Teoria, dispositiivi ja tajunta.

1500-luvulla alkunsa saanut kapitalistinen teoria siis konstruoi nykyään koko tajunnan ja sitä kautta uusintaa itseään. Kapitalistisen teorian päälle, ja sen kautta, rakentuu dispositiivi joka on yhteiskunnallinen immanentti koneisto. Teoriat yksilön eduista kollektiivin edelle, ja yltiösubjektiivisuus muotoilivat uuden dispositiivin kytkentäkaavion. Teoria esiintyy siis uutena metaontologiana ja dispositiivi siihen päälle metaontologian mukaisesti rakentuvana psykofyysisenä olemisen tasona. Näin subjekteista ja yleisestä maailmantajunnasta on tullut teorian paradigman uhri. Teorian dispositiivi muokkaa käsitteet uudelleen ja asettaa ne tajunnalle uudelleen. Onni ei enää ole vapautta ja terveyttä, vaan iso talo ja tv. Näin uuden dispositivistisen subjektin subjektiivinen ja objektiivinen järki törmäävät rajusti yhteen. Objektiivisuus jonka teoria koittaa muokata uudelleen tarkoittaa mielestäni sitä, että kaikki ovat kaikki, mutta kaikki eivät ole kaikki samaan aikaan, mutta kaikilla on samat skeemat samoista asioista. Jokainen on siis voittanut ja hävinnyt, saanut ja antanut, itkenyt ja nauranut. Joten jokainen tietää miltä kyseinen skeema tuntuu. Tämä myötätunteminen koitetaan tuhota dispositiivin pyörteessä yltiöindividulistisilla teorian aspekteilla. Mikä saa meidät subjekti subjektilta ja tajunta tajunnalta valitsemaan kyseisen teorian totuuspelin? Onko koko maailmantajunta jo kyllästetty ja näin saastutettu joten jokainen tajunnan sirpale automaagisesti ilmoittautuu peliin? Vai onko syynä dispositiivin itselleen rakennuttama vahva sosialisaatio. Dispositiivi on myös luonut erilaisia mikro-organisaatioita kuten erilaiset rangaistukset ja sanktiot joiden avulla tajuntaa pelotellaan ns. vääristä valinnoista ja tarvittaessa rangaistaan. Ryhmäpaine on myös vahva aspekti teorian toimintaperiaatteissa. Ilman historiaa ja tulevaisuutta ja pisteestä nolla koko ajan ponnistaen nyky olio taannutetaan ikuiseen Sisyfoksen tilaan jossa kaikki alkaa alusta koko ajan ja varmuutta ei ole. Tämä luo mielenkiintoisen asetelman vapaan tahdon suhteesta dispositiiviin painoon.

Dispositiivi luo siis uuden hyvän elämän barometrin joka perustuu empiiris-positivistiseen läpitieteelliseen maailmankuvaan jossa jokainen asia on mahdollista laskea ja luokitella. Itse asiassa jos jokin asia pakoilee luokittelua ja dikotomiointia se haiskahtaa hengelliseltä jonka dispositiivi haluaa taannuttaa samalla hautausmaalle uskontojen kanssa. Teorian syntyvaiheessa ja sen jälkeen elämästään kamppaileva dispositiivi nosti porvarillisen elintavan elintavoista parhaaksi ja sivistyneimmäksi ja luovutti moraalisääntöjen tekemisen ja uusintamisen valtikan sille. Sen jälkeen porvarillinen elämä muodostui pohjaksi kaikelle ja sen läpi alettiin katsomaan ja siihen verrattiin kaikkea. Siitä tuli uusi oikea ja hyvä elämä. Teorian alussa ja dispositiivin uusintaessa entisen yhteiskunnan se näki kaiken itselleen vieraan vääränä ja virheellisenä. Epäsopiva oli tuhottava ja korvattava se uudella sopivalla ainekselle. se konstruoi uuden universaalin joka ilmeni valkohanskaisessa syömävälinejärjestyksessä jonka kautta sivistys määriteltiin. Jos joku ei tiennyt kuinka tästä uudesta keksitystä kulttuuripelistä selvittiin, luokiteltiin hänet samantien kulttuuriseen periferiaan kuuluvaksi muukalaiseksi.

