1500-luvulla alkunsa saanut
kapitalistinen teoria siis konstruoi nykyään koko tajunnan ja sitä
kautta uusintaa itseään. Kapitalistisen teorian päälle, ja sen
kautta, rakentuu dispositiivi joka on yhteiskunnallinen immanentti
koneisto. Teoriat yksilön eduista kollektiivin edelle, ja
yltiösubjektiivisuus muotoilivat uuden dispositiivin
kytkentäkaavion. Teoria esiintyy siis uutena metaontologiana ja
dispositiivi siihen päälle metaontologian mukaisesti rakentuvana
psykofyysisenä olemisen tasona. Näin subjekteista ja yleisestä
maailmantajunnasta on tullut teorian paradigman uhri. Teorian
dispositiivi muokkaa käsitteet uudelleen ja asettaa ne tajunnalle
uudelleen. Onni ei enää ole vapautta ja terveyttä, vaan iso talo
ja tv. Näin uuden dispositivistisen subjektin subjektiivinen ja
objektiivinen järki törmäävät rajusti yhteen. Objektiivisuus
jonka teoria koittaa muokata uudelleen tarkoittaa mielestäni sitä,
että kaikki ovat kaikki, mutta kaikki eivät ole kaikki samaan
aikaan, mutta kaikilla on samat skeemat samoista asioista. Jokainen
on siis voittanut ja hävinnyt, saanut ja antanut, itkenyt ja
nauranut. Joten jokainen tietää miltä kyseinen skeema tuntuu. Tämä
myötätunteminen koitetaan tuhota dispositiivin pyörteessä
yltiöindividulistisilla teorian aspekteilla. Mikä saa meidät
subjekti subjektilta ja tajunta tajunnalta valitsemaan kyseisen
teorian totuuspelin? Onko koko maailmantajunta jo kyllästetty ja
näin saastutettu joten jokainen tajunnan sirpale automaagisesti
ilmoittautuu peliin? Vai onko syynä dispositiivin itselleen
rakennuttama vahva sosialisaatio. Dispositiivi on myös luonut
erilaisia mikro-organisaatioita kuten erilaiset rangaistukset ja
sanktiot joiden avulla tajuntaa pelotellaan ns. vääristä
valinnoista ja tarvittaessa rangaistaan. Ryhmäpaine on myös vahva
aspekti teorian toimintaperiaatteissa. Ilman historiaa ja
tulevaisuutta ja pisteestä nolla koko ajan ponnistaen nyky olio
taannutetaan ikuiseen Sisyfoksen tilaan jossa kaikki alkaa alusta
koko ajan ja varmuutta ei ole. Tämä luo mielenkiintoisen asetelman
vapaan tahdon suhteesta dispositiiviin painoon.
Dispositiivi luo siis uuden hyvän
elämän barometrin joka perustuu empiiris-positivistiseen
läpitieteelliseen maailmankuvaan jossa jokainen asia on mahdollista
laskea ja luokitella. Itse asiassa jos jokin asia pakoilee
luokittelua ja dikotomiointia se haiskahtaa hengelliseltä jonka
dispositiivi haluaa taannuttaa samalla hautausmaalle uskontojen
kanssa. Teorian syntyvaiheessa ja sen jälkeen elämästään
kamppaileva dispositiivi nosti porvarillisen elintavan elintavoista
parhaaksi ja sivistyneimmäksi ja luovutti moraalisääntöjen
tekemisen ja uusintamisen valtikan sille. Sen jälkeen porvarillinen
elämä muodostui pohjaksi kaikelle ja sen läpi alettiin katsomaan
ja siihen verrattiin kaikkea. Siitä tuli uusi oikea ja hyvä elämä.
Teorian alussa ja dispositiivin uusintaessa entisen yhteiskunnan se
näki kaiken itselleen vieraan vääränä ja virheellisenä.
Epäsopiva oli tuhottava ja korvattava se uudella sopivalla
ainekselle. se konstruoi uuden universaalin joka ilmeni
valkohanskaisessa syömävälinejärjestyksessä jonka kautta
sivistys määriteltiin. Jos joku ei tiennyt kuinka tästä uudesta
keksitystä kulttuuripelistä selvittiin, luokiteltiin hänet
samantien kulttuuriseen periferiaan kuuluvaksi muukalaiseksi.
