Dispositiivin kvasiontologia

Ajatellaan vetoketju jota aletaan avaamaan ylhäältä alaspäin. Toiselle puolelle jää luonto, eli ontologia, oleminen sinällään ja toiselle puolelle jää kvasiontologia, kulttuuri eli ihmismaailmamme. Näin yhdestä tulee kaksi ja kuilu niiden välillä kasvaa kun vetoketjua avataan. Nykyisessä pelissä jota pelitämme biologia ja kulttuuri jakavat ihmisen olemisen perusteet ja fragmentoivat eksistenssin. Jos mietimme perustilannetta biologiasta, vaikka pariutumista, ja jos siinä olento löytää täydellisen parin itselleen hajun perusteella, niin mitä tapahtuu kulttuurissa jossa vahvojen hajuvesien ja hajusteiden käyttö on huipussaan ja jossa nuorille kaupataan Sex on the beach, James Bond tai Anarchy(???!!!) nimisiä hajusteita joiden funktio on psykologinen ja vain ja ainoastaan psykologinen. Se perustuu idolikulttuuriin ja mielikuviin. Näin tämä kulttuurin aikaansaannos peittää alleen biologisen toimintaprosessin ja olion mahdollisuus funktioida pätevästi kapenee sillä olento ei pääse biologiaa karkuun. Näin elämän perusfunktio eli pariutuminen kärsii ja sen tulokset eroperheinä on nähtävissä. Toinen esimerkki kulttuuri/biologia dikotomiasta on viha, joka luonnollisena reaktiona on puolustautumiskäytäntö joka aktivoituu tilanteessa jossa ei välttämättä päästä karkuun. Se aktivoi aivojen osa-alueita ja näin nitrottaa kykyä puolustautua kun selkä on seinää vasten. Ennen luonnossa taisteltiin "paljain nyrkein" mutta nykyään automaattiasein. Kulttuuri on pidentänyt vihan toimintasädettä äärimmäisiin sfääreihin. Se ei enää ole akuuttia vaan on muuttunut kroonikseksi koko systeemiä kohtaan käännetyksi antipatiaksi jossa alkuperäinen "vihollinen", tyyppi joka tuli marjapensaalle ei enää ole identifioitavissa hetkeen vaan vihollisesta on tullut kasvoton kulttuurin sisäinen struktuuri. Viha identifioidaankin nykyisin summittaiseen ohikulkijaan, sivullisiin tai kansanryhmiin. Tästä tietenkin halutaan zeitgeistin mukaisesti syyttää yksilöä eikä systeemin valuvikoja. Samalla kun kultuurimme buustaa minä-ideologiaa niin vihan synnyttämä puolustusreaktio koetaan minän parhaaksi kilveksi kun minä on uhattuna. Seuraukset tästä ovat radikaaleja ja usein koko minän uhatuksi tuleminen on turha yhteiskunnan luoma tapahtuma. Nykyinen uhka ei monesti kohdistu enää elämään vaan abstraktiin egoon joka tuntee tulleensa loukatuksi ja jonka ajatusrakennelmat, jotka monesti seisovat hypoteesien ja aksioomien päällä, koetaan uhatuiksi. Taas palaamme tilanteeseen jossa eläin tuntee olonsa uhatuksi mutta nyt itse eläin ei ole uhattuna vaan ego. Kun näin käy niin aivoissa vapautuu suuri määrä katekoaliineja ja se saa aikaan nopean energiabuustin arkaaiselle pakene tai taistele tilanteelle. Tämä purkaus kestää vain muutaman minuutin. Samaan aikaan aivoissa viesti uhasta tai "minua on loukattu" tyyppisestä egon harhasta menee läpi adrenokortikaalisen osan ja tämä aiheuttaa valmius tai viretilan suuttumukselle joka kestää kauemmin. Aivot siis jäävät seminegatiiviseen tilaan joka saattaa kestää jopa päivän. Tämä taas luo pidempiaikaista liipasinherkkyyttä. Nyt kun lisäämme tähän neurologiseen tilaan kulttuurimme ja yhteiskuntamme henkisesti repressiivisen kapitalistisen toimintamallin ja ajattelemme että pääoman kahminnan aiheuttamat yt:t takanaan ja tässä adrenokortikaalisessa tilassa jo valmiiksi vaeltava yksilö kohtaa pienenkin lisäesteen sosiaalisessa olemisessaan, esimerkiksi ulosottoviraston kirjeen, niin tilaisuus viimeiselle napsahtamiselle kasvaa radikaalisti ja seuraukset saattavat olla ikäviä ja kohdistua viattomiin, tai yksilön itse destruktiivisuuden siemen saa sirkkalehtensä. Myös stressi lisää adrenokortikaalista toimintaa ja nykyaikainen impulsiivinen kvartaalikapitalismi siis lisää vain liipasinherkkyyttä.