Nykyisen uuden hyvän elämän tarkoitus onkin omaisuuksien kahminta ja yltiöindividualistinen subjektivismi, vaikkakin paradoksaalisesti kapitalismi tähtää massaan, joten sen individualistinen puoli voidaan kyseenalaistaa. Jos tiede tai jokin muu dispositiivin penetroima ja alistama instanssi tuottaa lauseen "ihmisen elämä on jatkuvaa taistelua muita vastaan" niin laskeeko rauhanomainen subjekti silloin kukkaset automaattisesti käsistään ja alkaa taistelemaan? Tehdäänkö tässä siis todellisuutta ohjaavia lauseita? Järki onkin eräs dispositiivin parhaista aseista. Se on vääristänyt järjen omaan käyttöönsä ja se syötetään logiikkana agenttiin. Hyvä, rauhanomainen, tyytyväinen ja jakava elämä ei olekaan ihmisen päämäärä vaan kapitalistinen rahan, vallan ja materian kahmiminen on muodostunut telokseksi. Tämä on saatu aikaan pyörittämällä tajunnalle viettelysten näytelmää jossa haluamisesta on tehty hyve, ja hyvehän on summa summarum järkeä. Dispositiivi on kääntänyt subjektin itseään vastaan ja epäonnistuminen on oma vika. Enää ei holhous ole valtiollista vaan subjekti on laitettu vahtimaan itseään. "Jos et paina niska limassa hommia niin miten nukut yösi?" "Olet seksuaalisesti poikkeava miten kehtaat pyytää avioliittoa?" Näin dispositiivi kääntää tajunnan itseään vastaan vallitsevien paradigmojen mukaan. Asiat jotka eivät "sovi" kuvaan subjekti tukahduttaa jo pienenä ja ne jäävät osaksi selvittämätöntä vyyhtiä alitajuntaan. Subjektista onkin tullut suuri ja mahtava pan opticon joka on rakennettu jokaisen subjektiiviseen tajuntaan. Teorian dispositiivi määrää sille olennaiset asiat olemisessa hyväksyttäviksi ja kaiken muun esimerkiksi meditaation, joogan, joutilaan mietiskelyn ja altruismin se käsittää ajan hukkaamiseksi josta ei ole hyötyä. Niistä tulee dispositiivin olemisessa kontigentteja olemisen muotoja. Se luo hierarkisen järjestelmän jossa demokratia on vain sana. Politiikka onkin vain dispositiivin tapa hallita ja määrätä kaikesta. Tavallinen kadunmies voi nähdä asioita paremmin ja ns. järkevämmin mutta hänellä ei ole dispositiivin myöntämää leimaa abstraktissa paperissa jolla hän voisi järkensä legimitoida, näin hän ei voi oikeasti vaikuttaa. Tieteen kanssa kissanpolkkaa tanssien dispositiivi redusoi subjektin neuronissa tapahtuvaksi sähköimpulssiksi ja tekee ajattelevasta ihmisestä vain biopolttoainetta se loppumattomaan käyntiin. Valta/tieto hegemonia onkin kytkeytynyt integraaliksi osaksi dispositiivia ja näin se omistaa tiedon, ja oikeastaan tekee sen. Kun dispositiiviin syötetään uutta raaka-ainetta agentin muodossa niin harvoin dispositiivi muuttuu. Se muuttaa raaka-aineen josta olisi saattanut tulla vaikka mitä uutta ja hienoa osaksi lonkeroitaan ja jatkuvaksi itsensä uusintajaksi. Mielikuvitus ja vapaus taannutetaan dispositiivin struktuuriin sopivaksi. Näin vältytään persoonilta. Jokainen tajunnan pirstale sovitetaan valmiiseen kuvaan, näin vältytään mosaiikkimaisuudelta ja yhtenäistä kokonaisuutta on helpompi käsitellä ja hallita. Näin siis valmiiksi laskettu ja mitattu todellisuus luo standardit olemiselle ja tajunta taannutetaan palvelemaan ennalta säänneltyä. Dispositiivin homogenisoiva eksistenssi saa uuden ulottuvuuden kun tiede kehittää ihmisgeenien manipulaation huippuunsa. Näin asiat siirtyvät pois luonnosta ja biologiasta puhtaaseen välineelliseen luontoon, uuteen luonto 2.0:laan.