Nykyisen uuden hyvän elämän
tarkoitus onkin omaisuuksien kahminta ja yltiöindividualistinen
subjektivismi, vaikkakin paradoksaalisesti kapitalismi tähtää
massaan, joten sen individualistinen puoli voidaan kyseenalaistaa.
Jos tiede tai jokin muu dispositiivin penetroima ja alistama
instanssi tuottaa lauseen "ihmisen elämä on jatkuvaa taistelua
muita vastaan" niin laskeeko rauhanomainen subjekti silloin
kukkaset automaattisesti käsistään ja alkaa taistelemaan?
Tehdäänkö tässä siis todellisuutta ohjaavia lauseita? Järki
onkin eräs dispositiivin parhaista aseista. Se on vääristänyt
järjen omaan käyttöönsä ja se syötetään logiikkana agenttiin.
Hyvä, rauhanomainen, tyytyväinen ja jakava elämä ei olekaan
ihmisen päämäärä vaan kapitalistinen rahan, vallan ja materian
kahmiminen on muodostunut telokseksi. Tämä on saatu aikaan
pyörittämällä tajunnalle viettelysten näytelmää jossa
haluamisesta on tehty hyve, ja hyvehän on summa summarum järkeä.
Dispositiivi on kääntänyt subjektin itseään vastaan ja
epäonnistuminen on oma vika. Enää ei holhous ole valtiollista vaan
subjekti on laitettu vahtimaan itseään. "Jos et paina niska
limassa hommia niin miten nukut yösi?" "Olet
seksuaalisesti poikkeava miten kehtaat pyytää avioliittoa?"
Näin dispositiivi kääntää tajunnan itseään vastaan
vallitsevien paradigmojen mukaan. Asiat jotka eivät "sovi"
kuvaan subjekti tukahduttaa jo pienenä ja ne jäävät osaksi
selvittämätöntä vyyhtiä alitajuntaan. Subjektista onkin tullut
suuri ja mahtava pan opticon joka on rakennettu jokaisen
subjektiiviseen tajuntaan. Teorian dispositiivi määrää sille
olennaiset asiat olemisessa hyväksyttäviksi ja kaiken muun
esimerkiksi meditaation, joogan, joutilaan mietiskelyn ja altruismin
se käsittää ajan hukkaamiseksi josta ei ole hyötyä. Niistä
tulee dispositiivin olemisessa kontigentteja olemisen muotoja. Se luo
hierarkisen järjestelmän jossa demokratia on vain sana. Politiikka
onkin vain dispositiivin tapa hallita ja määrätä kaikesta.
Tavallinen kadunmies voi nähdä asioita paremmin ja ns. järkevämmin
mutta hänellä ei ole dispositiivin myöntämää leimaa
abstraktissa paperissa jolla hän voisi järkensä legimitoida, näin
hän ei voi oikeasti vaikuttaa. Tieteen kanssa kissanpolkkaa tanssien
dispositiivi redusoi subjektin neuronissa tapahtuvaksi
sähköimpulssiksi ja tekee ajattelevasta ihmisestä vain
biopolttoainetta se loppumattomaan käyntiin. Valta/tieto hegemonia
onkin kytkeytynyt integraaliksi osaksi dispositiivia ja näin se
omistaa tiedon, ja oikeastaan tekee sen. Kun dispositiiviin syötetään
uutta raaka-ainetta agentin muodossa niin harvoin dispositiivi
muuttuu. Se muuttaa raaka-aineen josta olisi saattanut tulla vaikka
mitä uutta ja hienoa osaksi lonkeroitaan ja jatkuvaksi itsensä
uusintajaksi. Mielikuvitus ja vapaus taannutetaan dispositiivin
struktuuriin sopivaksi. Näin vältytään persoonilta. Jokainen
tajunnan pirstale sovitetaan valmiiseen kuvaan, näin vältytään
mosaiikkimaisuudelta ja yhtenäistä kokonaisuutta on helpompi
käsitellä ja hallita. Näin siis valmiiksi laskettu ja mitattu
todellisuus luo standardit olemiselle ja tajunta taannutetaan
palvelemaan ennalta säänneltyä. Dispositiivin homogenisoiva
eksistenssi saa uuden ulottuvuuden kun tiede kehittää ihmisgeenien
manipulaation huippuunsa. Näin asiat siirtyvät pois luonnosta ja
biologiasta puhtaaseen välineelliseen luontoon, uuteen luonto
2.0:laan.