Unen tarve oliolla on pakollinen ja siihen tarvittava melatoniini on essentiaalista nukahtamiselle. Nykyinen urbaani ympäristömme on lopettanut yön. Pimeys ja lepo ovat historiaa ja kaupungit eivät koskaa nuku. Erilaiset valot, väriympäristöt, ihmismassat ja luonnon poissaolo aktivoivat aivoja eri tavalla, monesti tavalla joka on oliolla kohtalaisen uutta ja olio vaeltaakin jatkuvassa hermostuneisuuden tilassa. Kapitalismi käyttää väripsykologiaa toiminnassaan ja kaupunkiympäristön valosaaste saa eläimen sekavaan pomppoilevaan aivo-olemiseen. Tähän yhdistettynä kapitalismin, postmodernismin ja kvasirationalismin konstruoima tulevaisuuden poissaolevuus rakentaa oliolle jatkuvan huolen tilan. Huoli on pelkoa ja sen varassa eläminen saa ihmisen pois paikaltaan, pois helpotuksesta ja hyvästä olemisesta, pois rauhasta ja harmoniasta. Näin olion keskittyminen heikkenee siinä missä muutkin elämän fundamentaalit taidot. Ihmisestä saattaa tulla hyvä tulkitsemaan talouden tendenssejä tai tietämään uusimmat juorut mutta naapurin tuntemien tai yleensä ihmisen olemisen käsittäminen vaikeutuu tai kuoleentuu. Biologia siis pitää pintansa kulttuurin pyörityksessä ja uusi ihmisolemiseen kuulumaton kulttuurillinen aspekti ärsyttää biologisia ja neurologisia tekijöitä. Toki ihminen plastisena kokonaisuutena muokkautuu helposti, mutta aina on välissä muutama sukupolvi joiden on kärsittävä ja sen jälkeen kun uusi ihminen on saatu luotua tai muotoutunut niin kvasiontologia käy läpi järkyttävän paradigman ja fyysisyyden metamorfoosin ja näin kaikki alkaa alusta koko ajan. Näin huolesta ja pelosta muodostuu psykofyysinen taustaverho jonka päälle koko sosiaalinen oleminen rakentuu. Nämä ovat suuria tekijöitä sosiaalisissa ongelmissa joita yhteiskuntamme kohtaa. Jatkuva ahdistus ja kykenemättömyys sen voittamiseen syiden kasvottomuuden ja struktuurien piilottamisen myötä käyttämämme järjen keinoin patologisoi olion ja eräänä päivänä yksilö löytää itsensä psykiatrin toimistosta, muttei keskustelemasta vaan puristamasta lääkereseptiä. Eksessiivinen huoli onkin uusi kansansairaus.

Noin 100 miljoonaa vuotta sitten aivojen ajatteleva osa alkoi kasvaa harppauksenomaisesti ja neokorteksi vahvistui. Siihen on syyksi annettu muun muassa uusi parempi ruokavalio joka sai aivot kasvamaan. Tämä on mielenkiintoinen teoria varsinkin kun miettii nykyajan nopeaa fast food kulttuuria ja teollisia eineksiä jotka ovat suht uusia keksintöjä ihmisen historiassa. Voisi siis luulla että uusi ruokakulttuurimme degeneroi ihmisen ajattelukykyä. Taannuttaako uusi ruokakulttuuri ajattelun takaisin impulsiiviselle tasolle jossa harkintakyky loppuu? Jos mietitään aivojen mahdollista evoluutiota niin olemmeko nyt lopettaneet evoluution ja alamme odottamaan loppua? Viimeisimmät tulokset autismin ja MS-taudin alkuperistä on johdettu suoliston bakteereihin ja siitä ruokakulttuuriimme. Näin edistyksemme onkin taantumamme. Uudenajan näkemykset ja kulttuurimme ovat seurausta neokorteksin voittokulusta. Samalla se on auttanut meitä saavuttamaan huimia etenimisiä ihmisenä olemisessa, mutta nykyajan ihminen on valitettavasti nostanut neokorteksin jumalan asemaan ja näin se valitettavasti tallaa alleen limbisen toimintakyvyn ja mantelitumakkeen, ja neokorteksin aika muuttuu kylmäksi kvasijärkeväksi homogeeniseksi olemiseksi. Välineellinen järki on tuhonnut järjen, sillä enää järkeä ei kehitä ihminen vaan kvanttitietokone joka yksin nurkassa huristen laskee järkevimmän tavan ihmisten toimia. Sen jälkeen teknokraattiyhteiskunnan uskovainen kumartaa uutta dogmia siirtäen sivuun kaiken kritiikin ja oman ajattelun sillä kone ei voi erehtyä. Kone, dispositiivi, tekee pahimmassa tapauksessa vanhemmat alakuloisiksi ja surullisiksi mahdollisen yhteiskunnallisen tai systeemisen paineen takia, ja näin kun mantelitumake ja limbinen järjestelmä ovat jatkuvan negatiivisen tunnetilan otteessa ja kun kroonisesti huolestunut aikuinen ottaa kotiin tullessaan lapsen syliinsä ja lapsi peilaa huolestuneisuuden ja negatiivisuuden äitinsä tai isänsä kasvoilta niin joutuu lapsikin samaisen tunnetilan pauloihin ja pitkään jatkuvana tilana tämä saattaa aiheuttaa oppimisvaikeuksia ja sosiaalisia bugeja koska lapsen vanhemmilta saama mantelitumakkeen