Kun uusi tajunta syntyy niin se erottuu maailmantajunnasta omaksi subjektiiviseksi olemisekseen ja maailmantajunnasta tulee sille transsendentti. Kun tajunta yli-subjektin avulla käsittää tämän se alkaa pyrkiä jälleen maailmantajunnan yhteyteen. Tähän ehkä perustuvat uskonnotkin joista jokainen on antanut omalle transsendentilleen oman nimensä vaikka lähes kaikki pyrkivätkin loppujen lopuksi samaan. Dispositiivi kuitenkin piilottaa tämän yhteyden ja fragmentoi todellisuuden ja tajunnan peittääkseen kaiken yhtenäisyyden, ja saa näin subjektiiviset pirstaleet tappelemaan keskenään. Dispositiivi kääntää subjektin tajunnan pois alkuperäisestä luonnosta ja tekee luonnosta transsendentin. Se manipuloi tajunnan ja järjen funktion ja kääntää ne omiin intresseihinsä. Suuri osa ihmisten psyykkisistä ongelmista voivat olla seurausta siitä että kun tajunta alkuperäisesti osana luontoa kokee syvää sisäistä (alitajuista) skismaa maailmassaolemisen kanssa kun kapitalistinen teoria ja sen luoma dispositiivi on tyhjentänyt maailman ja luonnon tarkoituksen ja repinyt ihmisen ja tajunnan erilleen sen kodista, eli luonnosta. Dispositiivi välineellisen rationaalisuutensa kautta on tehnyt luonnosta varaston malmeille ja sahatavaralle. Luonnosta on tehty kapitalistinen kone, pankkiautomaatti josta revitään pääomaa yli äyräiden. Luonto joka nähtiin kohtuna, magna materina, feminiininä ja pyhänä, menetti tämän kaiken teollistumisen myötä ja se penetroitiin koneella, se siis raiskattiin. Koko ihmisen epistemologinen käsittäminen muuttuu kun kun puu ei enää ole puu eikä metsä metsä, vaan ne ovat uusia tuotannon objekteja. Myös ihmisestä itsestään on tehty kapitalistinen objekti ja tämä tuhoaa estetiikan ja elämän. Kaikki on pilkottu osiin jotta yhteys kaikessa saataisiin kätkettyä. Näin tajunnan ahdinko on alitajuista ja fundamentaalia. Maailmantajunta altistettiin siis teorialle ja teorian valta, tahto ja halu olivat ainoita suuntaviittoja. Nyt kärsimme tästä.