Kun uusi tajunta syntyy niin se erottuu
maailmantajunnasta omaksi subjektiiviseksi olemisekseen ja
maailmantajunnasta tulee sille transsendentti. Kun tajunta
yli-subjektin avulla käsittää tämän se alkaa pyrkiä jälleen
maailmantajunnan yhteyteen. Tähän ehkä perustuvat uskonnotkin
joista jokainen on antanut omalle transsendentilleen oman nimensä
vaikka lähes kaikki pyrkivätkin loppujen lopuksi samaan.
Dispositiivi kuitenkin piilottaa tämän yhteyden ja fragmentoi
todellisuuden ja tajunnan peittääkseen kaiken yhtenäisyyden, ja
saa näin subjektiiviset pirstaleet tappelemaan keskenään.
Dispositiivi kääntää subjektin tajunnan pois alkuperäisestä
luonnosta ja tekee luonnosta transsendentin. Se manipuloi tajunnan ja
järjen funktion ja kääntää ne omiin intresseihinsä. Suuri osa
ihmisten psyykkisistä ongelmista voivat olla seurausta siitä että
kun tajunta alkuperäisesti osana luontoa kokee syvää sisäistä
(alitajuista) skismaa maailmassaolemisen kanssa kun kapitalistinen
teoria ja sen luoma dispositiivi on tyhjentänyt maailman ja luonnon
tarkoituksen ja repinyt ihmisen ja tajunnan erilleen sen kodista, eli
luonnosta. Dispositiivi välineellisen rationaalisuutensa kautta on
tehnyt luonnosta varaston malmeille ja sahatavaralle. Luonnosta on
tehty kapitalistinen kone, pankkiautomaatti josta revitään pääomaa
yli äyräiden. Luonto joka nähtiin kohtuna, magna materina,
feminiininä ja pyhänä, menetti tämän kaiken teollistumisen myötä
ja se penetroitiin koneella, se siis raiskattiin. Koko ihmisen
epistemologinen käsittäminen muuttuu kun kun puu ei enää ole puu
eikä metsä metsä, vaan ne ovat uusia tuotannon objekteja. Myös
ihmisestä itsestään on tehty kapitalistinen objekti ja tämä
tuhoaa estetiikan ja elämän. Kaikki on pilkottu osiin jotta yhteys
kaikessa saataisiin kätkettyä. Näin tajunnan ahdinko on
alitajuista ja fundamentaalia. Maailmantajunta altistettiin siis
teorialle ja teorian valta, tahto ja halu olivat ainoita
suuntaviittoja. Nyt kärsimme tästä.
Dispositiivi on tehnyt kaaoksen
käsitteestä itselleen uuden kristinuskon helvetin jolla se
pelottelee vankejaan. Se pyrkii positivistiseen eksistaatioon
nojautuen tekemään kaikesta yhtenäistä ja täydellistä.
Saumatonta paratiisia jossa ei ole vanhan maailman säröjä. Se siis
hajotti vanhan ykseyden ja nyt rakentaa uutta uljasta (yhtenäistä)
maailmaa pään sisään ja sen kautta myös ulkopuolelle. Kun
dispositiivin uusi ontologia tekee uuden subjektin niin se samalla
taistelee vanhaa ontologiaa, luontoa, vastaan. Kun keksitty tappelee
originaalia vastaan ja jopa kääntyy sen voitoksi, mutta vain
näennäisontologisella tasolla muttei primaariontologisella, niin on
se omiaan aiheuttamaan mielen sairauksia subjekteissa. Subjektit on
koulutettava tähän uuteen maailmaan pelottelemalla tajuntaa
mahdollisesta kaaoksen ja anarkian tilasta johon kaikki vääjäämättä
tulee luisumaan ellei teoriaa toteuteta par exellence. Välineellisen
järjen avulla se muokkaa maailman omakseen ja ihminen syrjäytyy.
