Mikä sai meidät pelaamaan toisiamme
vastaan ja miten muuttaisimme elämän kollektiiviseksi peliksi jota
pelataan samaan päätyyn? Yksi syy on nykyisen teorian
väkivaltaisuus elämälle ja kollektiiviseen olemiseen ja kun
väkivaltainen teoria kietoo tietoisuutta se suuntaa sitä omiin
intresseihinsä. Miten subjektista tuli objekti ja miten paradigman
ohjaama tietoisuus joka yksilöityy subjektissa saadaan näkyväksi?
Herääminen on yksi vaihtoehto. Saada subjekti tietoiseksi taustalla
vaikuttavasta teorian dispositiivista ja havaita teorian paino
jokapäiväisessä olemisessa. Tietoiseksi tuleminen on avain
subjekti(e)n olemisen taysipäiseen toteuttamiseen jossa altruistiset
arvot jyräävät kapitalistiset. Pelistä ja sen uusista
universaaleista säännöistä on kehkeytynyt siis dispositiivi jonka
lonkerot yltävät kaikkialle ja turvapaikkaa, tai niin sanottua no
mans landia, ei enää ole. Dispositiivin konstruaatio on
historiallinen tapahtuma, mutta se esittäytyy tajunnalle
luonnontilana ja näin uusintaa itsensä jokaisessa uudessa
tajunnassa. Käytännöstä on tullut itsestäänselvyys.
Objektiivisessa pelissä subjekti ei enää työstä itseään vaan
subjektia työstetään teoriaan sopivaksi. Näin siis raiskattu
subjekti vaeltaa teorian linssit silmillään objektiivisessa unessa.
Jos primaarisubjekti (eli subjekti joka on jokaisen immanentti
maailmassa olemisen modus) jaetaan kolmeen osaan: järki/tahto/halu,
niin voimme huomata että subjektia ohjaa teorian konstruoima
materialistinen halu tai tahto ja nekin ovat sekoittuneet. Ne on
valjastettu teorian ikeeseen ja suunnattu yltiöindividualistisiin
hedonistisiin interesseihin ja pahinta tässä on se että se on
naamioitu järjeksi. Dispositiivi on vääristänyt kolmijaon
osanottajat ja muokannut ne itsensä uusintamiseen. Tästä unesta
olisi siis herättävä ja laitettava yleisjärki ohjaamaan, tahto
haluamaan yleistä hyvää, ja halu kohtuullisuuteen.
Miten tähän päästään ja miten
objektiivinen peli käännetään subjektien konstruoimaksi
kollektiivisobjektiiviseksi peliksi? Aluksi jokaisen olisi löydettävä
tai postuloitava ylisubjekti joka on vapaa dipositiivin
alisubjektiin (tai primaari) ohjelmoiduista narsistisista
taipumuksista ja kykeneväinen objektiiviseen teoriasta vapaaseen
olemiseen ja mikä tärkeämpää näkemiseen. Ylisubjektin tulisi
siis työstää alisubjektia, joka siis on jokaisen aktuaalinen
maailmassa olemisen immanenssi, eli primaarisubjekti joka vaeltaa
teorioista saturoituneessa saastuneessa immanenssissa. Ylisubjektin
tulisi ottaa paikka josta katsella primaarisubjektia ja sen rimpuilua
kapitalistisobjektiivisessa pelissä jossa, ja jonka, säännöt ja
ohjeet rakentavat negatiivista maailmaa. Tässä tarkkailussa
alisubjekti sanoo "tälläinen olen", ja vaikka
ylisubjekti tietää että altruismi olisi keino vapauteen, silti
alisubjekti mukautuu vallitsevaan teoriaan sillä teorian voima ja
historia konstruoi kokonaisen ajattelun suunnan, kokonaisen
maailmantajunnan, ja näin yli-ja alisubjektien välille kehittyy
skismaa ja ihmisen holistinen oleminen vaikeutuu ja teoria elää.
