Eksistenssin kriisi ja dialektiikan kuolema

Kun paradigma alkaa toimimaan ei-toivotulla tavalla niin se alkaa samalla kaventamaan eksistenssin ilmenemismahdollisuuksia ajamalla eksistenssin sisäänsä ja omiin rajoihinsa, näin vapaa oleminen ja oleminen yleensä kriisiytyy. Ei-toimiva paradigma ajaa siis olemisen kriisiin ja näin kriisiytynyt oleminen joka ei enää tunnu oliosta omalta, tuottaa tajunnallista dataa joka kriisyttää itse paradigman ja vavisuttaa näin kaikkia ylärakenteita paradigman päällä. Oleminen ei siis enää tunnu oliosta sen omalta ja miellyttävältä ja linkki maailmassaolemisen ja ihmisenä olemisen välillä katoaa. Olemisen kriisi on siis merkki paradigman kriisistä. Olemisen kriisi syö fundamentin, joten päälysrakenteiden paikkailu ei enää auta. Paradigma kaatuu tai muuttuu kun tarpeeksi sen toimimattomuudesta kertovaa dataa ilmestyy eetteriin. Se myös näyttää meille paradigman sopimuksenvaraisuuden ja hetkellisen luonteen ja karsii sen luonnolain saamasta taiasta. Tietysti on aina mahdollisuus jossa johtava ja yleisiä asioita ajava luokka tai ryhmä ei näe ”rahvaan” kriisiä ja itsepintaisesti ja sokeasti pelittää paradigmaa, jolloin kyse on diktatuurista tai autokratiasta. Niinpä paradigman teoreettinen puoli elää semanttisessa ja praktinen leivässä. Kauniit sanat eivät siis tyydytä nälkäistä ja leivän sisältä löytyvä kivi ei helpota olemista. Teorian tulisi siis osoittaa mielekkyytensä olemiselle, tai ylipäätään olemisella myös käytännössä.

Miten eksistenssi muodostuu paradigman sisällä kun paradigma ei toimi, ja miten kriisiytynyt oleminen vaikuttaa paradigmaan? Kun oleminen on mieluisaa on paradigma oikea. Paradigman teoreettinen eksistaatio tulee korreloitua praktisen kanssa, muuten todellisuuden dikotomia teoreettiseen ja praktiseen syvenee ja erkanee kummankin pelittäessä omaa maailmaansa samalla kun praktinen on sidottu ontologiaan siinä missä teoreettinen on idealistista. Välissä oleva agentti ei näe enää korrellaattia puhutun ja väitetyn todellisuuden ja aktuaalisen elämismaailman välillä ja sekoaa dikotomiaan joka jakaa todellisuuden kahteen jopa toisensa kumoavaan pooliin teoreettinen ja praktinen. Myös jatkuva dikotomian havaitseminen elämässä tylsyttää ja lopettaa agentin vaikuttamishalun tai uskon olemisen mahdollisuuksiin ja mieleisyyteen tai pahimmassa tapauksessa olio hakee turvaa ääriryhmistä ja turvautuu väkivaltaan saadakseen äänensä kuuluviin. Sillä jos oleminen on mieluisaa niin pommeja ei tarvita. Yksi todellisuuden ongelmista onkin tällä hetkellä se että paradigma keskittyy vain kvasitodellisiin asioihin kuten voitto, kilpailykyky, maksiimi ja vääränlainen hetkellisyys. Olemisen tulisikin saada tapansa käytännöstä ja yleisesti hyväksi havaitusta eikä sokeasta uskosta, teoriasta. Sokean uskon myötä olemisen dialektiikka todellisuuden kanssa katoaa ja tilalle astuu paradigmaattinen sääntö joka pätee ainoastaan teorian hyväksi ja näin kaksisuuntaisesta tulee yksisuuntainen ja dialektiikka voidaan julistaa kuolleeksi. Olion vaikutusmahdollisuus omaan eksistenssiin katoaa ja maailmassaolemisesta tulee enemmänkin rangaistus kuin paratiisi. Tajunnan ja eksistenssin kriisi ja yleensä elämisen mielekkyyden katoamista ei tajuta sillä nykytendenssi ymmärtää virheellisesti että elämän mielekkyys ja hyvyys tulee maksimoidun aineellisen utiliteetin hallinnasta ja kilpailukyvyn korreloinnista yleisenä hyvänä. Yleinen hyvinvointiyhteiskunnan demonisointi saa kansalaisen luulemaan että ongelma olisi ylisuuri julkinen sektori (joka tähtää yleiseen hyvään) vaikka se todellisuudessa on pääoman kahminta, pääoman maastapako ja kapitalistinen aristokratia (jonka etymologia juontuneena parhaiden vallasta esittäytyy tragikoomisena jopa irvailuna katsoessa maailman tilaa) jonka pääfunktio on oligopolinen materiaalin ja immateriaalin privatisointi. Varsinkin immaterialistinen privatisaatio on tärkeää sillä se kuka yleisen tajunnan luo luo myös vastaukset tajunnassa esiintyviin ongelmiin ja näin ollen esiintyy totuuden hallitsijana. On outoa että paradigman ja olemisen tulee kriisiytyä ja ottaa pohjakosketus aina ennen kumousta. Asiat tulisi havaita kauempaa jotta turhilta konflikteilta vältyttäisiin.

