Wednesday, April 23, 2014

Diginatiivi dystopiassa


Kun nopeus kasvaa, korreloituu se silloin myös mahdollisen rytinän kanssa. Todellisuuden tekninen pyörre kiihtyy ja kiihtyy jatkuvasti ja kaikki vain toivovat parasta, jotkut eivät edes osaa epäillä pahaa. Osa nopeudesta alkaa varmasti aiheuttamaan jo psykofyysisia ongelmia mutta niiden alkuperää ei osata paikallistaa teknisen nopeuden eksponentiaaliseen nousuun ja sen todellisuudelle suorittamaan kolonisaatioon. Kehitys on kulkenut eteenpäin viidenkymmenen vuoden aikana enemmän kuin 2000 vuoden aikana yhteensä. Alkaako nykyihmisen alitajunnalla olla jo vaikeuksia pysyä perässä ja miten kaikki vaikuttaa ajankuvaan ja toimintaan? Mitä on ylipäätään kehitys ja onko se välttämättömyys? Kun asia X on uusi, on se maailman hienoin juttu ilman tietoa paremmasta, mutta kun asia Y keksitään joka syrjäyttää X:n tulee X:stä anakroninen, vanhentunut, hyödytön ja ilo ja kauneus minkä se sisälsi katoaa jostain syystä, vaikkakin se toimisi edelleen moitteettomasti. Yksilö ja uusi todellisuus juoksee oikusta toiseen ja juuri saavutettuaan pyrkimänsä se paljastuu jo vanhaksi ja uuden metsästys alkaa, sillä toimija ei enää ole tapahtumien tasolla. Nykyolio on siis koko ajan myöhässä. Uuden ajan olio siis rämpii eksistentiaalisessa suossa kohti liian nopeasti muuttuvaa systeemin moderaattorin ohjelmoimaa päämäärää josta kuulemma löytää itsensä ja paikkansa, löytääkseen ainoastaan uuden alun, tietämättä että oli jo alunperin siellä mihin pyrkii. Voidaanko tekniikan lineaariseksi eteenpäin menemiseksi, eli kehitykseksi, kutsua sitä että ensin keksitään valjastaa hevoset, sitten höyryvoima, autot, rekat, lentokone ja sitten luonnonkatastrofi joka lopettaa kaiken? Sitäkö on kehitys? Kasvoton pukumies pyyhkii pois edellisen kuplan jotta voi alkaa virittelemään uutta, ja muistiton, historiaton ihminen katselee vierestä heiluttaen häntäänsä jos saisi edes pienen palasen ennen kuin kaikki jälleen romahtaa. 

Kaiken nopeus jota ihmisyksilö tiedostaa, alkaa ylittämään historiallisen ihmisrakenteen käsityskyvyn. Tapahtumien väkivaltaan perustuva pakkosyöttö murjoo yksilön saattohoidon partaalle joka aktualisoituu kotihoidossa turruttavien lääkkeiden vaikutuksen alaisena sänkyyn köytettynä. Mutta ketään tästä ei voida syyttää sillä tapahtumaorganisaattori on kasvoton. Ajan ja paikan käsite käyvät myös läpi radikaalin modifikaation. Nykyään yksilön on oltava koko ajan läsnä jonkinsortin uudessa uljaassa maailmassa joka ei kuitenkaan ole tämä maailma, vaikka sen vaatima infra onkin kiinni tämähetkisessä maailmassa, maailma 1.0:ssa, niin sanotussa fundamentaalitodellisuudessa (jätämme käsittelemättä mitä on fundamentaaliontologian takana jos mitään). Läsnäoleminen tässä fundamentaalitodellisuudessa, maailma 1.0:ssa, ei enää riitä, on oltava sisällä, läsnä, uudessa merkityksessä. Uusi läsnäoleminen ei kuitenkaan vastaa esimerkiksi Buddhalaista läsnä ja hereillä oloa, vaan jonkin sortin kapitalismin värittämää keinotekoista todellisuutta. Sisällä oleminen on olemista jonkinlaisessa maailmassa 2.0. Maailma 2.0 kehittyy koko ajan, muttei enää eteen tai taaksepäin, se ei enää ole lineaarinen eikä syklinen vaan se kasvaa metatasolla pisteestä ulospäin. Niin kuin mahdollinen alkuräjähdys teki maailma 1.0:lan kanssa. Tätä uutta todellisuutta pelataan älylaittein, kuten puhelimet, tabletit ja kellot. Pian otetaan askel astetta syvemmälle uutta uljasta maailmaa ja kuvaan tulevat älypuvut, verkkokalvoskannerit ja aivosignaaleja lukevat johtimet. Todellisuudesta on tullut simulaatio todellisuuden sisällä. Uudessa simulaatiossa etsitään hengähdystaukoa joka koko ajan siirtyy kauemmaksi. Uuden simulaation funktioksi paljastuu näprätä megamultinäpräinkonetta Ikean talossa. Mutta tulevaisuudessa talokaan ei enää ole talo, vaan suuri lokerikko jota maailma 2.0:laan kytkeytyneet torsot pelaavat, elävät.