Ylisubjektin avulla tulisi siis katsoa
mitä ja mikä primaarisubjekti on, ja kysyä onko tämä hyvä? Sen
jälkeen kysymys tulee laajentaa koskemaan kollektiiveja kuten
ihmiskuntaa tai elämää yleensä. Ylisubjektin kanssa toimiva
teoriasta neutraloitu emergentti järki näkee että kilpailu on
keksitty aspekti ja ei-hyvä, ja näin käyttämällä yleistä,
teoriasta vapaata, järkeä voimme huomata olevamme keksityssä
tilanteessa joka vahingoittaa elämää yleensä. Mutta mitä järki
on tällä hetkellä ja kuka määrittää järjen. Järkeväksi
sanotaan että koulun, jonka vieressä on vaikka pelto, on järkevää
tilata porkkana vaikka Hollannista. "Toinen" järki sanoo
että porkkana kannattaa ottaa viereisestä pellosta. Kysymys on siis
tilanteellisen järjen intresseistä, ei järjestä yleensä.
Voidaanko siis sanoa että käytämme järkeämme väärin, tai että
teoria on raiskannut järjen ja kouluttaa subjekteja siihen? Tai
voitaisiinko sanoa että järjenkäyttö on ulkoistettu ja ainoastaan
leimalla varustettu paperi voi kertoa meille kuka on adekvaatti
järjen käyttäjä? Primaarisubjekti ei siis enää käytä yleistä
järkeä vaan ottaa dispositiivilta intressivärjättyä järkeä
vastaan, esimerkiksi käy nykyinen talousrationalismi joka ei vastaa
yleiselle hyvälle ominaista järkeä. Järjen tulisi nojautua aina
yleiseen hyvään koska ei-hyvässä ei ole järkeä. Hyvällä on
tietysti tapana muodostua nopeasti relativistiseksi olioksi, mutta
tässä tilanteessa relativismi tulisi kääntää altruistiseksi
relativismiksi.
Subjekti siis altistuu vallitsevan
värjätyn järjenkäytön paradigmoille ja yhdestä tulee yleinen
samalla kun yhdestä tulee kaksi. Subjekti on sangen plastinen
kokonaisuus ja kun teoria on kouluttanut subjektia niin miksei
objektiivinen ylisubjekti, joka nyt nähdään teleologisesti
hyvänä, voisi sitä tehdä? On siis löydettävä tuo ylisubjekti
joka pyrkii yleiseen hyvään ja aloitettava alisubjektin muokkaus
jolle teoria on opettanut vääristyneen hyvän ja järjen. Teoria on
kouluttanut primarisubjektin individualistiseen olemukseen jossa aito
universalius on taannutettu. Mutta ylisubjekti tasolla
universaalisuus jälleen ymmärretään ja näin teorian hyväkseen
käyttämä subjekti voidaan kääntää kohti hyvää. Ja mitä
enemmän on hyvää sitä vähemmän on pahaa. Kysymällä siis onko
tämä yleisesti hyvä, voimme määritellä kulloisenkin tilanteen
ja suunnata kohti hyvää. Yleisessä vallitsevassa subjektin tilassa
jossa elämme, subjektin valta vapauteen on käännetty vapauden
täyttämiseksi ulkoisten prosessien avulla, eli kun uusi tajunta
(eli vastasyntynyt sirpale universaalia tajuntaa) alkaa aktivoitumaan
yleisellä yhteiskunnallisella tasolla on se jo manipuloitu. Teoria
siis käyttää subjektin vapautta luodakseen oman vapautensa ja
jatkaakseen vapauttaan. Subjektin vapaus on tärkein asia maailmassa,
mutta aito vapaus ei satuta ketään muuta, sillä vapaus on yleinen
ja universaali ominaisuus olemisessa. Koska subjektin luonto on olla
vapaa on se pelottava asia, ja näin tuntematta vapauden syvintä
luonnetta olemme joutuneet määrittelemään vapauden ja luomaan
säännöt(!!??) vapaudelle ja uudet antropologiset universaliuden
määritelmät joita nyt pelitämme. Esimerkiksi että "ihmisluonnon
universaali aspekti on kilpailu". Dispositiivilla on näppinsä
pelissä tässäkin ja näin sosiaalisdarwinistiset peliteoriat
asettavat vahvemman oikeuden aina edelle. Tämä on keksitty sääntö
pelissä. Tämä voidaan nähdä ylisubjektin ja emergentin järjen
yhteistyöllä joka nostaa ihmisen pois uusista antropologisista
universaaleista kohti altruismia ja yleistä hyvää. Ihmissubjekti
on biologinen lenkki mutta järkensä ansiosta se pystyy sanomaan
kaavalle ei. Kissa ei yhtenä päivänä vain ala kasvissyöjäksi
eettisistä syistä (riippuen tajunnan evoluution asteesta), tässä
on ihmiseläimen ja toisen eläimen ero. Tämä järjen luoma vapaus
on tajuttava. Se tekee meistä vapaita. Mutta ihmissubjekti ei ole
missään nimessä maailman kruunu, vaan elämä yleensä on kruunu.