Onko siis paradigma hyvä kunnes siitä tulee huono? Ja mikä siitä tekee huonon? Asioiden siis ollessa hyvin tulisi jo katsoa eteenpäin miltä tulevaisuus näyttää ja jatkuva dialektiikka ja reflektiivisyys olisi tarpeellista jotta pystyttäisiin haistelemaan teorian ja praktisen mahdollinen tuleva kitka ja väärinkäyttö jotta negatiivinen kumulatiivisuus ja aristokratia saataisiin ehkäistyä. Paradigman fakkiintuminen erottaa agentin kyvystä havaita paradigmaa objektiivisena tekijänä ja puhtaana teoriana ja näin paradigma ottaa subjektiivisuuden paikan kollektiivisessa tajunnassa, siitä siis tulee maailmantajunnan subjektiivisuus kunhan se ensin haltuunottaa agentin primaarin subjektiivisuuden näyttäytymällä välttämättömänä olemisen moduksena ja ainoana tapana. Näin entinen objektiivisuus on nykyinen subjektiivisuus ja sen myöntäminen että itse on epäonnistunut ei ole helppoa, vaikkakin kyse on oikeammin objektiivisen teorian epäonnistumisesta kuin subjektin itsensä. Näin subjekti ei enää näe paradigmaa objektiivisesti eikä pysty ottamaan siihen tarvittavaa etäisyyttä ja näin on luotu uusi paradigman subjekti joka samalla menettää individuumin subjektin aseman historiassaan ja valjastuu paradoksaalisesti paradigman objektiksi. Näin olio sidotaan paradigman determinismiin ja olio luovuttaa eksistenssinsä paradigman käytöön ja etujen ajamiseen. Näin paradigma on siis vääristynyt toiseus johon agentti peilautuu ja siis objektiivisuus jossa agentti elää mutta jota ei enää tunneta omaksi ja halutuksi vaikkakin se ihmislähtöinen ajatusrakennelma onkin. Jossain kohtaa olio herää paradigman unesta ja huomaa eksistenssin kurjuuden. Mikrotasolla olion individuumi subjekti tietenkin elää omaa elämäänsä ja tekee näennäisen vapaita valintoja, mutta hyvin usein elämä tapahtuu paradigman rajoissa ja ulkoisin standardein. Olion eksistenssin liittämistä paradigman olemiseen ei kysytä vaan joku päivä olio vain tajuaa että seisoo pallo jalassa edistyksen, tuottavuuden ja kehityksen kylmässä tyrmässä. Aina on tietenkin anomalia ja intensiteetti vaihtelee.

Vasta historia ja objektivismi asettavat paradigman suurennuslasin alle ja sen hyödyt ja haitat pystytään mittaamaan. Kuten esimerkiksi indivuduumille natsille kansallissosialismi aatun ikeessä saattoi tuntua juurikin oikealta vaihtoehdolta ja järkevältä mutta jonka historia osoitti maailman suurimmaksi virheeksi. Nyt yksityistämispsykoosi ja Thatcherismi ovat olleet voimissaan jo joitakin vuosikymmeniä ja voimme huomata että ehkä materiaalinen olemisen infra on kasvanut ja yhä enemmällä ihmisellä on mahdollisuus omistaa jotain mutta se onkin ainoa ja sen verukkeella poljetaan eksistenssi ahtaalle ja samalla menee pesuveden mukana henkinen hyvinvointi. Ja mitä luultavammin kaikki saavutukset olisivat tulleet saavutetuiksi ilman miljoonien riistoa ja tuhoamista vaikka vain yksinkertaisella jakamisella. Tietenkään meillä ei ole minkäänlaista objektiivista vertailukohtaa mitä olisi tapahtunut jos kapitalistinen paradigma ei olisi saanut tajunnansijaa. Mutta kapitalistisen paradigman pääteesi onkin omistaminen ja mittarit joilla teorian onnistumista lasketaan teorian sisältä käsin perustuvatkin materialismiin ja omistamiseen. Mitään muuta päätelmää ei teorian sisällä voitaisi tehdäkään sillä teoria ei halua tuomita itseään sillä se olisi fataalia teorialle. Tämänhetkinen kapitalistinen paradigma onkin aristokratian jälkeläinen ja siihen tähtäävä yritys kaventaa subjektin oikeuksia. Jos mietitään että vain sellaista sosiaalista rakennelmaa voidaan kutsua valtioksi jossa subjektin vapaus saa korkeimman oikeutensa niin silloin subjektilla on oikeus ja subjektia sitoo toisten oikeus, mutta toisen oikeus ei voi tai saa kaventaa toisen oikeutta. Joten jos joku haluaa että pelissä käytetään vaihdonvälineenä abstraktia rahaa niin miten se on sovitettavissa niiden olemiseen jotka eivät halua pelata näin jos ajatellaan että pohjalla makaa teesi subjektin korkeimmasta oikeudesta olla vapaa? Näin olio siis adaptoidaan valmiiseen tapahtumamatriisiin ja sen jälkeen kerrotaan kuinka tuo ennalta sovittu peli jotenkin paradoksaalisesti on tehnyt hänestä vapaan.

