha liikkuisi ja olio voisi
sekunnissa lähettää miljoona viestiä uudessa multisosiaalisessa
meta-aparaatissa jossa kukaan ei tapaa oikeasti ketään. Maailma
2.0:lan konstruoima yksilö ei enää ole fyysinen muuta kuin
koneeseen kytkettynä torsona joka tuottaa tajunnan. Ihminen odottaa
jälleen kerran tuhtavuotista valtakuntaa, messiasta, joka voisi
vapauttaa hänet. Ihminen odottaa koko ajan vaikka kaikki mitä
tarvitaan jo on. Mutta teknologiateollisuuden surkastuttamat
ajatteluelimet vain odottavat aina uutta. Maailma 2.0:ssa, uudessa
spektaakkelinomaisessa tapahtuma todellisuudessa meidät on erotettu
fyysisestä olomuodostamme ja ulkonäöstämme, ja emme enää ole
me. Persoonamme on muodostunut jonkinlaiseksi ylipersoonaksi ja
kaikki ovat kaikki ja kuka on kuka vaan. Tapahtumat alkavat
kiihtymään kuin vesi lähestyessään vesiputousta. Tapahtuma
todellisuus toimii aksiomaattisesti ja sen pyörre imee sisäänsä
kaiken ja kaikki. Välillä jonkun pää pulpahtaa pintaan ja
pilkistys takana olevasta todellisuudesta, arkadiasta, vilahtaa
silmissä. Mutta dolby surround ja 48 kuvan framerate hukuttavat
alkuperäisen äänen ja kuvan alleen loputtomaan hypertodellisuuden
kako- ja grafofoniaan. Vesiputouksen jälkeen kaikki sekoittuu
jälleen uudelleen. Mutta kuten ensimmäiset lentokoneen testaajat,
he eivät tiedä tippuvansa koska luulevat lentävänsä, niin myös
uusi tapahtuma olio ei vain näe vielä maata ja luulee lentävänsä.
Nykyinen hetki on uhrattu futuuripörssin ja fraktaalitalouden
illusoriselle kuvalle. Kuvalle tapahtumasta jota ei koskaan
tapahtunut, ja todellisuuden paljastuessa muutaman tuhannen pelaajan
peli loppuu ja saattohoito alkaa. Kuin Eskimot vanhuuden partaalla
heidän odotetaan kävelevän jäätikölle kuolemaan.
Pelotus ja ohjauskoneisto (lehdet,
muoti, tv) saavat asiat ei-tapahtumaan. Ne luovat kuvan joka kaukaa
ja pimeässä on haluttu, mutta aktuaalinen kosketus saa totuuden
esiin ja kuva murenee kosketuksesta. Uusi matriisi liputtaakin
yksilöllisyyttä mutta ainoastaan tuudittamalla kaikki prokrusteen
vuoteeseen nukkumaan ja näin ollen kuva yksilöllisyydestä murtuu
kosketuksesta. Uuden uskontomme apoteoosi onkin ekstaattinen kulutus
joka tekee uskovaisesta pyhän ja yksilöllisen. Massa on siis
paradoksaalisesti yksilöllinen verrattuna johonkin toiseen massaan
jonka elämää läntinen tapahtuma todellisuus nälvii ollessaan
itse nälvimänsä peilikuva. Mitä jää jäljelle mälläys ja
kulutusorgioiden jälkeen? Sitä ei kukaan kysy uudessa uljaassa
maailmassa, sillä olion kyky arvioida mikä on hänelle hyväksi on
surkastettu ja tanssi vain jatkuu niin kauan kuin pillipiipari
puhaltaa nuottejaan, ja näin edistys onkin loppumista. Diginatiivi
kulutetaan loppuun jo pienenä ja se saa hänet janoamaan yhä
päräyttävämpää tapahtumaa. Tapahtuman tykitys aistikalvoille
saa aivokemiat (serotoniini, melatoniini) sekaisin ja reservit
kuluvat sekunnissa loppuun. Tykitys on niin kuluttavaa että enää
edes uni ei lataa oliota ja sen reservejä. Tähän hätään tulee
uutta nopeutta vastaavat piristeet ja kemiallinen uni vapauttaa
yksilön nukkumiselta ja jokaisesta päivästä tulee turboahdettu
psykofyysinen suihkaus bensaa liekkeihin. Elämästä tulee suoritus.
