Ylisubjekti ja emansipaatio teoriasta.

Mikä sai meidät pelaamaan toisiamme vastaan ja miten muuttaisimme elämän kollektiiviseksi peliksi jota pelataan samaan päätyyn? Yksi syy on nykyisen teorian väkivaltaisuus elämälle ja kollektiiviseen olemiseen ja kun väkivaltainen teoria kietoo tietoisuutta se suuntaa sitä omiin intresseihinsä. Miten subjektista tuli objekti ja miten paradigman ohjaama tietoisuus joka yksilöityy subjektissa saadaan näkyväksi? Herääminen on yksi vaihtoehto. Saada subjekti tietoiseksi taustalla vaikuttavasta teorian dispositiivista ja havaita teorian paino jokapäiväisessä olemisessa. Tietoiseksi tuleminen on avain subjekti(e)n olemisen taysipäiseen toteuttamiseen jossa altruistiset arvot jyräävät kapitalistiset. Pelistä ja sen uusista universaaleista säännöistä on kehkeytynyt siis dispositiivi jonka lonkerot yltävät kaikkialle ja turvapaikkaa, tai niin sanottua no mans landia, ei enää ole. Dispositiivin konstruaatio on historiallinen tapahtuma, mutta se esittäytyy tajunnalle luonnontilana ja näin uusintaa itsensä jokaisessa uudessa tajunnassa. Käytännöstä on tullut itsestäänselvyys. Objektiivisessa pelissä subjekti ei enää työstä itseään vaan subjektia työstetään teoriaan sopivaksi. Näin siis raiskattu subjekti vaeltaa teorian linssit silmillään objektiivisessa unessa. Jos primaarisubjekti (eli subjekti joka on jokaisen immanentti maailmassa olemisen modus) jaetaan kolmeen osaan: järki/tahto/halu, niin voimme huomata että subjektia ohjaa teorian konstruoima materialistinen halu tai tahto ja nekin ovat sekoittuneet. Ne on valjastettu teorian ikeeseen ja suunnattu yltiöindividualistisiin hedonistisiin interesseihin ja pahinta tässä on se että se on naamioitu järjeksi. Dispositiivi on vääristänyt kolmijaon osanottajat ja muokannut ne itsensä uusintamiseen. Tästä unesta olisi siis herättävä ja laitettava yleisjärki ohjaamaan, tahto haluamaan yleistä hyvää, ja halu kohtuullisuuteen.

Miten tähän päästään ja miten objektiivinen peli käännetään subjektien konstruoimaksi kollektiivisobjektiiviseksi peliksi? Aluksi jokaisen olisi löydettävä tai postuloitava ylisubjekti joka on vapaa dipositiivin alisubjektiin (tai primaari) ohjelmoiduista narsistisista taipumuksista ja kykeneväinen objektiiviseen teoriasta vapaaseen olemiseen ja mikä tärkeämpää näkemiseen. Ylisubjektin tulisi siis työstää alisubjektia, joka siis on jokaisen aktuaalinen maailmassa olemisen immanenssi, eli primaarisubjekti joka vaeltaa teorioista saturoituneessa saastuneessa immanenssissa. Ylisubjektin tulisi ottaa paikka josta katsella primaarisubjektia ja sen rimpuilua kapitalistisobjektiivisessa pelissä jossa, ja jonka, säännöt ja ohjeet rakentavat negatiivista maailmaa. Tässä tarkkailussa alisubjekti sanoo "tälläinen olen", ja vaikka ylisubjekti tietää että altruismi olisi keino vapauteen, silti alisubjekti mukautuu vallitsevaan teoriaan sillä teorian voima ja historia konstruoi kokonaisen ajattelun suunnan, kokonaisen maailmantajunnan, ja näin yli-ja alisubjektien välille kehittyy skismaa ja ihmisen holistinen oleminen vaikeutuu ja teoria elää.