Osakemarkkinat, pankit ja velka ovat kapitalistisen paradigman omaan tarkoitukseen ja oman toiminnan onnistumisen takia luomia tajunnallisia kiteytymiä jotka käsitteinä ovat saaneet apoteoottisen jalansijan todellisuudessa. Koko olemisen kirjo ja todellisuus kulkee näiden läpi niiden samalla värittäen kaiken paradigman kynällä. Enemmän kuin fyysisinä instansseina osakemarkkinat ja muut keksinnöt elävät psykologisina käsitemöykkyinä ja muokkaavat sitä kautta koko sosiaalista olemista. Maailman oleminen tai oleminen yleensä ei ole yksi jana joka alkaa ja loppuu vaan miljoona janaa jotka alkavat ja loppuvat koko ajan ja rakentavat maailman dialektiikan muodossa. Tämä kaikki tapahtuu mikrotasolta nousten aina suurempiin makrotason dialektisiin muutoksiin. Oleminen on oikeastaan piste joko purkatuu loputtomiin suuntiin koko ajan. Jokainen asia joka on on yksi dialektinen piste joka purkautuu yleisen eksistenssin pisteestä, siis olemisen yleensä mahdollistavasta pisteestä. Nyt yksi näistä janoista on räjähdysmäisesti laajentunut hallitsevaksi paradigmaksi ja jonkinlaisen palautesilmukan tai tajunnallisen häiriötilan kautta se on lähtenyt tulemaan takaisin päin janallaan kohti alkuperäistä tapahtumisen alkamisen pistettä syödäkseen koko dialektiikan prosessin ja lopettaakseen jatkuvan kysymisen ”miksi näin, eikä jotenkin muuten”. Näin paradigma syö olemisen sinällään ja muokkaa individuumin eksistensin omaksi uusintajakseen ja maailmassaolemisen mielekkyys loppuu. Eksistenssi siis kriisiytyy. Paradigma voitaisiin nähdä artefaktina jonka ulkopuolelle voimme astua ja tarkkailla sen toimintaperiaatteita ikään kuin kämmenellämme mutta se vaatii suurta objektiivisuuden intensiota ja yli-subjektin emansipaatiota teoriasta. Mutta paradigman moderaattorin on vaikea ja miltei mahdoton luopua toteuttamastaan ohjelmasta sillä paradigmasta on tullut hänen psykologiansa, hänen toiseutensa, peilikuva.