Näin hermoston yliaktiivisuudesta ja kuormituksesta tuleekin uusi
kansansairaus ja uuden tapahtumatodellisuuden kuluttavimpia
aspekteja. Todellisuus redusoidaan numeroiksi ja desimaaleiksi jotka
voidaan laskea koska vain ja missä vain ja osoittaa uskovaiselle
totuus. Nykyolemista leimaa siis arvioitavuus, täsmällisyys ja
tarkkuus, vaikka paradoksaalisesti nämä ovat juuri ne asiat jotka
uusi kvartaalitodellisuus on tuhonnut. Uusi arvioitavuus onkin
spekulatiivista ja kosketus fundamentaaliontologiaan on katkaistu.
Mikään ei siis enää viittaa mihinkään vaan kaikki voi olla
kaikki. Sana viittaa siis vain sanaan.
Uusi tapahtuma todellisuus konstruoituu
kasvottomien rakenteiden, teorioiden, erilaisista leikkauspisteistä
joista lähtee miljoona pakoviivaa koko ajan muodostaen apparaatin
rihmaston jossa ei ole alkua eikä loppua. Kaikki tämä vain, jotta
tapahtuma voisi yhä väkivaltaisemmin kolonalisoida olion aistit. Se
toimii huumeen tavoin, ja osaamaton saadaan nopeasti koukkuun.
Tapahtuma todellisuus käyttää nykyään oliota, ei olio
tapahtumia. Entisaikain panta rhei on riistetty luonnosta uuden
kapitalistisen maailma 2.0:lan kulttuurin piiriin ja siitä on tehty
tekniikan ja edistyksen mantra, ja sillä oikeutetaan pääoman
kasaantuminen. Vetoketjun tavoin luonto alkaa eroutumaan kulttuurista
ja ontologia katoaa. Eksistentiaalinen kriisi kumuloituu mutta se
peitetään loppuunviritettyyn uuteen aistitodellisuuteen. Entinen
ontologia muodostaa vain vanhan uskomuksen jostain mitä on joskus
ollut, koska uudessa maailmassa mikään ei ole mikään ja kaikki on
kaikki. Kaikki on siis erotettu fundamentaaliontologiasta. Uusi uljas
maailma luo transsendentteja egoja jotka aktualisoituvat vain
annettuina. Ne sivuuttavat ihmisen. Maailma 2.0:ssa ne ovat egoja
keksittyine tarpeineen. Egot uudessa maailmassa ovat yksinomaan
tapahtuma todellisuuden konstruoimia ja ne ovat ainoat jotka
tappelevat. Ego on tuote jonka ylläpitäminen on yksi uuden maailman
tuottoisampia ja kahletsivampia keksintöjä. Niitä tuotetaan
erilaisissa tapahtuma todellisuuden apparaateissa kuten Tv, muoti ja
lifestyle-lehdet. Nämä tapahtuma maailmaa konstruoivat mahdit
haahuilevat ympäriinsä nappaillen omien oikkujensa mukaan
keksimältään metafyysiselta rajapinnalta koodeja jotka istuttavat
subjekteihin. Tulevilla aivoistukkeilla uuden identiteetin
istuttaminen muuttuu yhä helpommaksi. Siirryttäessä kokonaan
maailma 2.0:lan pelaajiksi Facebook ei enää ole osoite vaan
kaupunki joka rakennetaan verkkokalvoille, tai oikeastaan suoraan
aivoihin sijaitsevaksi metapaikaksi datapukujen ja virtuaalilasien
avulla. Maailma 2.0:ssa reifikaatio pyyhkäisee käsitteiden ja
todellisuuden yli ja imee uudet yksilöt suoraan kaupallisuuden ja
kapitalismin viemäriin josta he luulevat löytävänsä
suojapaikan demonisoidulta luonnolta joka on vallitsevan teorian
ideologian mukaan vain raakuutta ja pahuutta, sivistymättömyyttä.
Uuden maailman rakenteiden mahdollisessa luhistumissa yksilö ehkä
jälleen tajuaa että hän onkin aina ollut muurari, ja huomaa
eläneensä kapitalismin laastina koko elämänsä.