Kun yleisessä järjessä yhdistämme tiedon asiain nykyisestä
tilasta ja ylisubjektin moraaliset periaatteet niin huomaamme että
yleismaailmallinen tila on huono. Aina on katsottava yleiskuvaa ja
kysyttävä onko tämä hyvä?
Kun siis ylisubjekti on herättänyt
objektiksi tulleen alisubjektin teorian nukuttamasta objektiivisesta
unestaan, vapautuu suuri määrä olemiselle otollista potentiaalia
joka voidaan suunnata jälleen yleiseen hyvään. Ylisubjektilla
universaalina hyvänä on tieto siitä että tämän hetken
primaarisubjektilla on vain luulo joka on naamioitu tiedoksi.
Dispositiivi markkinalakeineen ja kilpailuajatteluineen puskee
primaarinsubjektin takaisin barbariaan jossa markkinatalous muodostaa
uuden luonnon ja vahvin luonnossa hallitsee. Nyky-yhteiskunnan koko
sosialisaatio olisi muutettava ylisubjektin heräämistä
boostaavaksi, ja sosialisaation tulisi ennen muuta opettaa
teleologista hyvää. Ihmisen tulisi kasvattaa ihmistä, ei teorian,
sillä ahneus vie enemmän kuin tuo kun asiaa katsotaan yleisellä
tasolla. Dispositiivi on koulinut primaarinsubjektin hedonistisen
intressin tilaan, ja oikeuttaa sosialisaationsa filosofisella
teorialla jossa kaikki pyrkivät hyvään ja maksimaaliseen
nautintoon. Mutta teoria maksimaalisesta hyvästä on käynyt myös
lävitse dispositiivin muokkauksen ja näin se näkee asiat
yltiöindividuaalisesti. Maailman kapitalistinen yleistendenssi on
siis sotkenut yleisen hedonismin ajatuksen, siis että kaikilla olisi
kaikkea ja maksimaalinen hyvä, ahneudeksi ja riistoksi. Näin yhden
subjektin sosiaalinen ulottuvuus kasvattaa subjektin rihmaston niin
vahvaksi että se peittää alleen jo muiden tarpeet. Samalla tämä
apotesioitu subjekti muodostuu hagiologiseksi olemiseksi ja
kumartaminen alkaa. Näin riistokapitalisti ja globalisaatiovoittaja
sanelee totuuden esimerkiksi julkaisemassaan kirjassa. Mutta
yleishyvään pyrkivä, ja sen näkevä ylisubjekti ei pysty
käsittämään vahvemman voimaa, kun voima on teoreettista ja vain
kiinni rihmaston voimasta. Yleisen hyvän mukaan "isompi"
ei saa ottaa enempää kuin pieni vain koska pystyisi siihen kokonsa
puolesta, vaan isomman tulee antaa enemmän pienelle jotta pienestä
kasvaisi yhtä iso kuin isommasta. Mutta markkina- ja
sosiaalidarwinismi ovat ohjelmoineet primaarisubjektiin ajatuksen
isomman ja vahvemman korrelaatiosta. Jos kuitenkin tulee tilanne
jossa vahvempi hallitsee, tulee vahvemman olla altruistinen ja
yleiseen hyvään pyrkivä. Koko ei oikeuta valtaa vaan hyvyys, ja
luonnollinen vahvuus ei saa mennä moraalin edelle. Kun subjekti siis
emanoituu objektiivisuudesta ei subjektin tulisi emanaatioprosessin
jälkeen unohtaa objektiivisuutta vaikka dispositiivi
ylitöindividualismia opettaakin.