Ylisubjektin avulla tulisi siis katsoa mitä ja mikä primaarisubjekti on, ja kysyä onko tämä hyvä? Sen jälkeen kysymys tulee laajentaa koskemaan kollektiiveja kuten ihmiskuntaa tai elämää yleensä. Ylisubjektin kanssa toimiva teoriasta neutraloitu emergentti järki näkee että kilpailu on keksitty aspekti ja ei-hyvä, ja näin käyttämällä yleistä, teoriasta vapaata, järkeä voimme huomata olevamme keksityssä tilanteessa joka vahingoittaa elämää yleensä. Mutta mitä järki on tällä hetkellä ja kuka määrittää järjen. Järkeväksi sanotaan että koulun, jonka vieressä on vaikka pelto, on järkevää tilata porkkana vaikka Hollannista. "Toinen" järki sanoo että porkkana kannattaa ottaa viereisestä pellosta. Kysymys on siis tilanteellisen järjen intresseistä, ei järjestä yleensä. Voidaanko siis sanoa että käytämme järkeämme väärin, tai että teoria on raiskannut järjen ja kouluttaa subjekteja siihen? Tai voitaisiinko sanoa että järjenkäyttö on ulkoistettu ja ainoastaan leimalla varustettu paperi voi kertoa meille kuka on adekvaatti järjen käyttäjä? Primaarisubjekti ei siis enää käytä yleistä järkeä vaan ottaa dispositiivilta intressivärjättyä järkeä vastaan, esimerkiksi käy nykyinen talousrationalismi joka ei vastaa yleiselle hyvälle ominaista järkeä. Järjen tulisi nojautua aina yleiseen hyvään koska ei-hyvässä ei ole järkeä. Hyvällä on tietysti tapana muodostua nopeasti relativistiseksi olioksi, mutta tässä tilanteessa relativismi tulisi kääntää altruistiseksi relativismiksi.

Subjekti siis altistuu vallitsevan värjätyn järjenkäytön paradigmoille ja yhdestä tulee yleinen samalla kun yhdestä tulee kaksi. Subjekti on sangen plastinen kokonaisuus ja kun teoria on kouluttanut subjektia niin miksei objektiivinen ylisubjekti, joka nyt nähdään teleologisesti hyvänä, voisi sitä tehdä? On siis löydettävä tuo ylisubjekti joka pyrkii yleiseen hyvään ja aloitettava alisubjektin muokkaus jolle teoria on opettanut vääristyneen hyvän ja järjen. Teoria on kouluttanut primarisubjektin individualistiseen olemukseen jossa aito universalius on taannutettu. Mutta ylisubjekti tasolla universaalisuus jälleen ymmärretään ja näin teorian hyväkseen käyttämä subjekti voidaan kääntää kohti hyvää. Ja mitä enemmän on hyvää sitä vähemmän on pahaa. Kysymällä siis onko tämä yleisesti hyvä, voimme määritellä kulloisenkin tilanteen ja suunnata kohti hyvää. Yleisessä vallitsevassa subjektin tilassa jossa elämme, subjektin valta vapauteen on käännetty vapauden täyttämiseksi ulkoisten prosessien avulla, eli kun uusi tajunta (eli vastasyntynyt sirpale universaalia tajuntaa) alkaa aktivoitumaan yleisellä yhteiskunnallisella tasolla on se jo manipuloitu. Teoria siis käyttää subjektin vapautta luodakseen oman vapautensa ja jatkaakseen vapauttaan. Subjektin vapaus on tärkein asia maailmassa, mutta aito vapaus ei satuta ketään muuta, sillä vapaus on yleinen ja universaali ominaisuus olemisessa. Koska subjektin luonto on olla vapaa on se pelottava asia, ja näin tuntematta vapauden syvintä luonnetta olemme joutuneet määrittelemään vapauden ja luomaan säännöt(!!??) vapaudelle ja uudet antropologiset universaliuden määritelmät joita nyt pelitämme. Esimerkiksi että "ihmisluonnon universaali aspekti on kilpailu". Dispositiivilla on näppinsä pelissä tässäkin ja näin sosiaalisdarwinistiset peliteoriat asettavat vahvemman oikeuden aina edelle. Tämä on keksitty sääntö pelissä. Tämä voidaan nähdä ylisubjektin ja emergentin järjen yhteistyöllä joka nostaa ihmisen pois uusista antropologisista universaaleista kohti altruismia ja yleistä hyvää. Ihmissubjekti on biologinen lenkki mutta järkensä ansiosta se pystyy sanomaan kaavalle ei. Kissa ei yhtenä päivänä vain ala kasvissyöjäksi eettisistä syistä (riippuen tajunnan evoluution asteesta), tässä on ihmiseläimen ja toisen eläimen ero. Tämä järjen luoma vapaus on tajuttava. Se tekee meistä vapaita. Mutta ihmissubjekti ei ole missään nimessä maailman kruunu, vaan elämä yleensä on kruunu. Kun yleisessä järjessä yhdistämme tiedon asiain nykyisestä tilasta ja ylisubjektin moraaliset periaatteet niin huomaamme että yleismaailmallinen tila on huono. Aina on katsottava yleiskuvaa ja kysyttävä onko tämä hyvä?