Kaikki tämä oikeutetaan ja toteutetaan pelon monumenttien ja
sosiologisten valtatiivistymien avulla. Kaikkea siis konstruoi kolmen
A:n luokitus jonka kadotessa avautuvat uudet helvetin portit. Tämä
saa alistetun taloususkovaisen kumartamaan kepin pelossa sillä välin
kun karusellin pyörittäjät syövät porkkanat. Dispositiivi
poistaa sanavalikoimista sanan "miksi" käyttäen
järkkymättömiä tiedon auktoriteettejään jotka on puettu järjen,
järjestyksen ja välttämättömän edistyksen kaapuun. Mutta kaapu
ei tee papista pyhää. Näin dispositiivi omistaa totuuden joka on
mitattu ja luokiteltu, kuinka kukaan järkevä enää voisi väittää
vastaan? Dispositiivin paratiisi, grande finale, on suora viiva jossa
ei ole mutkia eikä solmuja. Dispositiivi taistelee maailman lakia
vastaan koittamalla lopettaa kaiken muuttumisen alistamalla
todellisuuden matematiikalle ja omalle järjelleen. Teoria siis tekee
radikaaleja rakennemuutoksia vallitsevaan todellisuuteen, kuten
massairtisanomiset, ja sen jälkeen selittää että näin sen oli
oltava, ja tämä on teorian totuus. Teorian hahmottelema
dispositiivi on kapitalistinen kone jossa suurin osa sen agenteista
taannutetaan rattaiksi jotka jauhavat yötä päivää tehoa uudelle
pääprosessorille jonka muodostavat uudet globalisaatiovoittajat,
pääomaatikot ja muut loiset. Perintöveron poisto ja muut
radikaalit bisnesmaailman helpotukset pitävät huolen että sang
real ei katkea. Mutta kaikista eniten dispositiivi pitää huolen
siitä ettei teorian voittokulku selviää, ihmisistä viis. Näin
kone onkin luonut ihmiselle uuden industriaalisen luonnon, luonto
2.0:lan, joka on apotesioitu.
Leipä ja sirkushuvit ovat edelleen
dispositiivin hallintaväline kun olympialaisilla ja muilla
"kansan"juhlilla viihdytetään tajuntaa. Kaiken on oltava
kaunista ja puhdasta kun teorian tämänhetkiset pääpamput
astelevat punaisille matoilleen. Kaikki täytyy saada toimivan
näköiseksi. Dispositiivin lonkerot lakaisevat favelat pois
näkyvistä ja köyhät kyykkyyn kun erotuomarin pilli soi, vain
jotta saataisiin rahantekokone käyntiin. Dispositiivin
spektaakkelinomaiset pläjäykset saavat subjektin tyytyväiseksi
hetkeksi, ja näin saadaan paha ja kurjuus unohtumaan. Spektaakkelin
käyttö on dispositiiville sisäänrakennettu toimintatapa jonka
avulla lobattu todellisuus saadaan politikoitua ja näin yleiseen
tietoisuuteen syötetään kaikki pickwickmainen mitä teorialla on
antaa. Spektaakkeleiden lisäksi dispositiivilla on erilaisia
barometrejä joilla se kalkuloi asioiden toimivuutta ja ihmisten
onnellisuutta. Ensin se luo objektin ja sitä vastaavan tarpeen
suggestionaalisilla toimintatavoillaan, sitten se tarjoaa uuteen
haluun vastaavaa objektia ihmisille, ja näin tavara ostaa ihmisen.
Sen jälkeen kulutusta mittavaavat mittarit värähtävät ja
dispositiivi alkaa pyörittämään diagrammia tietoisuudelle jossa
kerrotaan kulutuksen kasvaneen ja se absurdisti korreloidaan
onnellisuuteen. Nykyään maailman tärkein vientituote onkin tarve.