Eteenpäin, vasemmalle, oikealle. Nämä käsitteet menettävät tarkoituksensa uudessa todellisuusmatriisissa joka perustuu sähköisen datan loputtomiin silmukoihin ja takaisinkytkentöihin joiden avulla matriisi konstruoidaan. Uudessa maailmassa ei ole suuntia, on vain tässä tuolla ja siirtymää ei ole fyysisessä mielessä. Kaikki on koko ajan. Kaikki tämä säätö ja tekeminen luodaan jotta metaraha liikkuisi ja olio voisi sekunnissa lähettää miljoona viestiä uudessa multisosiaalisessa meta-aparaatissa jossa kukaan ei tapaa oikeasti ketään. Maailma 2.0:lan konstruoima yksilö ei enää ole fyysinen muuta kuin koneeseen kytkettynä torsona joka tuottaa tajunnan. Ihminen odottaa jälleen kerran tuhtavuotista valtakuntaa, messiasta, joka voisi vapauttaa hänet. Ihminen odottaa koko ajan vaikka kaikki mitä tarvitaan jo on. Mutta teknologiateollisuuden surkastuttamat ajatteluelimet vain odottavat aina uutta. Maailma 2.0:ssa, uudessa spektaakkelinomaisessa tapahtuma todellisuudessa meidät on erotettu fyysisestä olomuodostamme ja ulkonäöstämme, ja emme enää ole me. Persoonamme on muodostunut jonkinlaiseksi ylipersoonaksi ja kaikki ovat kaikki ja kuka on kuka vaan. Tapahtumat alkavat kiihtymään kuin vesi lähestyessään vesiputousta. Tapahtuma todellisuus toimii aksiomaattisesti ja sen pyörre imee sisäänsä kaiken ja kaikki. Välillä jonkun pää pulpahtaa pintaan ja pilkistys takana olevasta todellisuudesta, arkadiasta, vilahtaa silmissä. Mutta dolby surround ja 48 kuvan framerate hukuttavat alkuperäisen äänen ja kuvan alleen loputtomaan hypertodellisuuden kako- ja grafofoniaan. Vesiputouksen jälkeen kaikki sekoittuu jälleen uudelleen. Mutta kuten ensimmäiset lentokoneen testaajat, he eivät tiedä tippuvansa koska luulevat lentävänsä, niin myös uusi tapahtuma olio ei vain näe vielä maata ja luulee lentävänsä. Nykyinen hetki on uhrattu futuuripörssin ja fraktaalitalouden illusoriselle kuvalle. Kuvalle tapahtumasta jota ei koskaan tapahtunut, ja todellisuuden paljastuessa muutaman tuhannen pelaajan peli loppuu ja saattohoito alkaa. Kuin Eskimot vanhuuden partaalla heidän odotetaan kävelevän jäätikölle kuolemaan. 

Pelotus ja ohjauskoneisto (lehdet, muoti, tv) saavat asiat ei-tapahtumaan. Ne luovat kuvan joka kaukaa ja pimeässä on haluttu, mutta aktuaalinen kosketus saa totuuden esiin ja kuva murenee kosketuksesta. Uusi matriisi liputtaakin yksilöllisyyttä mutta ainoastaan tuudittamalla kaikki prokrusteen vuoteeseen nukkumaan ja näin ollen kuva yksilöllisyydestä murtuu kosketuksesta. Uuden uskontomme apoteoosi onkin ekstaattinen kulutus joka tekee uskovaisesta pyhän ja yksilöllisen. Massa on siis paradoksaalisesti yksilöllinen verrattuna johonkin toiseen massaan jonka elämää läntinen tapahtuma todellisuus nälvii ollessaan itse nälvimänsä peilikuva. Mitä jää jäljelle mälläys ja kulutusorgioiden jälkeen? Sitä ei kukaan kysy uudessa uljaassa maailmassa, sillä olion kyky arvioida mikä on hänelle hyväksi on surkastettu ja tanssi vain jatkuu niin kauan kuin pillipiipari puhaltaa nuottejaan, ja näin edistys onkin loppumista. Diginatiivi kulutetaan loppuun jo pienenä ja se saa hänet janoamaan yhä päräyttävämpää tapahtumaa. Tapahtuman tykitys aistikalvoille saa aivokemiat (serotoniini, melatoniini) sekaisin ja reservit kuluvat sekunnissa loppuun. Tykitys on niin kuluttavaa että enää edes uni ei lataa oliota ja sen reservejä. Tähän hätään tulee uutta nopeutta vastaavat piristeet ja kemiallinen uni vapauttaa yksilön nukkumiselta ja jokaisesta päivästä tulee turboahdettu psykofyysinen suihkaus bensaa liekkeihin. Elämästä tulee suoritus. Näin hermoston yliaktiivisuudesta ja kuormituksesta tuleekin uusi kansansairaus ja uuden tapahtumatodellisuuden kuluttavimpia aspekteja. Todellisuus redusoidaan numeroiksi ja desimaaleiksi jotka voidaan laskea koska vain ja missä vain ja osoittaa uskovaiselle totuus. Nykyolemista leimaa siis arvioitavuus, täsmällisyys ja tarkkuus, vaikka paradoksaalisesti nämä ovat juuri ne asiat jotka uusi kvartaalitodellisuus on tuhonnut. Uusi arvioitavuus onkin spekulatiivista ja kosketus fundamentaaliontologiaan on katkaistu. Mikään ei siis enää viittaa mihinkään vaan kaikki voi olla kaikki. Sana viittaa siis vain sanaan. 