Kun siis ylisubjekti on herättänyt objektiksi tulleen alisubjektin teorian nukuttamasta objektiivisesta unestaan, vapautuu suuri määrä olemiselle otollista potentiaalia joka voidaan suunnata jälleen yleiseen hyvään. Ylisubjektilla universaalina hyvänä on tieto siitä että tämän hetken primaarisubjektilla on vain luulo joka on naamioitu tiedoksi. Dispositiivi markkinalakeineen ja kilpailuajatteluineen puskee primaarinsubjektin takaisin barbariaan jossa markkinatalous muodostaa uuden luonnon ja vahvin luonnossa hallitsee. Nyky-yhteiskunnan koko sosialisaatio olisi muutettava ylisubjektin heräämistä boostaavaksi, ja sosialisaation tulisi ennen muuta opettaa teleologista hyvää. Ihmisen tulisi kasvattaa ihmistä, ei teorian, sillä ahneus vie enemmän kuin tuo kun asiaa katsotaan yleisellä tasolla. Dispositiivi on koulinut primaarinsubjektin hedonistisen intressin tilaan, ja oikeuttaa sosialisaationsa filosofisella teorialla jossa kaikki pyrkivät hyvään ja maksimaaliseen nautintoon. Mutta teoria maksimaalisesta hyvästä on käynyt myös lävitse dispositiivin muokkauksen ja näin se näkee asiat yltiöindividuaalisesti. Maailman kapitalistinen yleistendenssi on siis sotkenut yleisen hedonismin ajatuksen, siis että kaikilla olisi kaikkea ja maksimaalinen hyvä, ahneudeksi ja riistoksi. Näin yhden subjektin sosiaalinen ulottuvuus kasvattaa subjektin rihmaston niin vahvaksi että se peittää alleen jo muiden tarpeet. Samalla tämä apotesioitu subjekti muodostuu hagiologiseksi olemiseksi ja kumartaminen alkaa. Näin riistokapitalisti ja globalisaatiovoittaja sanelee totuuden esimerkiksi julkaisemassaan kirjassa. Mutta yleishyvään pyrkivä, ja sen näkevä ylisubjekti ei pysty käsittämään vahvemman voimaa, kun voima on teoreettista ja vain kiinni rihmaston voimasta. Yleisen hyvän mukaan "isompi" ei saa ottaa enempää kuin pieni vain koska pystyisi siihen kokonsa puolesta, vaan isomman tulee antaa enemmän pienelle jotta pienestä kasvaisi yhtä iso kuin isommasta. Mutta markkina- ja sosiaalidarwinismi ovat ohjelmoineet primaarisubjektiin ajatuksen isomman ja vahvemman korrelaatiosta. Jos kuitenkin tulee tilanne jossa vahvempi hallitsee, tulee vahvemman olla altruistinen ja yleiseen hyvään pyrkivä. Koko ei oikeuta valtaa vaan hyvyys, ja luonnollinen vahvuus ei saa mennä moraalin edelle. Kun subjekti siis emanoituu objektiivisuudesta ei subjektin tulisi emanaatioprosessin jälkeen unohtaa objektiivisuutta vaikka dispositiivi ylitöindividualismia opettaakin.