Subjektin elinympäristö, varsinkaan
sosiaalinen ei ole staattinen, ja en yritäkään sanoa ettei maailma
muuttuisi, mutta yleensä kun radikaaleja muutoksia tehdään tulisi
niiden aina perustua yleiseen järkeen. Subjektista on siis tullut
markkinatalouden objekti jonka on yhtäkkiä kilpailtava brutaalilla
pelilaudalla. Kun nyt subjekti ja hänen ympäristönsä on muokattu
teoriaan, on subjekti enemmänkin degeneroitunut markkinalakeineen ja
uusliberalistisine yltiöindividualismeineen kuin matkalla kohti
aitoa hyvää, vaikkakin markkinalogiikka osoittaa paperilla että
"tämä on hyvä" omaan käyttöön muokkaamiaan käsitteitä
hyväksikäyttäen. Meneillään oleva teorian kolonisaatio
taannuttaa subjektin ja saa sen poteroitumaan individualismiin. Näin
mahdollisuudet positiiviseen kollektiiviseen maailmantendenssiin
kuihtuvat. Ne kuihtuvat vain tiettyyn pisteeseen asti.
Saturaatiopiste jossa teorian toimivuus lakkaa ja teorian alamäki
alkaa tehden tilaa uusille teorioille ihmisten kollektiivisuus saa
jälleen buustin. Kun ollaan tilanteessa jossa kaikki vallitseva
sortuu niin vanhat arvot nostavat jälleen päätään.
Primaarisubjektin suuntautumisella kohti hyvää ei tulisi tavoitella
mitään varsinaista päämäärää tai palkintoa sillä hyvä on
päämäärä sinänsä. Hyvä ei oikeastaan edes ole jokin paikka
tai tila johon mennään vaan sen tulisi olla lähtöpiste. Sen
tulisi olla arkhe. Hyvään suuntautunut sosialisaatio loistaa
poissaolollaan ja nykyään enemmänkin Nike ja Coca-Cola toimivat
sosialisaation keulakuvina opettaen omaa järkeään ja intressejään.
Sanat tekevätkin hyvän nykymaailmassa. Sanan arvo onkin muodostunut
korvaamattomaksi primaarisubjektille ja teorian elämälle.
Käsitteiden maailmassa vallitseekin hurja sekaannus, jossa
primaarisubjekti ei enää tiedä mitä mikäkin tarkoittaa.
Esimerkiksi logiikan käsite on dispositiivin muokkauksen seurauksena
saanut irrationaalisen ja absurdin tarkoituksen. Kun markkinatalous
esittelee asian paperilla loogisena totuutena on primaarisubjektin
vaikea nähdä semiootisen verhon taakse. Ylisubjekti taasen tajuaa
että esitetty asia on looginen kyseisen markkinaolion eksistenssissä
muttei yleismaailmallisessa. Dispositiivin aikaansaama käsitteiden
sekaannus kohtaa myös valtio käsitettä joka teorian värjäämänä
nähdään pahana. Sinänsä "valtio" käsite ei ole huono
mutta on huonoja keinoja toteuttaa se. Esimerkiksi altruistinen
yleishyvävaltio VS. riistokapitalistinen minimalistivaltio. Näin
subjektit saadaan vihaamaan käsitettä valtio tai kollektivismi
joissa teoria haluaa nähdä sosialismin tai kommunismin aaveen ja
dispositiivi kiittää.