negatiivinen lataus häiritsee etuotsalohkoja jotka koodaavat oppimiskykyä ja keskittymistä. Tunnetila ottaa koko aivot siis haltuunsa sillä ennen neokorteksin esiinmarssia limbinen järjestelmä oli ainut ohjeemme ja kun äiti oli silloin huolestunut oli syynä tuleva maanjäristys, villieläin lähellä tai jotain muuta sellaista, eli kyse oli asiasta joka lapselle muodostui fyysiseksi ja lapsi osasi yhdistää vanhempien huolestuneisuuden fyysiseen asiaan. Mutta nyt ovat villipedot poistuneet ja uusi huolestuneisuus johtuu immaterialismista, eli yleisestä yhteiskunnallisesta alakulosta. Näin jää lapselta puuttumaan fyysinen syy huolestuneisuuteen joka ennen selitti huolestuneiduuden syyn ja nyt vanhemmat ovat alakuloisia koko ajan mutta lapsi ei tajua syytä sillä helpompaa oli selittää lapselle villipeto kuin pääoman kahminta ja palkkaorjuus. Tähän päälle vielä yhteiskunta painottaa vahvasti välineellistä järkeä niin tunnetilojen käsittelykyvyt jäävät vähemmälle. Kulttuurimme ei rakennu tunnetilojen vatvomiseen vaan laskelmalliseen järkeen. Näin uusi uljas maailmamme, dispositiivi, upottaa lonkeronsa ja operoi myös neurologisella tasolla. Aivojen biologinen kehitys on miljoonien vuosien operaatio ja nykyinen kvasiontologinen, ihmismaailmallinen kehityksemme on tapahtunut harppauksenomaisesti enemmän viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana kuin koko ihmishistoriassa yhteensä, joten tämä repeytyminen irti ontologiasta ja biologiasta on niin radikaali että kaikkoamme realismista ja aivomme eivät enää kykene käsittelemään irti päästämäämme hirviötä, myyttistä maailmanloppua, arealismia. Aikamme onkin tajunnan kriisi.

Nykyajan kapitalistinen exteremekulttuuri ja sen mukainen tapahtumatodellisuus saavat ihmisaivojen dopamiini ja endorfiini reservit tyhjiksi sekunnissa ja crash on se mukainen. Lepo on poistettu yhteiskunnasta joten reservit täyttyvät hitaasti samalla kun miljoona villkkuvaa näyttöä ja ennen nukkumaanmenemistä tapahtuva sähköpostien tarkistus saa melatoniinin erityksen loppumaan tai vähenemään. Uusi kulttuurimme siis toimii elimistöä ja biologiaa vastaan ja ongelmamme olemisesta muodostuu fundamentaaliksi. En sano että nykyinen kehitys on ongelma absoluuttisesti mutta toivoisin että tajuaisimme osan suurista ongelmista johtuvan yleisesti siitä että ihminen ja tajunta jää muutoksen nopeudessa jälkeen. Kun siis kapitalismi on valjastanut neokorteksin käyttöönsä likaisilla valheilla ja kehottanut tajuntaa pääoman kahmimiseen on se samalla kuolettanut limbisen järjestelmän arkaaisena jäänteenä ja mahdollisuudet solidarismiin ja altruismiin ovat heikenneet. Ennen meillä oli limbinen järjestelmä ja toimimme impulsiivisesti mutta neokorteksin myötä meillä oli mahdollisuus järkevään tuntemiseen ja empatiaan mutta peitimme sen ottamalla tajuntaan ohjelman kapitalismista ja yltiöindividualismista. Yhteiskunta joka perustuu välineelliseen talousrationalismiin ja lyö laimin tunteet ja empatian, on tuhoon tuomittu yhteiskunta. Puhuminen tunteista on kulttuurimme silmissä merkki heikkoudesta ja suoritusyhteiskunnassa heikkous on merkki siirtymisestä sivuun. Jokaisen oven takana on jono uusia työläisiä tulossa korvaamaan prekariaattia joten tunteet on siirrettävä sivuun ja yhtiön moraali ja etiikka on otettava oman tilalle. Elämme siis jatkuvassa biologisessa ja neuraalisessa hädän tilassa jota kapitalistisen kulttuurimme mainosvalot ja väripsykologia pitävät yllä. Olisikin hieno tietää kuinka paljon mielen ei-toivottavasta käytöksestä johtuu oliolle epäsopivasta ympäristöstä. Jatkuva huoli myös hukuttaa järjen alleen ja kun yhteiskunnan pyörteistä illalla kotiin palaava yksilö laittaa tv:n päälle ja katsoo jotain paradigman summaohjelmaa on hän älyllisesti matalimmassa tilassa mitä mahdollista. Mutta näin sen juuri toivotaan olevankin. Dispositiivi kiittää. Sillä kun joku kyseenalaistaa toimintamme kulttuurisen pohjan ja ilmoittaa että jäljellä olevat rippeet hyvinvointiyhteiskunnasta ovat romahtavassa niin dispositiivi sihisee nurkassa ja pyyttää vaikenemaan sillä Vain elämää alkaa. Näin stressiä joka saa ihmiset ajattelemattomiksi, jopa tyhmiksi, ja mikä pahinta välinpitämättömiksi, hoidetaan rentoutumisella tv:n edessä ja kierre sen kuin syvenee.