Uusi tapahtuma todellisuus konstruoituu kasvottomien rakenteiden, teorioiden, erilaisista leikkauspisteistä joista lähtee miljoona pakoviivaa koko ajan muodostaen apparaatin rihmaston jossa ei ole alkua eikä loppua. Kaikki tämä vain, jotta tapahtuma voisi yhä väkivaltaisemmin kolonalisoida olion aistit. Se toimii huumeen tavoin, ja osaamaton saadaan nopeasti koukkuun. Tapahtuma todellisuus käyttää nykyään oliota, ei olio tapahtumia. Entisaikain panta rhei on riistetty luonnosta uuden kapitalistisen maailma 2.0:lan kulttuurin piiriin ja siitä on tehty tekniikan ja edistyksen mantra, ja sillä oikeutetaan pääoman kasaantuminen. Vetoketjun tavoin luonto alkaa eroutumaan kulttuurista ja ontologia katoaa. Eksistentiaalinen kriisi kumuloituu mutta se peitetään loppuunviritettyyn uuteen aistitodellisuuteen. Entinen ontologia muodostaa vain vanhan uskomuksen jostain mitä on joskus ollut, koska uudessa maailmassa mikään ei ole mikään ja kaikki on kaikki. Kaikki on siis erotettu fundamentaaliontologiasta. Uusi uljas maailma luo transsendentteja egoja jotka aktualisoituvat vain annettuina. Ne sivuuttavat ihmisen. Maailma 2.0:ssa ne ovat egoja keksittyine tarpeineen. Egot uudessa maailmassa ovat yksinomaan tapahtuma todellisuuden konstruoimia ja ne ovat ainoat jotka tappelevat. Ego on tuote jonka ylläpitäminen on yksi uuden maailman tuottoisampia ja kahletsivampia keksintöjä. Niitä tuotetaan erilaisissa tapahtuma todellisuuden apparaateissa kuten Tv, muoti ja lifestyle-lehdet. Nämä tapahtuma maailmaa konstruoivat mahdit haahuilevat ympäriinsä nappaillen omien oikkujensa mukaan keksimältään metafyysiselta rajapinnalta koodeja jotka istuttavat subjekteihin. Tulevilla aivoistukkeilla uuden identiteetin istuttaminen muuttuu yhä helpommaksi. Siirryttäessä kokonaan maailma 2.0:lan pelaajiksi Facebook ei enää ole osoite vaan kaupunki joka rakennetaan verkkokalvoille, tai oikeastaan suoraan aivoihin sijaitsevaksi metapaikaksi datapukujen ja virtuaalilasien avulla. Maailma 2.0:ssa reifikaatio pyyhkäisee käsitteiden ja todellisuuden yli ja imee uudet yksilöt suoraan kaupallisuuden ja kapitalismin viemäriin josta he luulevat  löytävänsä suojapaikan demonisoidulta luonnolta joka on vallitsevan teorian ideologian mukaan vain raakuutta ja pahuutta, sivistymättömyyttä. Uuden maailman rakenteiden mahdollisessa luhistumissa yksilö ehkä jälleen tajuaa että hän onkin aina ollut muurari, ja huomaa eläneensä kapitalismin laastina koko elämänsä. 