Dispositiivi on tehnyt kaaoksen käsitteestä itselleen uuden kristinuskon helvetin jolla se pelottelee vankejaan. Se pyrkii positivistiseen eksistaatioon nojautuen tekemään kaikesta yhtenäistä ja täydellistä. Saumatonta paratiisia jossa ei ole vanhan maailman säröjä. Se siis hajotti vanhan ykseyden ja nyt rakentaa uutta uljasta (yhtenäistä) maailmaa pään sisään ja sen kautta myös ulkopuolelle. Kun dispositiivin uusi ontologia tekee uuden subjektin niin se samalla taistelee vanhaa ontologiaa, luontoa, vastaan. Kun keksitty tappelee originaalia vastaan ja jopa kääntyy sen voitoksi, mutta vain näennäisontologisella tasolla muttei primaariontologisella, niin on se omiaan aiheuttamaan mielen sairauksia subjekteissa. Subjektit on koulutettava tähän uuteen maailmaan pelottelemalla tajuntaa mahdollisesta kaaoksen ja anarkian tilasta johon kaikki vääjäämättä tulee luisumaan ellei teoriaa toteuteta par exellence. Välineellisen järjen avulla se muokkaa maailman omakseen ja ihminen syrjäytyy. Kaikki tämä oikeutetaan ja toteutetaan pelon monumenttien ja sosiologisten valtatiivistymien avulla. Kaikkea siis konstruoi kolmen A:n luokitus jonka kadotessa avautuvat uudet helvetin portit. Tämä saa alistetun taloususkovaisen kumartamaan kepin pelossa sillä välin kun karusellin pyörittäjät syövät porkkanat. Dispositiivi poistaa sanavalikoimista sanan "miksi" käyttäen järkkymättömiä tiedon auktoriteettejään jotka on puettu järjen, järjestyksen ja välttämättömän edistyksen kaapuun. Mutta kaapu ei tee papista pyhää. Näin dispositiivi omistaa totuuden joka on mitattu ja luokiteltu, kuinka kukaan järkevä enää voisi väittää vastaan? Dispositiivin paratiisi, grande finale, on suora viiva jossa ei ole mutkia eikä solmuja. Dispositiivi taistelee maailman lakia vastaan koittamalla lopettaa kaiken muuttumisen alistamalla todellisuuden matematiikalle ja omalle järjelleen. Teoria siis tekee radikaaleja rakennemuutoksia vallitsevaan todellisuuteen, kuten massairtisanomiset, ja sen jälkeen selittää että näin sen oli oltava, ja tämä on teorian totuus. Teorian hahmottelema dispositiivi on kapitalistinen kone jossa suurin osa sen agenteista taannutetaan rattaiksi jotka jauhavat yötä päivää tehoa uudelle pääprosessorille jonka muodostavat uudet globalisaatiovoittajat, pääomaatikot ja muut loiset. Perintöveron poisto ja muut radikaalit bisnesmaailman helpotukset pitävät huolen että sang real ei katkea. Mutta kaikista eniten dispositiivi pitää huolen siitä ettei teorian voittokulku selviää, ihmisistä viis. Näin kone onkin luonut ihmiselle uuden industriaalisen luonnon, luonto 2.0:lan, joka on apotesioitu.

Leipä ja sirkushuvit ovat edelleen dispositiivin hallintaväline kun olympialaisilla ja muilla "kansan"juhlilla viihdytetään tajuntaa. Kaiken on oltava kaunista ja puhdasta kun teorian tämänhetkiset pääpamput astelevat punaisille matoilleen. Kaikki täytyy saada toimivan näköiseksi. Dispositiivin lonkerot lakaisevat favelat pois näkyvistä ja köyhät kyykkyyn kun erotuomarin pilli soi, vain jotta saataisiin rahantekokone käyntiin. Dispositiivin spektaakkelinomaiset pläjäykset saavat subjektin tyytyväiseksi hetkeksi, ja näin saadaan paha ja kurjuus unohtumaan. Spektaakkelin käyttö on dispositiiville sisäänrakennettu toimintatapa jonka avulla lobattu todellisuus saadaan politikoitua ja näin yleiseen tietoisuuteen syötetään kaikki pickwickmainen mitä