Jatkuva ahdistuksen tila joka värittää ja taustoittaa nykyihmisen eksistenssia vähentää ilon ja naurun tilanteita jotka lisäävät onnistumista kognitiivisisessa toiminnassa kun taas suru ja ikävä vähentävät onnistumisen mahdollisuutta. Näin maailmantuskaa tunteva olento ei pysty käyttämään olemistaan täydellisesti ja eksistenssi jää vajaaksi. Kulttuuri luo uudet tavoitteet olemiselle ja lapsi joka pienenä haluaisi maalata tai soittaa saa kuulla yhteiskunnalta realiteetit elämästä ja olemisesta. Oleminen sinällään ei onnistu ja jokaisen aito olemisen tyyli jää paitsioon kulttuurimme olemisen ja uusien realiteettien takia. Samalla kulttuuri sitoo yksilön tiettyyn pelin muotoon ja toivon käsitteellä ratsastaen se runttaa oliota aina vain maan rakoon. Kun kulttuurin ohjaama yrittäminen kulttuurin antamassa pelissä menee mönkään niin sanotaan että yritä yritä, ja jälleen kerran olio, sen sijaan että alkaisi heiluttamaan keskisormea ja tekemään omia hommiaan, nousee kultuurisille jaloilleen ja yrittää uudelleen edessään kapitaslimin impulsiivisuuden ja ennustamattomuuden aiheuttama rytinä. Mutta yrittää pitää uudelleen ja uudelleen pelin sääntöjen puitteissa koska joku päivä se Audi on sinun ja egosi nousee pykälän ylöspäin abstraktilla asteikolla. Darwinismin verukkeella todellisuudesta on tehty kilpailu ja peli jossa vahvin pärjää. Jossain kohtaa toivo saattaa loppua ja tilalle astua epätoivo ja jälleen pyssyt paukkuvat. Lapset opetetaan tähän peliin jo systeemin konstruoimassa koulussa jossa hyvät palkitaan ja huonot merkataan. Onkin outoa että jos yksilöä ei kiinnosta ruotsin, matematiikan tai äidinkielen abstraktit maailmat kun hormonit hyrräävät niin se tulee määrittämään pitkälle kaikkia vaihtoehtoja tulevassa pelissä. Pahimmillaan se määrittää sosiaalisen luokan jatkossa. Mutta toivo onkin murskattava joka kerta ja aina opetettava uudelleen sillä kapitalistiskultuurisessa pelissä jota pelaamme on mahdotonta kaikkien voittaa mutta silti peli vaatii uutta yrittämistä koko ajan muuten se nykyisessä muodossaan romahtaisi. Optismismi onkin pelin tärkeimpiä tekijöitä sillä peli perustuu jatkuville pettymyksille.

Kun ihminen tekee sellaista mitä haluaa ja mistä nauttii niin itse katoaa. Ihminen imautuu tekemiseen ja huolet ja surut katoavat. Mitä enemmän saavutamme tälläisiä tiloja eksistensissämme sitä paremmalta meistä tuntuu. Nykyajan työ ja sen mukana tuleva tunne omasta turhuudesta kokonaiskuvassa on omiaan masentamaan yksilöä. Kun suurin osa ihmisistä nykyään tekee sellaista mikä ei kiinnosta heitä pätkän vertaa ja ainoa toive on että pääsisi pois niin ei se voi tehdä hyvää yhteiskuntaruumiille. Ihmisen psykologinen tila korreloituu siis yhteiskunta tai maailmanruumin kera. Näin negatiiviset tunteet ja huolet saavat aikaan taustakohinan olemiseen ja oman aikansa ja maailmassa olemisensa kuluttaminen huonolla tavalla on suuri tekijä eksistentiaalisessa kriisissämme joka aikaamme värittää. Näin yksi suurimmista olemisemme ongelmista on se että joudumme kuluttamaan aikamme täysin hyödyttömässä ja turhassa työssä jossa maailmankokemisemme palaa kituvalla liekillä ja kysymys "tälläistäkö tämä on" nousee jatkuvasti pintaan. Liike on kuitenkin maailman peruslakeja joten kun saa tehdä mitä haluaa niin ihminen kyllä tekee. Harvat jäävät vain makaamaan. Kulttuurimme rakentama huoli saa myös yksilön ajattelemaan visusti itseään mahdollisen kollektiivisen ja altruistisen ajatusmaailman sijasta. Samalla kapitalistinen kulttuuri saa aikaan sen että toista ihmistä ei enää nähdä yksilönä ja toiseutena, toisena minänä, vaan pahimmassa tapauksessa jopa vihollisena, aivan kuin jokaiselle ei olisi tilaa. Suuret irtisanomiset ovat joka päivää ja jos et irtisano niin saat itse lähteä. Sen takia (postmodernissa) nykyajassa kaikki suhteet ja verkostot on piilotettava jotta viimeistä lenkkiä ei löydettäisi. Kvasiontologiassa pärjääminen vaatiikin empatiakyvyn kuolettamista ja se on omiaan johtamaan yhä syvälle aikamme vitsaukseen eli välinpitämättömyyteen. Ajatus siitä että kaikilla ei voi olla asiat hyvin on iskostettu kulttuurin pelisääntöihin. Pyrkimys ihmiskuntana positiivisesta eteenpäin kulkemisesta olemisen janalla on loppu ja vain yksilö merkkaa jotain. Käsite yhteisö koskee meitä vain sanan muodossa ja saa arvonsa vain symbolisena. Yhteiskunnan tulisikin kaikilla tasoilla lähteä ihmisestä eikä paradigman tai idean toteuttamisesta ja jatkamisesta. Historismin painoarvo olisi nostettava päivänvaloon ja tajuttava paradigman paino. Mutta dispositiivi ei sitä