Dispositiivin kaappaama ja välineelliseksi muuttama universaali
järki alkuperäisenä voisi luoda maailmasta paratiisin jossa
kaikilla on kaikkea. Se voisi ohjata meidät ikuiseen pax mundiin,
mutta dispositiivi valjasti järjen omiin tarkoituksiinsa, ja nuo
päämäärät, kuten maailmanherruus, vaativat sotaa. Tuhannet ja
taas tuhannet joutuvat vääristyneen järjen uhreiksi kun teoria
esittää päämääränsä edistyksen uusina universaaleina
päämäärinä. Dispositiivi on siis patentoinut järjen. Järki on
kuin kukkanen joka vaatii huolenpitoa ja hoitoa. Mutta kun ihminen
ulkoistettiin teoriasta ja maailmasta ja dispositiivi loi
teknokraatisen tiedonkäsityksen, kuoletettiin siinä samalla
subjektin botanikaaliset kyvyt ja niin dispositiivi lannoitti järjen
Monsanton kaltaisilla dispositivistisilla möykyillä joita vastaan
taisteleminen on miltei mahdotonta. Tämä kaikki naamoitiin hyväksi
ja hienoksi vaikka Bilderbergien ja Trilateraalisen komission
naurunremakan voi kuulla tänne asti.
Teoria haluaa siis luoda yhden maailman
yhteisön jossa kaikki ovat homogeenista massaa. Mutta tuo
kapitalistinen yhteisö on vain harhaa ja kuvitteellinen. Agentti
joka on tematisoitu yhteisöön väkivalloin saa median välityksellä
kuvan maskoteista joiden tajunta on valjastettu teorian ikeeseen. Nuo
filosofiset zombit buustaavat retorisin keinoin yhteisön
yhteenkuuluvuutta, integriteettiä ja ennen kaikkea toimivuutta. Näin
hyväksi käytetään subjektin alkukantaista tarvetta kuulua
sosiaaliseen yhteisöön. Agentti joka saadaan uskomaan tähän
mielikuvitteelliseen kvasiomnipotenttiin yhteisöön investoi
luottamuksensa sokeana peliin ja näin kasvattaa teorian valtaa ja
auktoriteettia maailmantajunnassa. Retorinen peli vetoaakin agentin
syviin universaaleihin kuten "me". Tuota maagista sanaa
käyttäen ovet aukeavat. Meidän onkin, yli-subjektin avulla,
kaivauduttava yhä syvemmälle tajuntaan jotta löytäisimme
totuuden, sillä pintavedet ovat jo pilalla. Dispositiivi on luonut
tajunnalle kartan johon on merkitty sallitut ja mahdolliset reitit
jota kulkea. Tämä kartta on nyt alistanut ihmisen ja sen
mahdollisuudet emansipaatioon. Ideana olikin saada valta pois
ihmiseltä uudelle maailmankoneelle eli dispositiiville josta luotiin
uusi delfoin oraakkeli joka tietää kaiken. Dispositiivin leivissä
onkin suuri määrä tietoisuuden operaattoreita tekemässä tietoa
joka sitten julistetaan totuudeksi ja järjeksi. Näin
yhteiskunnallisen agentin tajuntaa ohjataan haluttuun. Agentille on
opetettu uusi dispositiivin teleologia ja näin agentista tulee
teorian painon alla voimaton. Ihminen ei vain jaksa enää tapella
vastaan ja tyytyy osaansa vaikka asiat olisivat huonolla tolalla,
väärin, tai jopa järjenvastaisia, vaan agentti taantuu
maailmassaolemisen mahdollisuuksien suhteen yhteen annettuun ja
vallitsevaan.