teorialla on antaa. Spektaakkeleiden lisäksi dispositiivilla on erilaisia barometrejä joilla se kalkuloi asioiden toimivuutta ja ihmisten onnellisuutta. Ensin se luo objektin ja sitä vastaavan tarpeen suggestionaalisilla toimintatavoillaan, sitten se tarjoaa uuteen haluun vastaavaa objektia ihmisille, ja näin tavara ostaa ihmisen. Sen jälkeen kulutusta mittavaavat mittarit värähtävät ja dispositiivi alkaa pyörittämään diagrammia tietoisuudelle jossa kerrotaan kulutuksen kasvaneen ja se absurdisti korreloidaan onnellisuuteen. Nykyään maailman tärkein vientituote onkin tarve. Dispositiivin kaappaama ja välineelliseksi muuttama universaali järki alkuperäisenä voisi luoda maailmasta paratiisin jossa kaikilla on kaikkea. Se voisi ohjata meidät ikuiseen pax mundiin, mutta dispositiivi valjasti järjen omiin tarkoituksiinsa, ja nuo päämäärät, kuten maailmanherruus, vaativat sotaa. Tuhannet ja taas tuhannet joutuvat vääristyneen järjen uhreiksi kun teoria esittää päämääränsä edistyksen uusina universaaleina päämäärinä. Dispositiivi on siis patentoinut järjen. Järki on kuin kukkanen joka vaatii huolenpitoa ja hoitoa. Mutta kun ihminen ulkoistettiin teoriasta ja maailmasta ja dispositiivi loi teknokraatisen tiedonkäsityksen, kuoletettiin siinä samalla subjektin botanikaaliset kyvyt ja niin dispositiivi lannoitti järjen Monsanton kaltaisilla dispositivistisilla möykyillä joita vastaan taisteleminen on miltei mahdotonta. Tämä kaikki naamoitiin hyväksi ja hienoksi vaikka Bilderbergien ja Trilateraalisen komission naurunremakan voi kuulla tänne asti.

Teoria haluaa siis luoda yhden maailman yhteisön jossa kaikki ovat homogeenista massaa. Mutta tuo kapitalistinen yhteisö on vain harhaa ja kuvitteellinen. Agentti joka on tematisoitu yhteisöön väkivalloin saa median välityksellä kuvan maskoteista joiden tajunta on valjastettu teorian ikeeseen. Nuo filosofiset zombit buustaavat retorisin keinoin yhteisön yhteenkuuluvuutta, integriteettiä ja ennen kaikkea toimivuutta. Näin hyväksi käytetään subjektin alkukantaista tarvetta kuulua sosiaaliseen yhteisöön. Agentti joka saadaan uskomaan tähän mielikuvitteelliseen kvasiomnipotenttiin yhteisöön investoi luottamuksensa sokeana peliin ja näin kasvattaa teorian valtaa ja auktoriteettia maailmantajunnassa. Retorinen peli vetoaakin agentin syviin universaaleihin kuten "me". Tuota maagista sanaa käyttäen ovet aukeavat. Meidän onkin, yli-subjektin avulla, kaivauduttava yhä syvemmälle tajuntaan jotta löytäisimme totuuden, sillä pintavedet ovat jo pilalla. Dispositiivi on luonut tajunnalle kartan johon on merkitty sallitut ja mahdolliset reitit jota kulkea. Tämä kartta on nyt alistanut ihmisen ja sen mahdollisuudet emansipaatioon. Ideana olikin saada valta pois ihmiseltä uudelle maailmankoneelle eli dispositiiville josta luotiin uusi delfoin oraakkeli joka tietää kaiken. Dispositiivin leivissä onkin suuri määrä tietoisuuden operaattoreita tekemässä tietoa joka sitten julistetaan totuudeksi ja järjeksi. Näin yhteiskunnallisen agentin tajuntaa ohjataan haluttuun. Agentille on opetettu uusi dispositiivin teleologia ja näin agentista tulee teorian painon alla voimaton. Ihminen ei vain jaksa enää tapella vastaan ja tyytyy osaansa vaikka asiat olisivat huonolla tolalla, väärin, tai jopa järjenvastaisia, vaan agentti taantuu maailmassaolemisen mahdollisuuksien suhteen yhteen annettuun ja vallitsevaan.