Subjektin elinympäristö, varsinkaan sosiaalinen ei ole staattinen, ja en yritäkään sanoa ettei maailma muuttuisi, mutta yleensä kun radikaaleja muutoksia tehdään tulisi niiden aina perustua yleiseen järkeen. Subjektista on siis tullut markkinatalouden objekti jonka on yhtäkkiä kilpailtava brutaalilla pelilaudalla. Kun nyt subjekti ja hänen ympäristönsä on muokattu teoriaan, on subjekti enemmänkin degeneroitunut markkinalakeineen ja uusliberalistisine yltiöindividualismeineen kuin matkalla kohti aitoa hyvää, vaikkakin markkinalogiikka osoittaa paperilla että "tämä on hyvä" omaan käyttöön muokkaamiaan käsitteitä hyväksikäyttäen. Meneillään oleva teorian kolonisaatio taannuttaa subjektin ja saa sen poteroitumaan individualismiin. Näin mahdollisuudet positiiviseen kollektiiviseen maailmantendenssiin kuihtuvat. Ne kuihtuvat vain tiettyyn pisteeseen asti. Saturaatiopiste jossa teorian toimivuus lakkaa ja teorian alamäki alkaa tehden tilaa uusille teorioille ihmisten kollektiivisuus saa jälleen buustin. Kun ollaan tilanteessa jossa kaikki vallitseva sortuu niin vanhat arvot nostavat jälleen päätään. Primaarisubjektin suuntautumisella kohti hyvää ei tulisi tavoitella mitään varsinaista päämäärää tai palkintoa sillä hyvä on päämäärä sinänsä. Hyvä ei oikeastaan edes ole jokin paikka tai tila johon mennään vaan sen tulisi olla lähtöpiste. Sen tulisi olla arkhe. Hyvään suuntautunut sosialisaatio loistaa poissaolollaan ja nykyään enemmänkin Nike ja Coca-Cola toimivat sosialisaation keulakuvina opettaen omaa järkeään ja intressejään. Sanat tekevätkin hyvän nykymaailmassa. Sanan arvo onkin muodostunut korvaamattomaksi primaarisubjektille ja teorian elämälle. Käsitteiden maailmassa vallitseekin hurja sekaannus, jossa primaarisubjekti ei enää tiedä mitä mikäkin tarkoittaa. Esimerkiksi logiikan käsite on dispositiivin muokkauksen seurauksena saanut irrationaalisen ja absurdin tarkoituksen. Kun markkinatalous esittelee asian paperilla loogisena totuutena on primaarisubjektin vaikea nähdä semiootisen verhon taakse. Ylisubjekti taasen tajuaa että esitetty asia on looginen kyseisen markkinaolion eksistenssissä muttei yleismaailmallisessa. Dispositiivin aikaansaama käsitteiden sekaannus kohtaa myös valtio käsitettä joka teorian värjäämänä nähdään pahana. Sinänsä "valtio" käsite ei ole huono mutta on huonoja keinoja toteuttaa se. Esimerkiksi altruistinen yleishyvävaltio VS. riistokapitalistinen minimalistivaltio. Näin subjektit saadaan vihaamaan käsitettä valtio tai kollektivismi joissa teoria haluaa nähdä sosialismin tai kommunismin aaveen ja dispositiivi kiittää.