Tapahtuma todellisuuden loppuun tuunattu pop-tähti, idoli, siunaa idolatrian kädellään yksilöitä jotka ovat menettäneet yksillöllisyytensä, ja näin kääntää jokaisen subjektin huomion jokaisen omaan toiseuteen jonka idoli on itse luonut. Sama tapahtuu nykyään valtiotasolla kun valtioita ja hallituksia palkitaan abstraktilla kolmen A luokituksella sen johdosta kuinka hyvin toteuttaa teoriaa. Maailma 2.0:llan tapahtuma olio siis elää uudessa todellisuudessa joka okkuroituu päätteen välityksellä. Elämä alkaa kun kirjaudutaan matriisiin. Uuden todellisuuden rakentamat pyknoleptiset hetket muuttuvat jatkuviksi ja kadottavat reaaliajan ja tilan immanenssin. Uuden maailman asia ei enää siis ole asia, vaan kuva asiasta. Fundamentaaliontologian akkomodaatio katoaa ja horisonttia ei enää ole. Mutta olion plastisuuden vuoksi alun matkapahoinvoinnista päästään nopeasti eroon ja maailma 2.0:lan akkomodaatio on nopeaa ja kivutonta ainakin aktiivi tajunnalle, alitajunta ottaa luultavasti hieman kauemmin jos se ylipäätään akkomodoituu. Maailma 2.0:llassa liikkumista ei enää meidän tuntemassa tavassa ole, vaan kaikki on läsnä koko ajan ja ulkomaan matka suoritetaan ohjelmana jonka pituus riippuu maksun suuruudesta. Uuden maailman työ perustuu kaivostoimintaan kun metakaivoksissa louhitaan bitcoineja joilla maksaminen tapahtuu. Uudessa maailmassa palvelualan muodostama kolmas sektori on ainoa mahdollinen työ, loputtoman matriisin koodaamisen ohella. Uusi diginatiivi on siis johdoissa makaava torso johon kasvoton matriisi ajaa ohjelman Thaimaan reissusta. 

Ennen kuin maailma 2.0 saadaa juoksemaan jatkuvana syötteenä siellä vain käydään. Tämän pyknoleptisen hetken jälkeen yksilö palaa takaisin reaalitodellisuuteen, maailma 1.0:laan, jossa edelleen vaikuttavat tila ja aika. Etenemisvektori ja tapahtumanopeus hidastuvat tultaessa takaisin fundamentaaliontologiaan uuden maailman tapahtumatykityksestä. Näin olio löytää itsensä vanhasta todellisuudesta josta on tarkoituksella tehty tylsä. Tämä muutos saa yksilön tuntemaan olonsa tyhjäksi ja olemisen tylsäksi, sillä uuden tapahtuma maailman, maailma 2.0:lan, puitteissa on mahdollista olla kuka vain missä vain. Näin olion mieli korvataan tapahtuman mielellä ja reaalimaailma tuntuu pysähtyneeltä. Olion palatessa tapahtuma tripiltään, se desintegroituneena tuntee sisäistä tyhjyyttä kun hänen uusi toiseutensa jääkin maailma 2.0:llaan. Huomattuaan tylsyyden reaalimaailmassa olio pyrkii siirtymään takaisin uuteen maailmaan ja näin skitsoidismista tulee vallitseva tila reealimaailmassa kunnes reaalimaailmasta olemisesta on päästy täysin eroon ja maailma 2.0 on ainoa pelitettävä todellisuus. Näin tekniikka kokee rahan kohtalon ja siitä tulee päämäärä välineen sijasta.

Uusi diginatiivi siis aktualisoituu maailmaan jo valmiiksi sairaana. Tapahtumatodellisuus saa hypernopealla toiminnallaan ja tapahtumien katkeamattomalla ketjullaan aikaan ennenaikaista dementiaa kun juuri tapahtunut äskettäinen korvautuu jo uudella. Diginatiivin esiymmärrys ja koko toimintahorisontti rakentuu tekniikalle ja peruselämän ylläpitotaidot surkastuvat. Tuli joka on mielletty ikuiseksi kokee loppunsa kun tekniikka korvaa senkin. Nykytekniikasta ja uudesta tapahtuma todellisuudesta halutaan rakentaa uusi epookki ihmiskunnan uudeksi jumalaksi, mutta koska senkin pohja on hypoteettinen on se rakennettu heikoille kantimille. Uudelle diginatiiville uskotellaan että tekniikka on ainoa tie jota kulkea ja ainoa tapa kohdata uusi todellisuus, ja että tekniikka on ainoa tapa aktualisoitua. Diginatiivin eksistenssi aktualisoituu vain yhdessä maailmassa, jossa maailma 1.0 on unohdettu, maailmassa joka ensimmäistä kertaa on erotettu todellisuudesta. Mutta mitä romahduksen jälkeen? Jos maailma 1.0:ssa selviämiseen tarvittavat taidot on surkastettu tarpeettomina on loppu vääjäämätön. Uusi uljas maailma onkin koneiden todellisuus.

-o

1 comment:

  1. Olli, jos et jo nähnyt tätä, niin ota haltuun. Niin ikään pelottavia visioita: http://en.wikipedia.org/wiki/Black_Mirror_%28TV_series%29

    ReplyDelete