halua, sillä se paljastaisi sen sopimuksenvaraisuuden joka on naamioitu luonnonlaiksi. Ideologioiden taistelun ja miekankalinan alle jää ihminen ja hänen olemisensa. Epäinhimillinen kilpailumentaliteetti ja riistokapitalistinen kulttuuri valtataistelu pohjaisessa yhteiskunnassa tekee ihmisistä toistensa vihollisia ja mikä pahinta alakuloisia ja surullisia. Näin rationaalinen ajattelu sumenee ja logiikka sen myötä. Keskittyminen olenaiseen vaikeutuu. Kaikki tämä on piilotettua ja kasvotonta jotta kukaan ei voi ottaa syytä niskoilleen. Jokaisen on keskityttävä itseen jottei joudu tulilanjalle. On oltava iloinen että itsellä on paikka koneessa. Kielteiset tunteet ja solidaarisuus on siis padottava ja systeemiä ei saa arvostella, muuten saa sosialistin tai taantumuksellisen leiman. Näin epäonnistuneen, tiettyjen ihmisten ohjastaman, sosialismin ja kommunismin aave elää edelleen ja värittää kaikkea solidaarista ja altruistista punaiseksi. Kapitalismin ja kvasiontologian vastavoima on poissa ja tajunta ei enää kyseenalaista. Kvasiontologia onkin ottanut ontologian paikan ja pikkuhiljaa siirrymme vain ja ainoastaan kvasiontologian piiriin ja tarina paremmasta ajasta muuttuu legendaksi, siitä tulee utopiaa.

Ihmisessä piilee potentia hyvään ja pahaan. On siis hyvin tärkeää kumpaa noista pooleista buustataan. Yleisoleminen ja sen negatiivissävytteinen tila tällä hetkellä saa negatiivisuutta ja siis pahaa pintaan. On siis hyvin tärkeää mihin yhteiskunta sitä ohjaa, mihin potentia kanavoidaan. Voimme asettaa lauseen että "koulutusjärjestelmämme ohjaa lasta hyvään ja tietoon", mutta jos yhteiskunnallinen käsitys tiedosta on kapitalistinen ja hyvä on se joka kahmii eniten ja voittaa, niin enemmän tämä aktivoi huonoa habitusta kuin hyvää vaikka tarkoitus olisi hyvä. Näin zeitgeist aktivoi pahaa potentiaa. Kotikasvatus on tärkein osa kasvatusta mutta jos kotona tunnetaan antipatiaa ihmisryhmiä tai kansoja kohtaan vain ja ainoastaan tietämättömyyden takia niin tarttuu tämä lapseenkin joka tietämättä syytä vihaansa alkaa vihaamaan. Lasta saattaa ajaakin umpikujaan se että kun hän löytää itsestään tiedon vaikka altruistisesta kollektivismista tai miksei altruistisesta indivualismistakin ja alkaa tätä tietoa pelittämään kun huomaa sen toimivaksi, ja sitten vastaan tulee kulttuurin ja sen konstruoiman sosiaalisen ulottuvuuden maailma empiiriseksi naamioituine tietoineen ja alkaa valistamaan lasta totuudesta tai realiteeteista markkinoilla johon hänen on kasvettava. Näin kulttuurin empiria, ei siis maailman, mahdollisesti kumoaa oman tiedon ja totuuden ja tähän tajunnan on vaikea suhtautua. Jos siis on tieto että kun on kaikilla kaikkea niin kaikilla on kaikki hyvin niin miksi toimimme tämän tiedon vastaisesti? Miksi otamme vastaan kvasitietoa? Toimimmeko tietoisesti tietoa vastaan? Olemmeko jonkinlaisessa sumussa tai massahypnoosissa joka saa tiedon kumoutumaan, vai olemmeko vain tyhmiä? Empiria sanan alle asetettu lause "kaikilla ei voi olla kaikki hyvin" muodostuu uudeksi moderaattoriksi todellisuuskäsitykselle. Kyse on tahdosta, ei siitä etteikö kaikilla voisi olla kaikki hyvin. Tahtoamme ja tietoamme vastaan meidät saakin siis toimimaan adaptoitu teoria, dispositiivi, ajatus jonka joku on joskus ajatellut, ja se ohjaa meidät mahdollisesta itse löydetystä tiedosta pois. Kvasiontologia toimiikin kielen varassa ja sana tekee todellisuuden. Mutta sanan on mahdollista ohjata meidät myös altruistiseen olemiseen ja jakaa ihmisten kesken tieto hyvästä tavasta olla. Käytämmekö siis kieltämme väärin ja näin ajaudumme pois hyvistä ajatuksista? Ongelmaksi siis muodostuu väärin ymmärretty ja käytetty logos. Tämä traaginen väärinkäytös onkin erottanut meidät ontologiasta ja vienyt meidät abstraktiin todellisuudelle vieraaseen kontigenttiin olemisen modukseen. Kun esimerkiksi sanotaan sana käsi, niin voin nähdä mieleni silmillä käden kuvan, tunnistan siis käden olemuksen mielessäni olevasta kuvasta ja pystyn näkemään sen todellisuuden fyysisenä osana. Kun taas sanotaan vaikka kvartaalitalous tai tilitase, niin en voi saada mieleeni minkäälaista kuvaa tai realistista olemusta todellisuudesta. Voin toki lisäsanoilla alkaa selittämään tätä alkuperäistä sanaa ja saada jonkinlaisen käsityksen siitä mikä puheena oleva asia on. Nyt on siis tultu tilanteeseen jossa kvasiontologian tekijät ja toimijat, immaterialismi, nämä dispositiivin kielessä elävät sanat ovat ottaneet haltuunsa ihmisen ja tajunnan ja määrittävät ontologiaa ja ihmisenä olemista. Ne ovat jopa haudanneet ihmisen alleen.