Jos siis nykyisen valtion ja tai yhteiskunnan idea on että primaarisubjekti luovuttaa suvereniteettinsä liittoumalle jotta luotaisiin yhteinen hyvä, niin on se hyvä idea niin kauan kun yhteistä hyvää pelitetään. Mutta jos tilanne muuttuu yhden luokan tai intressiryhmän etujen ajamiseksi muiden kustannuksella on subjektin purettava sopimus ja otettava valta jälleen itselleen ja alettava pelittämään kategorista imperatiiviä tai quod tibi fieri non vis, alteri ne feceris tyyppistä olemista. Jos siis ajatellaan tilanne jossa tehdään yhteiskuntasopimus, niin silloin "päättäviksi" valittujen subjektien tulee olla täysin objektiivisia, vapaita itsestä ja teleologisesti hyviä. Subjektin astuessa "päättämään" asioista valtiollisella tasolla tulisi subjektin astua alas yksityisestä olemisesta ja subjektiivisista affekteista suoraan objektiiviselle kentälle jossa yksilön etu ei enää ole ohjaava intentio vaan yhteiskunta tulisi nähdä yhtenä yksilönä jonka etua haetaan ihmis- ja luontolähtöisesti. Mutta dispositiivi kapitalistisine yltiöindividualismeineen tuhoaa yhteiskunnan käsitteen ja ajatuksen kun se kietouttaa primaarisubjektin vain itseensä. Vääristyneen kristinuskon avulla se myös iskostaa primaarisubjektiin ajatuksen kuolemasta ja yhdestä ainoasta maanpäällisestä elämästä jossa on kahmittava kaikki mitä saa sillä kuoleman jälkeen ei palata maailmaan. Itse asiassa kapitalismin luoma individualismi ei edes ole individualismia vaan massoittumista par exellence. Dispositiivin luoma individualismi on myös sangen vaarallista ja haitallista sillä se samalla siirtää kaiken vastuun ja painon yksilölle. Esimerkiksi talouspelissä epäonnistuminen luetaan heti yksilön syyksi eikä esimerkiksi systeemin konstruoiman ahneuden syyksi. Olemme siis siirtymässä pois käsitteen yhteiskunta alta, kohti jonkinlaista uutta olemisen maailmaa jossa markkinatalous luo uuden luonnon, pohjan, olemiselle ja maailmalle ja jonka kautta sitten kaikkea tarkkaillaan. Siirtyminen tähän uuteen käsitteeseen joka tallasi yhteiskunnan saa kaikkien hyvän muuttumaan joidenkin hyväksi ja näin dispositiivin egoististen passioiden kouluttamat primaarisubjektit eivät enää ole adekvaatteja hoitamaan yleisiä asioita. Uuden maailman konstruoijista on siis tullut egopassioiden objekteja ja käsite "yleinen hyvä" siirtyy pois asialistalta. Valtiotasolla päättävä subjekti tuskin edes tietää siirtäneensä yleisen hyvän syrjään sillä dispositiivi logisoi asian kuitenkin yleiseksi hyväksi. Ainostaan yleinen hyvä voi olla hyvä mutta teoria kouluttaa primaarisubjektin eudamoniasta individualistiseen hedoniaan. Ylisubjektin avulla nähtäisiin että dispositiivi näyttää primaarisubjektille kuinka ainoastaan ostamalla ja kuluttamalla voi kehittää identiteettiä, merkitystä ja sosiaalisia statuksia. Dispositiivi ei käsitä subjektin sisäisyyttä ja valmiutta.

Olisi hauska tietää miten primaarisubjektin elinympäristö muuttuisi jos oman edun tavoittelu, tuo darwinistinen jäänne, saataisiin kuihtumaan. Introspektio joka toimii katalyyttina ylisubjektin heräämiselle voisi olla tapa päästä eroon tuosta narsistisesta valuviasta. Hyvän jakamisen aloittaminen on primaarisubjektille opettetuine individualismeineen paha pala purtavaksi, sillä aina kun jakaa hyvää, ei sitä välttämättä saa takaisin. Vaan jaetun hyvän määrä maailmassa kasvaa ja jossain muualla jollekin jaetaan hyvää. Avain kaikkeen on tajuta että hyvä ei automaagisesti palaudu sinulle vaan hyvä vaikuttaa muualla ja kokonaiskuvaa parantaen ja tätä kautta palautuu sinulle. Joten aina kun jaat hyvää et välttämättä saa sitä takaisin. Kunnes kaikki jakavat hyvää.