Jos siis nykyisen valtion ja tai
yhteiskunnan idea on että primaarisubjekti luovuttaa
suvereniteettinsä liittoumalle jotta luotaisiin yhteinen hyvä, niin
on se hyvä idea niin kauan kun yhteistä hyvää pelitetään. Mutta
jos tilanne muuttuu yhden luokan tai intressiryhmän etujen
ajamiseksi muiden kustannuksella on subjektin purettava sopimus ja
otettava valta jälleen itselleen ja alettava pelittämään
kategorista imperatiiviä tai quod tibi fieri non vis, alteri ne
feceris tyyppistä olemista. Jos siis ajatellaan tilanne jossa
tehdään yhteiskuntasopimus, niin silloin "päättäviksi"
valittujen subjektien tulee olla täysin objektiivisia, vapaita
itsestä ja teleologisesti hyviä. Subjektin astuessa "päättämään"
asioista valtiollisella tasolla tulisi subjektin astua alas
yksityisestä olemisesta ja subjektiivisista affekteista suoraan
objektiiviselle kentälle jossa yksilön etu ei enää ole ohjaava
intentio vaan yhteiskunta tulisi nähdä yhtenä yksilönä jonka
etua haetaan ihmis- ja luontolähtöisesti. Mutta dispositiivi
kapitalistisine yltiöindividualismeineen tuhoaa yhteiskunnan
käsitteen ja ajatuksen kun se kietouttaa primaarisubjektin vain
itseensä. Vääristyneen kristinuskon avulla se myös iskostaa
primaarisubjektiin ajatuksen kuolemasta ja yhdestä ainoasta
maanpäällisestä elämästä jossa on kahmittava kaikki mitä saa
sillä kuoleman jälkeen ei palata maailmaan. Itse asiassa
kapitalismin luoma individualismi ei edes ole individualismia vaan
massoittumista par exellence. Dispositiivin luoma individualismi on
myös sangen vaarallista ja haitallista sillä se samalla siirtää
kaiken vastuun ja painon yksilölle. Esimerkiksi talouspelissä
epäonnistuminen luetaan heti yksilön syyksi eikä esimerkiksi
systeemin konstruoiman ahneuden syyksi. Olemme siis siirtymässä
pois käsitteen yhteiskunta alta, kohti jonkinlaista uutta olemisen
maailmaa jossa markkinatalous luo uuden luonnon, pohjan, olemiselle
ja maailmalle ja jonka kautta sitten kaikkea tarkkaillaan.
Siirtyminen tähän uuteen käsitteeseen joka tallasi yhteiskunnan
saa kaikkien hyvän muuttumaan joidenkin hyväksi ja näin
dispositiivin egoististen passioiden kouluttamat primaarisubjektit
eivät enää ole adekvaatteja hoitamaan yleisiä asioita. Uuden
maailman konstruoijista on siis tullut egopassioiden objekteja ja
käsite "yleinen hyvä" siirtyy pois asialistalta.
Valtiotasolla päättävä subjekti tuskin edes tietää siirtäneensä
yleisen hyvän syrjään sillä dispositiivi logisoi asian kuitenkin
yleiseksi hyväksi. Ainostaan yleinen hyvä voi olla hyvä mutta
teoria kouluttaa primaarisubjektin eudamoniasta individualistiseen
hedoniaan. Ylisubjektin avulla nähtäisiin että dispositiivi
näyttää primaarisubjektille kuinka ainoastaan ostamalla ja
kuluttamalla voi kehittää identiteettiä, merkitystä ja
sosiaalisia statuksia. Dispositiivi ei käsitä subjektin sisäisyyttä
ja valmiutta.
Olisi hauska tietää miten
primaarisubjektin elinympäristö muuttuisi jos oman edun tavoittelu,
tuo darwinistinen jäänne, saataisiin kuihtumaan. Introspektio joka
toimii katalyyttina ylisubjektin heräämiselle voisi olla tapa
päästä eroon tuosta narsistisesta valuviasta. Hyvän jakamisen
aloittaminen on primaarisubjektille opettetuine individualismeineen
paha pala purtavaksi, sillä aina kun jakaa hyvää, ei sitä
välttämättä saa takaisin. Vaan jaetun hyvän määrä maailmassa
kasvaa ja jossain muualla jollekin jaetaan hyvää. Avain kaikkeen on
tajuta että hyvä ei automaagisesti palaudu sinulle vaan hyvä
vaikuttaa muualla ja kokonaiskuvaa parantaen ja tätä kautta
palautuu sinulle. Joten aina kun jaat hyvää et välttämättä saa
sitä takaisin. Kunnes kaikki jakavat hyvää.
No comments:
Post a Comment