Julkisen tilan todellisuudessa oli
ennen kansankokous torilla jossa peukalo nostettiin ylös tai
laskettiin alas riippuen miten päättäjät olivat asiansa
hoitaneet. Nykyinen poliittinen tila on dispositiivin määrittelemä
ja se määrää kenet se päästää poliittiseen tilaan kertomaan
miten asiat ovat. Internet on hieno sanavapaudellinen keksintö,
mutta tulevaisuus näyttää lopulta totuuden siitäkin ja mihin
suuntaan se menee. Suurimpia dispositiivin tajunnallisia uudistajia
ja sen eksistenssin ylläpitäjiä ovat yhteiskunnallisen
vallankahvan pitäjät jotka suuren maailman tendenssiin järjestä
nojautuen eivät anna yleisjärjelle sijaa, tai se tyrmätään
ideologiana. Dispositiivin oleminen perustuukin ajatuksiin ja
tulevaisuuteen jonka se itse on matemaattisesti omaksi hyväkeen
laskenut, ja mitä se nyt toteuttaa, mutta jonka se silti kuvaa
objektiiviseksi itsestään riippumattomaksi asioiden kuluksi, jopa
teleologiseksi suunnaksi. Dispositiivi on kuolettanut uskonnot muttei
sille itselleen tärkeintä tekijää eli uskoa. Koko systeemi
romahtaisi saman tien kun siihen ei enää uskottaisi.
Dispositiivin järjenvastaisuus on niin
syvää että järki ei edes enää kyseenalaista sitä, sillä koko
järki on halvaantunut. Ihmisen perusfunktiot onkin valjastettu
suurimmaksi dispositiivin moottoriksi ja nyrt nälkäinen ihminen ei
enää koita saada ruoka vaan rahaa jotta saa ruokaa. Epäonnistunut
rahan kahminta saa aikaan neuroosin epäonnistumisesta josta vastaa
yksilö itse. Sairastunutta potilasta analysoidaan ja lääkitään
nykyään epäonnistuneiden sosiopoliittisten suhteiden takia vaikka
anylyysin ja lääkinnän tarpeessa olisi dispositiivin syvärakenteet
ja koko teoria. Täydellinen kulma onkin nykyinen dispositiivin
aiheuttamien tajunnallisten häiriöiden syyn kulminaatio, sillä
siinä esittäytyy koko teollinen prosessi ja sen vinksahtaneisuus.
Kulma on kaukana luonnosta ja ihmiselle vieras ja urbaanissa
ympäristössä elävä tajunta ei pysty kulmaa käsittelemään sen
luonnottomuuden takia. Se luo syvää alitajuista epämukavuutta.
Subjektin kiintyminen on poistettu ja eros poukkoileekin objektista
ja ihmisuhteesta toiseen dispositiivin fragmentaation johdosta. Näin
alitajuinen skisma kasvaa kun alitajunta vastaavasti koittaa
tasoittaa tilannetta rauhoittamalla poukkoilua. Dispositiivi
esittäyttyy kompleksisena todellisuuden tasona alitajunnalla sillä
se sirpaloi tajunnan vaikka yleisen kehityksen lain mukaan suunnan
kehityksessä tulisi olla kohti yhtenäisempää eheyttä. Sen takia
teorian kolonisoima politiikka onkin nykyään vaikea pala ihmiselle
sillä se ei mene eteenpäin kohti yhteistä ja yleistä hyvää,
vaan päätökset ovat pääasiallisesti taannuttavia ja kehityksen
käsite löytää itsensä suuren sekaannuksen tilasta heti
välineellisen järjen vierestä. Dispositiivi kuitenkin tarvitsee
fragmentaation sillä pienempiä palasia on helpompi kolonisoida kuin
suuria kokonaisuuksia. Dispositiivi alkaakin koputtelemaan jo
alitajunnan ovia ja välillä mietinkin että onko dispositiivi jo
uusi alitajuntamme. Se ottaa haltuunsa koko subjektin sielunelämän
ja virittää viettiyllykettä maksiimiin ja vietin lauettua se
suuntaa sen heti uuteen jolloin ihmisen elämä muodostuu nopeasti
nousevaksi ja piikkaavaksi käyräksi jossa nopeaa nousua vastaa
alamäki, muttei lepo, vaan jälleen nopea uusi piikki. Tahti
korreloituu nykyajan extreme elämän kanssa jossa tasaisuus ja lepo
ovat mennyttä. Tärkeintä on ettei subjekti missään nimessä jää
yksin itsensä kanssa jolloin aukeaisi pieni ovi sisäiseen elämään
ja ylisubjektien kaltaiset käsitteet saataisivat aktivoitua sillä
sillä saattaisi olla tuhoisat vaikutukset dispositiivin toimintaan.