Jos siis kaikilla olisi kaikkea, olisi asiat silloin mahdollisesti hyvin (pois sulkien neurologiset, henkiset, tai fyysiset vammat). Näin järki sanoo kun siltä kysyy. Voisimme empirialla tämän osoittaa totuudeksi, mutta emme ole sitä koittaneet. Kokemus siis vahvistaa järjen vastauksen tai kumoaa sen kun kyse on puhtaasti maailmallisista asioista. Kapitalismi (varsinkin sen riistomuoto) järkeiltynä teoriana, siis ajatuskokeena, leikkinä, pelinä, ideana paperilla on adaptoitu todellisuuteen paperilta. Nyt empirialla voimme nähdä että se ei toimi, se ei siis edistä elämän ja olemisen koheesiota kollektiivisesti. Sillä ei siis päästä edistykselle essentiaaliseen yleiseen hyvään. Joku siitä hyötyy ja jonkun elämän se nostaa kultaiselle jalustalle mutta kapitalismin ongelma on se että yhden nostamiseksi tarvitaan kymmenen jotka jäävät keräämään muruja. Mutta kapitalismin ja fasismin saavatkin samaan karsinaan se että ne eivät perustu järkeen tai tietoon, vaan uskoon. Ne väheksyvät kumpikin uskontoja koska ovat itse uskonto. Tiedon ja uskon ero on dogmi. Talousdogmi siis on syvälle pinttynyt usko että X. Voimme kuunnella tai katsella uutisia jossa kerrotaan juuri tehdystä talouspoliittisesta päätöksestä ja miettiä että tässähän ei ole mitään järkeä. Mutta usko ei olekaan järjen tehtävä. Järki jää ruikuttamaan uskon porteille. Usko ei perustukaan järkeen vaan uskoon. Voimme piirtää paperille symboleita ja nimetä ne numeroiksi. Voimme laskea niillä rahan ja talouden toimintaperiaatteen ja sitten abstraktilla idean tasolla nähdä miten olio elää paperilla kun kaikki olosuhteet ja muuttujat on annettu. Sitten voimme viivan alle vetää tuloksen ja katsoa että näin on. Mutta ihminen ei toimi niin. Nykyajan kvasiontologian vaikutuskentän muodostamia suurimpia ongelmia on se että puheissamme talouden ja rahan toimintamekanismeista unohdamme ihmisen joka on talouden ja rahan alkuyksikkö jota varten kaikki tämä on konstruoitu. Unohtamalla ihmisen yhtälöistä muuttuu koko yhtälö mitättömäksi elämälle. Sitä voidaan tarkastella aivopähkinänä tai mielenkiintoisena pelinä mutta elämän ja olemisen kannalta se on tarpeeton ja käyttökelvoton. Tärkeämmäksi muodostuu miettiä ja laskea miten jaamme varamme ja voimamme. Pieni tarkastelu tämänhetkiseen maailmantilanteeseen näyttää että harvat saavat kaikki varat ja voimamme käytetään täysin turhiin asioihin sillä semanttinen verho peittää totuuden ja saa aikaan tilanteen jossa joku tehtaassa tekee pientä nippeliä vain jotta jokin toinen tehdas voisi tehdä jonkun toisen nippelin ja loppujen lopuksi Predator kylvää tuhoa ja pelkoa Palestiinaan. Tässäkö telos?