Julkisen tilan todellisuudessa oli ennen kansankokous torilla jossa peukalo nostettiin ylös tai laskettiin alas riippuen miten päättäjät olivat asiansa hoitaneet. Nykyinen poliittinen tila on dispositiivin määrittelemä ja se määrää kenet se päästää poliittiseen tilaan kertomaan miten asiat ovat. Internet on hieno sanavapaudellinen keksintö, mutta tulevaisuus näyttää lopulta totuuden siitäkin ja mihin suuntaan se menee. Suurimpia dispositiivin tajunnallisia uudistajia ja sen eksistenssin ylläpitäjiä ovat yhteiskunnallisen vallankahvan pitäjät jotka suuren maailman tendenssiin järjestä nojautuen eivät anna yleisjärjelle sijaa, tai se tyrmätään ideologiana. Dispositiivin oleminen perustuukin ajatuksiin ja tulevaisuuteen jonka se itse on matemaattisesti omaksi hyväkeen laskenut, ja mitä se nyt toteuttaa, mutta jonka se silti kuvaa objektiiviseksi itsestään riippumattomaksi asioiden kuluksi, jopa teleologiseksi suunnaksi. Dispositiivi on kuolettanut uskonnot muttei sille itselleen tärkeintä tekijää eli uskoa. Koko systeemi romahtaisi saman tien kun siihen ei enää uskottaisi.

Dispositiivin järjenvastaisuus on niin syvää että järki ei edes enää kyseenalaista sitä, sillä koko järki on halvaantunut. Ihmisen perusfunktiot onkin valjastettu suurimmaksi dispositiivin moottoriksi ja nyrt nälkäinen ihminen ei enää koita saada ruoka vaan rahaa jotta saa ruokaa. Epäonnistunut rahan kahminta saa aikaan neuroosin epäonnistumisesta josta vastaa yksilö itse. Sairastunutta potilasta analysoidaan ja lääkitään nykyään epäonnistuneiden sosiopoliittisten suhteiden takia vaikka anylyysin ja lääkinnän tarpeessa olisi dispositiivin syvärakenteet ja koko teoria. Täydellinen kulma onkin nykyinen dispositiivin aiheuttamien tajunnallisten häiriöiden syyn kulminaatio, sillä siinä esittäytyy koko teollinen prosessi ja sen vinksahtaneisuus. Kulma on kaukana luonnosta ja ihmiselle vieras ja urbaanissa ympäristössä elävä tajunta ei pysty kulmaa käsittelemään sen luonnottomuuden takia. Se luo syvää alitajuista epämukavuutta. Subjektin kiintyminen on poistettu ja eros poukkoileekin objektista ja ihmisuhteesta toiseen dispositiivin fragmentaation johdosta. Näin alitajuinen skisma kasvaa kun alitajunta vastaavasti koittaa tasoittaa tilannetta rauhoittamalla poukkoilua. Dispositiivi esittäyttyy kompleksisena todellisuuden tasona alitajunnalla sillä se sirpaloi tajunnan vaikka yleisen kehityksen lain mukaan suunnan kehityksessä tulisi olla kohti yhtenäisempää eheyttä. Sen takia teorian kolonisoima politiikka onkin nykyään vaikea pala ihmiselle sillä se ei mene eteenpäin kohti yhteistä ja yleistä hyvää, vaan päätökset ovat pääasiallisesti taannuttavia ja kehityksen käsite löytää itsensä suuren sekaannuksen tilasta heti välineellisen järjen vierestä. Dispositiivi kuitenkin tarvitsee fragmentaation sillä pienempiä palasia on helpompi kolonisoida kuin suuria kokonaisuuksia. Dispositiivi alkaakin koputtelemaan jo alitajunnan ovia ja välillä mietinkin että onko dispositiivi jo uusi alitajuntamme. Se ottaa haltuunsa koko subjektin sielunelämän ja virittää viettiyllykettä maksiimiin ja vietin lauettua se suuntaa sen heti uuteen jolloin ihmisen elämä muodostuu nopeasti nousevaksi ja piikkaavaksi käyräksi jossa nopeaa nousua vastaa alamäki, muttei lepo, vaan jälleen nopea uusi piikki. Tahti korreloituu nykyajan extreme elämän kanssa jossa tasaisuus ja lepo ovat mennyttä. Tärkeintä on ettei subjekti missään nimessä jää yksin itsensä kanssa jolloin aukeaisi pieni ovi sisäiseen elämään ja ylisubjektien kaltaiset käsitteet saataisivat aktivoitua sillä sillä saattaisi olla tuhoisat vaikutukset dispositiivin toimintaan.