Dispositiivi pelaa onnen ja illuusion
käsitteillä käsitellessään subjektin tajuntaa. Kun subjekti
toivoo esimerkiksi onnea, niin dispositiivi tarjoaa sille rahaa. Näin
subjekti saa illuusion onnesta joka näyttäytyy rahan muodossa
tajuamatta että ottikin pallon nilkkaansa. Dispositiivi saturoi
tajunnan toiminnallaan ja objekteillaan niin tiivisti ettei valo enää
löydä tilaa. Tajunta täytetään ulkoa päin. Kun pistän silmäni
kiinni ja makaan lattialla kirja tyynynä, niin lennän yhdeksänteen
ulottuvuuteen tuhansien kilpikonnien ja sisiliskojen kera. Kutsun
paikalle 84 000 valosta tehtyä erilaista hahmoa kun tallailen
timanttipolkuja sateenkaari metsässä ja miljoona eriväristä
konfettia täyttää taivaan kuin neitseellinen lumi. Mihin tässä
kohtaa tarvitsen teeveetä? Tässä kohtaa dispositiivi kohahtaa että
pah, joutilas, sillä kyseinen tilanne on hankala dispositiiville ja
sen takia tajunta pyritäänkin täyttämään viimeistä piirtoa
myöten ulkopuolelta ja jos/kun tajunta vajoaa tylsyyteen niin
dispositiivi tarjoaa äkkiä uusinta peliä tai elokuvaa jotta kukaan
ei katsoisi sisäänpäin. Näin dispositiivi ajaa agentin
yltiöpäiseen narsismiin jossa kapitalismin keksintö par exellence,
eli "itse", muodostuu tärkeimmäksi tekijäksi.
Dispositiivin luoma narsismi on kuitenkin hyvin häilyvää ja
heikkoa kun sen rakenteita aletaan analysoimaan. Kaikista parhaiten
sen huomaa pelissä tapahtuvissa epäonnistumisissa jotka kaatavat
subjetin psyykelääkkeiden turruttavalle pedille pitkäksi aikaa.
Teorian tarjoama maailma onkin fantasia jota agentti pelaa, ja
törmäykset todellisuuden kanssa suhteutettuina yliannosteltuun
minään/itseen ovat välillä jopa fataaleja. Subjekti luulee että
itsen epäonnistuminen on maailman kaatava tapahtuma tajuamatta että
itse on alunperinkin vain dispositiivin illusorinen konstruktio.
Dispositiivi tuhoaa siis ihmisen kompetenssin elämään kun subjekti
luulee olevansa riittämätön ja viallinen, vaikkakin toisen teorian
toteutuksessa hän olisi malli-ihminen. Näin turhauma johtaa
kontigentteihin agression purkauksiin jotka liian usein kohdistuvat
viattomiin. Kun purkaus kohdistuu itse dispositiivin niin poliisi ja
palokunta ovat paikalla sekunnissa ja rettelöitsevää joukkoa
syytetään anarkiasta ja kaaoksesta, ja media leimaa heidät
rosvojoukoksi.