Kvasiontologiassa, dispositiivin ilmenemismatriisissa, mahdollisuudet valtiolliselle olemiselle ovat rajattu ääripooleihin joiden välillä väännetään. Vaihtoehdot ovat ainoastaan täydellinen autoratiivinen valtio-omistus tai täydellinen kapitalistisautoratiivinen laissez faire. Jos se siis ei ole kapitalismia sen on pakko olla kommunismia. Kaikki muu välissä on ei-olevaa, ei-mahdollista. Aivan kuin mieli ei voisi löytää muita olemisen virtauksia kulkemiseen kuin nämä kaksi. Inhimillinen ja humanistinen olemisen muoto jakamisineen ja yhteenhiileenpuhaltamisineen on laskettu pois tajunnan mahdollisuuksista järjettömällä lobbauksella. Antroposofia on siis kuollut ja kuopattu olemisen muoto. Näin dispositiivin matriisi, kvasiontologia, määrittää olemisen ja tajuamisen vaihtoehdot. Kvasiontologian kielellisen konstituution struktuuri tulisi asettaa sokraattisen kätilöinnin tai metaeettisen käsiteanalyysin alaiseksi ja näin kysyä onko se hyvä. Näin voisimme päästä askeleen edemmäksi mahdollista totuutta tai vastausta aikamme ongelmaan ja näin voisimme aloittaa hoitotoimenpiteet. Kvasiontologisen olemisen probleema on fundamentaali sillä se lähtee jo siitä kuinka nykyisyys käsittää ihmisen, siitä mikä on siis ylipäätään käsityksemme ihmisenä olemisesta, tai miksi sen olemme tehneet. Aikamme ihminen ei ole vapaa, luova ja kaunis yksilö omine ajatuksineen vaan hänestä on tehtävä jotain tai jokin. Hänen olemisensa ei ole misään nimessä valmista vaan on tehtävä valmiiksi ajattelee dispositiivi. Kvasiontologian käsite valmiista näyttäytyykin kapitalismin biomassana olemisena. Ihmisestä on siis tehtävä nykyisen dispositiivin osa. Osa hän olisi altruistisessa olemisessakin mutta se olisi positiivislähtöistä humaania olemista verrattuna nykyajan koneeseen. Ihmiskäsitys onkin kokenut inflaation ja esimerkiksi vanhukset ovat nykyään kuluerä jonka soisi kävelevän jäätikölle kuolemaan, sillä dispositiivin silmissä he eivät ole tuottavia yksiköitä joka on kvasiontologiassa olemisen pääedellytys. Mutta voimme ottaa kenet tahansa ja kysyä onko hän ihminen vai biomassaa koneeseen, ja hän vastaa ihminen. Kuka siis teki ihmisestä biomassaa koneeseen kun ei ihminen. Sen teki teoria jonka yhtä alkamiskohtaa on mahdotonta jäljittää tiettyyn hetkeen ja ajatukseen ja joka alkoi näkemään ihmisen osana konetta ja tuottamisen välimuotona, välineenä. Tämän surullisen ajatus-synteesin myötä tuli ajatus päämäärästä joka pyhittää keinot ja siitä tuli vallitseva ala-ajatus teorian struktuurissa ja näin ihmisyys uhrattiin edistykselle ja homogeeniselle dispositiiville. Näin olemme teorian vankeja ja jostain syystä alistumme. Alistuminen on seurausta kvasiontologian immateriaalisuudesta ja arealismista jota ei enää voi saada käsiinsä. Kyse on tajunnan kuolemasta. Oikeammin plastisen tajunnan fakkiintumisesta yhteen, paradigmaan. Tajuntaan on siis asennettu tai pesiytynyt kvasiontologinen kontrollijärjestelmä joka blokkaa turhat ja vaihtoehtoiset todellisuuden ja olemisen toteuttamisen tavat mahdottomina palasine peliin sovitettaviksi. Koska kontrollijärjestelmä on jo pesiytynyt radikaalisti tajunnan rakenteisiin on se vaikea ohittaa. Kvasiontologian moderaattorit, muoti, kapitalismi, positivistinen tiede ja massahypnoosi eri muodoissaan siirtävät tiedonmuodostuksen pois autonomiselta yksilöltä josta tulee sen jälkeen objekti joka akkumuloituu valmiiseen peliin sen sijasta että tekisi pelin itse. Näin tajunta joka mahdollisesti on rajaton ja ikuinen yksi on siis teorian paradigman uhrina ja dispositiivin kvasiontologisessa käsittelyssä taannutettu yhteen mahdolliseen ja se ei enää tajua omaa plastisuuttaan ja myriadeja mahdollisuuksiaan olla eri tapahtumisen muodoissa. Miksi näin? Koska tajunnan ympäristö on taannutettu ja peitetty semanttisen pelin avulla rajoitettujen mahdollisuuksien määräksi eikä tajunta enää tajua itseään vaan keskittyy logokseen joka on käännetty teorian ikeeseen. Tajunta toimii tiedon pohjalta joten dispositiivin on tuotettava informaatiota maailmasta jota voimme tietää. Mitä enemmän tietoa tuotetaan sitä todellisempaa ja tiedompaa siitä tulee. Jos siis olisi olemassa maailma jonka moderaattorit, heidän dispositiivinsa, olisi aina tuottanut empiiristä tietoa ja laskelmaa siitä että maailma saadaan toimimaan parhaiten kun puhalletaan yhten hiileen ja jaetaan niin silloin tämä muodostaisi tiedettävän ympäristön tuon maailman asukkaille. Se olisi siis heidän tietonsa jossa heidän tajuntansa eläisi.