Dispositiivi pelaa onnen ja illuusion käsitteillä käsitellessään subjektin tajuntaa. Kun subjekti toivoo esimerkiksi onnea, niin dispositiivi tarjoaa sille rahaa. Näin subjekti saa illuusion onnesta joka näyttäytyy rahan muodossa tajuamatta että ottikin pallon nilkkaansa. Dispositiivi saturoi tajunnan toiminnallaan ja objekteillaan niin tiivisti ettei valo enää löydä tilaa. Tajunta täytetään ulkoa päin. Kun pistän silmäni kiinni ja makaan lattialla kirja tyynynä, niin lennän yhdeksänteen ulottuvuuteen tuhansien kilpikonnien ja sisiliskojen kera. Kutsun paikalle 84 000 valosta tehtyä erilaista hahmoa kun tallailen timanttipolkuja sateenkaari metsässä ja miljoona eriväristä konfettia täyttää taivaan kuin neitseellinen lumi. Mihin tässä kohtaa tarvitsen teeveetä? Tässä kohtaa dispositiivi kohahtaa että pah, joutilas, sillä kyseinen tilanne on hankala dispositiiville ja sen takia tajunta pyritäänkin täyttämään viimeistä piirtoa myöten ulkopuolelta ja jos/kun tajunta vajoaa tylsyyteen niin dispositiivi tarjoaa äkkiä uusinta peliä tai elokuvaa jotta kukaan ei katsoisi sisäänpäin. Näin dispositiivi ajaa agentin yltiöpäiseen narsismiin jossa kapitalismin keksintö par exellence, eli "itse", muodostuu tärkeimmäksi tekijäksi. Dispositiivin luoma narsismi on kuitenkin hyvin häilyvää ja heikkoa kun sen rakenteita aletaan analysoimaan. Kaikista parhaiten sen huomaa pelissä tapahtuvissa epäonnistumisissa jotka kaatavat subjetin psyykelääkkeiden turruttavalle pedille pitkäksi aikaa. Teorian tarjoama maailma onkin fantasia jota agentti pelaa, ja törmäykset todellisuuden kanssa suhteutettuina yliannosteltuun minään/itseen ovat välillä jopa fataaleja. Subjekti luulee että itsen epäonnistuminen on maailman kaatava tapahtuma tajuamatta että itse on alunperinkin vain dispositiivin illusorinen konstruktio. Dispositiivi tuhoaa siis ihmisen kompetenssin elämään kun subjekti luulee olevansa riittämätön ja viallinen, vaikkakin toisen teorian toteutuksessa hän olisi malli-ihminen. Näin turhauma johtaa kontigentteihin agression purkauksiin jotka liian usein kohdistuvat viattomiin. Kun purkaus kohdistuu itse dispositiivin niin poliisi ja palokunta ovat paikalla sekunnissa ja rettelöitsevää joukkoa syytetään anarkiasta ja kaaoksesta, ja media leimaa heidät rosvojoukoksi.