Dispositiivi taannutta subjektin
takaisin infantiiliin tilaan jossa luomme katseemme odostusten ja
normien määräämään dispositiivin kasvoihin odottaen äitimaista
peilautuvuutta merkkinä hyväksymiselle. Mutta koska (postmodernin)
dispositiivin kasvot muuttuvat sata kertaa sekunnissa koko tunteiden
laajalla skaalalla niin emme ikinä saa takaisin hymyä jota odotimme
koska subjekti on aina askeleen dispositiivia jäljessä, ja näin
subjekti elää alituisessa epäonnistumisen luulon tilassa. Tässä
voisimme esittää välinäytöksen: Kun yhteiskunnalliset olot
reperessoivat vähäosaisia ja saturoivat muiden elämän liialla
kiireellä niin vanhempien kasvoilla paistaa alituinen suru ja huoli
tulevaisuudesta. Kun nyt lapsi makaa äitinsä tai isänsä sylissä
ja peilaa kasvoista hyväksyntää ja turvaa, saa hän takaisin vain
dispositiivin maalaaman surun äidin tai isän kasvoilta. Tästä
rakentuva merkityshorisontti ei lähtökohtaisesti lupaa hyvää ja
sosiaalisen syrjäytymisen riski kasvaa. Dispositiivi ei ole
ainoastaan tajunnallinen rakennetekijä vaan myös fyysinen.
Tajuntaan syötetty data ohjaa tietynlaiseen ruokailukulttuuriin ja
elämisen tapaan. Jo siis pienestä lähtien dispositiivin uhrien
jälkikasvu syö paradigman ruokaa kuten Nestlen äidinmaidon
korvikkeet ja muut valmisruoat. Näin teoriasta ja sen
toimintamuodoista subjektissa muodostuu epigeneettinen tekijä ja
näin ollen psykofyysinen uusi olemisen muoto. Tämä on sangen
pelottava tulevaisuuden kuva. Dispositiivi vaatimalla lapsilta yhä
nopeampaa ja aikaisempaa aikuistumista ja lapsuuden unohtamista,
erottaa heidät äidistään ja ohjaa heidät koneen luokse. Sen
jälkeen kun lapsi on kasvanut aikuiseksi heidän puutteellinen
äitisuhde projisoidaan tavaraan. Dispositiivi siis tekee subjektista
objektin, jonkin minkä subjekti ostaa objektin muodossa, ja näin
objektista tulee uusi disposiivin subjekti ja subjektista
kapitalistinen objekti. Subjekti siis palaa takaisin lapsuutensa
tilaan jossa se ei erota itseään objektista.
Jos otamme tarkasteluun vain vaikka
Suomen sosiopoliittisen tilan niin voimme huomata että Suomi vanhana
hyvinvointivaltiona on siirtymässä pois kyseisestä hyvinvointivaltiollisesta kulttuurista.
Tuo kulttuuri on sitonut kansaa yhteen ja saanut heidät toimimaan
yhdessä. Nyt kun uusi teoria ja sen dispositiivi luovat murroksen
tuossa kulttuurissa niin kansan sisäiset jännitteet nousevat, kun
jokainen etsii syyllistä oman hyvinvointinsa menettämiseen. Nyt
kansaa ei enää sido yhteen mikään, ja uusi postmodernistinen
tila, jonka tulevaisuuden arvo on lähellä nollaa, sykkii pisteestä
nolla randomiin suuntaan koko ajan, niin se saa yksilöiden
viettienergian (jatkuminen/loppuminen) suuntautumaan uudelleen
tasaisen hyvinvoinnin sijasta. Näissä kulttuurin murroksissa
monesti agressiivisuus nostaa päätään ja ihmisiä on helppo
masinoida mukaan erilaisten vahvojen johtajien, usein
destruktiivisiin, tulevaisuuden kuviin, siinä missä parhaassa
tapauksessa hyviinkin. Dispositiivi korvaakin yhteiskunnan jonka
alkuperäinen idea oli humaani ja kaikista huoltapitävä
hyvinvointiyhteiskunta, ja vaihtaa sen markkinoiden kitkattomasta
toimimisesta huolta pitäväksi nukketeatteriksi. Voitaisiinkin sanoa
että olemme siirtyneet tai siirtymässä postmodernista tilasta
postrationaaliseen tilaan.
Miten tätä todellisuuden hybristä
vastaan voisi taistella jos ei halua liittyä? Teoria ylisubjektista
on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on teorian dispositiivin uuden
ontologian sisällä toteutettava kontrafaktuaalisuus, joka ohjaa
meitä pois nyt vallitsevista rakenteista jälleen kohti uutta. Tällä
kertaa ehkä paremmalla kartturilla. Turvallista matkaa.
-O
No comments:
Post a Comment