Dispositiivin kvasiontologisen matriisin johtava osa, markkinafasismi tai markkina-autokraattisuus, ajaa todellisuutta haluamaansa suuntaan. Näin se piiskaa olioita laitumellensa syömään. Kukaan ei vain kysy onko tuo oikeasti laidun vai aitaus joka on naamioitu laitumeksi. On käsittämätöntä ja luultavasti kestämätöntä että muokkaamme biologista perustaamme erilaisilla masennuslääkkeillä ja leikkauksilla kun se kohtaa kulttuurista johtuvaa repressiota johon se negatiivisesti vastaa kun voisimme älyllisesti muokata kulttuuriamme. Meidän tulisi järkeämme käyttäen muokata ulkoista todellisuutta suuntaan joka tukee biologista hyvinvointia eikä käyttää sitä lääketieteeseen jossa kehitämme yhä parempia täsmälääkkeitä serotoniin ja dopamiinin häiriintyneeseen tuotantoon. Uusin esimerkki on melatoniini joka löytymisensä jälkeen sai apteekin hyllyt notkumaan erilaisia melatoniini tuotteita joilla korvataan ihmisaivojen heikennyttä kykyä tuottaa elintärkeää melatoniinia, kun sen sijaan voisimme keskittyä muokkaamaan valosaasteen määrää kaupungeissa ja välttämään näyttöjä joiden sininen valo haittaa melatoniinin tuotantoa. Kaikki tämä asettaa kyseenalaiseksi koko ihmislajin fundamentaalin uskomuksen siitä että ihminen on järjellinen eläin. Jos se on niin, niin todistamme järjen rappiota. Sillä on täysin käsittämätöntä, jopa irrationaalista että sivistyneeksi yhteiskunnaksi kutsumassamme paikassa taloudelliset lainalaisuudet asetetaan ihmiseläimen tai yleensä elämän edelle. Voin lukea lehtiä, katsoa uutisia, lukea uusista laeista ja säännöksistä. Voin kääntää jokaisen sosiologisen kiven ympäri oikealla ja vasemmalla, ylhäällä ja alhaalla ja silti voin vain vaivoin havaita järjen pilkahdusta missään. Se johtuu siitä että kvasiontologian moottorina toimii käsitteellinen järki joka on rakennelma joka ei käsitä ihmistä. Se käsittää laskemisen ja jaoittelun, metodin ja tieteen muttei ihmistä. Ihmisen se on kadottanut ja taas olisi Linkolalle hommia. Olemisemme kvasiontologiassa on saanut aikaan elämäilmauksen jota johtaa tajunnallinen vääristyminen. Olemisen ja maailman käyttämisen fundamentaali hairahdus. Täälläolemisen parhaiten toteuttamisen kartan väärintulkitseminen joka on johtanut jossain kohtaa olemistamme väärään käännökseen. Jonkinlainen kollektiivinen sokeus joka toistaa itseään tietämättömyydessä ja oppimattomuudessa. Kartturi tulisi siis korvata filosofisantropologisella hahmolla jonka lähtökohta on ihminen ja elo. Nykyinen tajunnan muotomme vain toistaa itsepintaisesti samaa kaavaa ja ohjelmaa ja näin eksistenssin ymmärtäminen lakastuu tai lakkaa kokonaan. Historia on opettanut meille sanat kuten demokratia, kapitalismi, fasismi, kommunismi mutta niitä kohti ei pitäisi mennä sillä ne ovat sanoja, kyseessä on elämä, eksistenssi. Nykyinen keskustelu asioiden parantamisesta jää käsitteistä ja ajatussuuntauksista kiistelemisen tasolla ja matka kohti koheesiota on nolla. Ihmisen ja järjen ei tulisi katsoa historiaa ja opettaa sitä itsepintaisesti uudelle tajunnalle ja näin koittaa jatkaa sitä ja olla sen vanki, vaan historiallisella hermeneutiikalla pyrkiä eroon sen fakkiintuneista tavoista ja kaavoista, paradigmoista sen luomasta dispositiivista joka esittäytyy puhtaasti historiallisena koneena.

Ihminen siis seuraa modernia dispositiivia tiedon saamisessa ja saa näin ainoastaan dispositiivin välittämää tietoa joten kaikki muu mahdollinen vaihtoehtoinen tieto jää sivuun. Kvasiontologia on räjäyttänyt kaiken globaaliksi mutta vääristyneellä markkinavetoisella ja raiskaavalla tavalla ja näin nykyinen ihminen saa Atlaksen osan. Hän kantaa koko maailmaa harteillaan ollen koko ajan läsnä kaikkialla ja kaikessa. Tajunnan struktuuri korreloi kvasiontologian struktuurin kanssa joka (post)modernina fragmentoituneena todellisuuden olomuotona määrittää uuden ihmisen tajuntaa joka pirstaleisuudessaan ilmenee alituisena kaaoksena. Nuoret ja lapset ovat paras peilaaja yhteiskunnan kasvoille ja heidän tajuntansa rakentuu sen myötä. Konfrontaatio vanhempien kanssa johtuukin monesti kahdessa eri tilassa ja tavassa elävän tajunnan struktuurin skismana. Näin nuoret ovat paras kuva ajastamme koska he eivät ole vielä fakkiintuneet vaan peilaavat dialektista suhdetta aikaansa ja yleiseen maailmantajunnan tilaan. Jatkamalla matkaamme joudumme juuri sinne minne olemme menossa. Edessä on kapitalismin muuttaminen (muuttuminen) sosialismiksi kollektiivisen robotiikan omistuksella, jakamalla siis tuotantovälineet muotoutuivatpa ne miksi tahansa, tai vaihtoehtoisesti kapitalismin brutalisoituminen joka syöksee maailman uuteen pimeään aikaan, mutta tapahtui mitä tahansa niin tärkein asia on varmistaa että tällä kertaa jako menee oikein.

-O