Dispositiivi taannutta subjektin takaisin infantiiliin tilaan jossa luomme katseemme odostusten ja normien määräämään dispositiivin kasvoihin odottaen äitimaista peilautuvuutta merkkinä hyväksymiselle. Mutta koska (postmodernin) dispositiivin kasvot muuttuvat sata kertaa sekunnissa koko tunteiden laajalla skaalalla niin emme ikinä saa takaisin hymyä jota odotimme koska subjekti on aina askeleen dispositiivia jäljessä, ja näin subjekti elää alituisessa epäonnistumisen luulon tilassa. Tässä voisimme esittää välinäytöksen: Kun yhteiskunnalliset olot reperessoivat vähäosaisia ja saturoivat muiden elämän liialla kiireellä niin vanhempien kasvoilla paistaa alituinen suru ja huoli tulevaisuudesta. Kun nyt lapsi makaa äitinsä tai isänsä sylissä ja peilaa kasvoista hyväksyntää ja turvaa, saa hän takaisin vain dispositiivin maalaaman surun äidin tai isän kasvoilta. Tästä rakentuva merkityshorisontti ei lähtökohtaisesti lupaa hyvää ja sosiaalisen syrjäytymisen riski kasvaa. Dispositiivi ei ole ainoastaan tajunnallinen rakennetekijä vaan myös fyysinen. Tajuntaan syötetty data ohjaa tietynlaiseen ruokailukulttuuriin ja elämisen tapaan. Jo siis pienestä lähtien dispositiivin uhrien jälkikasvu syö paradigman ruokaa kuten Nestlen äidinmaidon korvikkeet ja muut valmisruoat. Näin teoriasta ja sen toimintamuodoista subjektissa muodostuu epigeneettinen tekijä ja näin ollen psykofyysinen uusi olemisen muoto. Tämä on sangen pelottava tulevaisuuden kuva. Dispositiivi vaatimalla lapsilta yhä nopeampaa ja aikaisempaa aikuistumista ja lapsuuden unohtamista, erottaa heidät äidistään ja ohjaa heidät koneen luokse. Sen jälkeen kun lapsi on kasvanut aikuiseksi heidän puutteellinen äitisuhde projisoidaan tavaraan. Dispositiivi siis tekee subjektista objektin, jonkin minkä subjekti ostaa objektin muodossa, ja näin objektista tulee uusi disposiivin subjekti ja subjektista kapitalistinen objekti. Subjekti siis palaa takaisin lapsuutensa tilaan jossa se ei erota itseään objektista.

Jos otamme tarkasteluun vain vaikka Suomen sosiopoliittisen tilan niin voimme huomata että Suomi vanhana hyvinvointivaltiona on siirtymässä pois kyseisestä hyvinvointivaltiollisesta kulttuurista. Tuo kulttuuri on sitonut kansaa yhteen ja saanut heidät toimimaan yhdessä. Nyt kun uusi teoria ja sen dispositiivi luovat murroksen tuossa kulttuurissa niin kansan sisäiset jännitteet nousevat, kun jokainen etsii syyllistä oman hyvinvointinsa menettämiseen. Nyt kansaa ei enää sido yhteen mikään, ja uusi postmodernistinen tila, jonka tulevaisuuden arvo on lähellä nollaa, sykkii pisteestä nolla randomiin suuntaan koko ajan, niin se saa yksilöiden viettienergian (jatkuminen/loppuminen) suuntautumaan uudelleen tasaisen hyvinvoinnin sijasta. Näissä kulttuurin murroksissa monesti agressiivisuus nostaa päätään ja ihmisiä on helppo masinoida mukaan erilaisten vahvojen johtajien, usein destruktiivisiin, tulevaisuuden kuviin, siinä missä parhaassa tapauksessa hyviinkin. Dispositiivi korvaakin yhteiskunnan jonka alkuperäinen idea oli humaani ja kaikista huoltapitävä hyvinvointiyhteiskunta, ja vaihtaa sen markkinoiden kitkattomasta toimimisesta huolta pitäväksi nukketeatteriksi. Voitaisiinkin sanoa että olemme siirtyneet tai siirtymässä postmodernista tilasta postrationaaliseen tilaan.

Miten tätä todellisuuden hybristä vastaan voisi taistella jos ei halua liittyä? Teoria ylisubjektista on yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on teorian dispositiivin uuden ontologian sisällä toteutettava kontrafaktuaalisuus, joka ohjaa meitä pois nyt vallitsevista rakenteista jälleen kohti uutta. Tällä kertaa ehkä paremmalla kartturilla. Turvallista matkaa.

-O