Tapahtuma todellisuuden loppuun
tuunattu pop-tähti, idoli, siunaa idolatrian kädellään yksilöitä
jotka ovat menettäneet yksillöllisyytensä, ja näin kääntää
jokaisen subjektin huomion jokaisen omaan toiseuteen jonka idoli on
itse luonut. Sama tapahtuu nykyään valtiotasolla kun valtioita ja
hallituksia palkitaan abstraktilla kolmen A luokituksella sen
johdosta kuinka hyvin toteuttaa teoriaa. Maailma 2.0:llan tapahtuma
olio siis elää uudessa todellisuudessa joka okkuroituu päätteen
välityksellä. Elämä alkaa kun kirjaudutaan matriisiin. Uuden
todellisuuden rakentamat pyknoleptiset hetket muuttuvat jatkuviksi ja
kadottavat reaaliajan ja tilan immanenssin. Uuden maailman asia ei
enää siis ole asia, vaan kuva asiasta. Fundamentaaliontologian
akkomodaatio katoaa ja horisonttia ei enää ole. Mutta olion
plastisuuden vuoksi alun matkapahoinvoinnista päästään nopeasti
eroon ja maailma 2.0:lan akkomodaatio on nopeaa ja kivutonta ainakin
aktiivi tajunnalle, alitajunta ottaa luultavasti hieman kauemmin jos
se ylipäätään akkomodoituu. Maailma 2.0:llassa liikkumista ei
enää meidän tuntemassa tavassa ole, vaan kaikki on läsnä koko
ajan ja ulkomaan matka suoritetaan ohjelmana jonka pituus riippuu
maksun suuruudesta. Uuden maailman työ perustuu kaivostoimintaan kun
metakaivoksissa louhitaan bitcoineja joilla maksaminen tapahtuu.
Uudessa maailmassa palvelualan muodostama kolmas sektori on ainoa
mahdollinen työ, loputtoman matriisin koodaamisen ohella. Uusi
diginatiivi on siis johdoissa makaava torso johon kasvoton matriisi
ajaa ohjelman Thaimaan reissusta.
Ennen kuin maailma 2.0 saadaa
juoksemaan jatkuvana syötteenä siellä vain käydään. Tämän
pyknoleptisen hetken jälkeen yksilö palaa takaisin
reaalitodellisuuteen, maailma 1.0:laan, jossa edelleen vaikuttavat
tila ja aika. Etenemisvektori ja tapahtumanopeus hidastuvat tultaessa
takaisin fundamentaaliontologiaan uuden maailman
tapahtumatykityksestä. Näin olio löytää itsensä vanhasta
todellisuudesta josta on tarkoituksella tehty tylsä. Tämä muutos
saa yksilön tuntemaan olonsa tyhjäksi ja olemisen tylsäksi, sillä
uuden tapahtuma maailman, maailma 2.0:lan, puitteissa on mahdollista
olla kuka vain missä vain. Näin olion mieli korvataan tapahtuman
mielellä ja reaalimaailma tuntuu pysähtyneeltä. Olion palatessa
tapahtuma tripiltään, se desintegroituneena tuntee sisäistä
tyhjyyttä kun hänen uusi toiseutensa jääkin maailma 2.0:llaan.
Huomattuaan tylsyyden reaalimaailmassa olio pyrkii siirtymään
takaisin uuteen maailmaan ja näin skitsoidismista tulee vallitseva
tila reealimaailmassa kunnes reaalimaailmasta olemisesta on päästy
täysin eroon ja maailma 2.0 on ainoa pelitettävä todellisuus. Näin
tekniikka kokee rahan kohtalon ja siitä tulee päämäärä välineen
sijasta.
Uusi diginatiivi siis aktualisoituu
maailmaan jo valmiiksi sairaana. Tapahtumatodellisuus saa
hypernopealla toiminnallaan ja tapahtumien katkeamattomalla
ketjullaan aikaan ennenaikaista dementiaa kun juuri tapahtunut
äskettäinen korvautuu jo uudella. Diginatiivin esiymmärrys ja koko
toimintahorisontti rakentuu tekniikalle ja peruselämän
ylläpitotaidot surkastuvat. Tuli joka on mielletty ikuiseksi kokee
loppunsa kun tekniikka korvaa senkin. Nykytekniikasta ja uudesta
tapahtuma todellisuudesta halutaan rakentaa uusi epookki ihmiskunnan
uudeksi jumalaksi, mutta koska senkin pohja on hypoteettinen on se
rakennettu heikoille kantimille. Uudelle diginatiiville uskotellaan
että tekniikka on ainoa tie jota kulkea ja ainoa tapa kohdata uusi
todellisuus, ja että tekniikka on ainoa tapa aktualisoitua.
Diginatiivin eksistenssi aktualisoituu vain yhdessä maailmassa,
jossa maailma 1.0 on unohdettu, maailmassa joka ensimmäistä kertaa
on erotettu todellisuudesta. Mutta mitä romahduksen jälkeen? Jos
maailma 1.0:ssa selviämiseen tarvittavat taidot on surkastettu
tarpeettomina on loppu vääjäämätön. Uusi uljas maailma onkin
koneiden todellisuus.
-o