Paradigma kaappaa myös käsiteet omaan käyttöönsä. Kehitys kuulostaa hienolta ja edistys hyvältä ja harva uskaltautuu vastustamaan niitä. Mutta paradigman käsitteenmuokkauksen jälkeen edistys onkin poistunut yleisen hyvän edistyksestä ja siirtynyt vain paradigman edistyksen käyttöön. Jolloin edistys onkin Thatcherismia. Olisi vaikea pokalla kertoa uutisissa että tuhansia pitää saada ulos jotta pääoma voi hyvin ellei käsitteenmuokkaus olisi muokannut käytettyjä käsitteitä irtisanominen ja yksityistäminen esimerkiksi tehostamiseksi ja ketjun parantamiseksi ja kaiken lisäksi vielä yleisen hyvän nimissä(?!?!). Näin kehitys tapahtuu vain paradigman puitteissa ja tajunnanpirstale eli yksilötajunta ja sen potentia kehittyy ja suuntautuu vain paradigman sisällä. Kun käsitteenmuokkaus saa hoteisiinsa vaikkapa yleisen koulutusjärjestelmän niin opetus ja toimintamahdollisuudet maailmassa opetetaan suoraan paradigman sihvilän lävitse. Sosialistinen talousmalli esimerkiksi kerrotaan vain kuriositeettina todellisuudesta mutta kaiken kerrotaan tapahtuvan kapitalististen lakien mukaan eikä juurikaan ketään buustata ajattelemaan muilla talousmalleilla. Näkymätön käsi osoitetaan hoitamaan kaiken muttei kerrota että näkymätön käsi kyllä hoitaa kaiken mutta omaan pussiinsa. Jos ajattelemme että tieto realisoituu todellisuudessa niin kun katsomme ympärillemme niin mitä se kertoo meidän tiedoista? Tiedämmekö siis että yleisen sosiaalihuollon huonontaminen, tuloerojen kasvattaminen ja harvainvalta on yleisesti hyväksi ihmisille vai pelaammeko yksinkertaisesti tietojamme vastaan? Vai toimiiko systeemi toisin päin ja nyt olemme tulleet tietoon joka osoittaa että kapitalismi ei toimi? Ilmeisesti kapitalistisessa paradigmassa olemien onkin tiedotonta koodin toteuttamista. Yltiöindividualismi onkin yksi kapitalistisen paradigman hienoimpia keksintöjä jolla se omaa hegemoniaansa pönkittää, sillä jos ajattelemme vaikka tahdonaktia, niin se avautuu meille ambivalentissa olemisen muodossa, sillä se voi ajatella tahtovansa jotain muita vaihtoehtoisia tapoja toteuttaa oleminen tai talousmalli muttei pysty muuttamaan paradigman logiikkaa. Yltiöindividualismi murtaakin kollektiiviselta vastarinnalta perustan, ja yksi paradigmaattisen konstituutiomöykyn ulkopuolella seisova yksilö ei äänellään paljoa saa aikaan, korkeintaan putkareissun. Näin tarvittaisiin kollektivismin uudelleen herättely jotta paradigman vastaista dataa alkaisi ilmaantumaan eetteriin tarpeeksi ja samaan aikaan samassa paikassa. Nyt tahdonakti on typistetty mahdollisuudeksi tahtoa uutta puhelinta joululahjaksi tai hyvää työpaikkaa. Samalla myös kvasiontologian haltuunottama ontologia saa olion kärsimään vääristyneillä haluillaan. Kun ontologia sanoo että ”haluan leipää”, niin kvasiontologia kääntää olion ontologisen koodin muotoon ”haluan ison kultaisen sohvan joka sijaitsee lattialämmitetyssä kahdensadan neliön talossa jossa tarjoilija tuo leivän kultaisella tarjottimella, tai oikeastaan haluan hampurilaisen en leipää”. Kvasiontologia kasaa suuren määrän kapitalistista tilpehööriä alkuperäisen koodin päälle ja näin kuormittaa eksistenssia turhalla tekemisellä jonka tuoma lisäarvo olemiselle on suurin piirtein paskan ja kiven kanssa samalla lähtöviivalla. Paradigman kvasiontologia siis kuormittaa eksistenssin fundamenttia sillä luulisin että ihmisessä makaa jonkinlainen eksistentiaalinen fundamentti joka ei enää täyty kun ihminen on siirretty kvasiontologian piiriin.

Kvasiontologian ja sen muokkaaman uuden eksistenssin rakennepalikka numero uno on tietenkin raha. Mutta raha ja uusi kvasiontologia ei enää saa ihmistä täydeksi, kokonaiseksi, sillä vaikka ihmisellä olisi kuinka paljon rahaa ja materiaaliset lähtökohdat kunnossa ei fundamentti enää täyty uudessa ympäristössä. Paradigma on painanut tuon fundamentin olemattomiin, ehkä johonkin alitajunnan syövereihin. Suurimmissa noususuhdanteissa ja massayhteiskunnan ja massakulutuksen alussa kvasiontologia ja sen piiri sai luultavasti eksistentiaalisen fundmentin painettua piiloon mutta nyt piilossa olleena jokusia vuosikymmeniä se ei enää tyydy piilotteluun ja repressioon vaan se alkaa huutamaan oikeuttaan. Syrjäytymistä on selitetty työpaikan menetyksellä ja köyhillä materialistisilla oloilla mutta luulisin että vastaus on syvemmällä. Yksitoikkoinen toimistotyö, apinamainen yksinkertainen toisto ja kuulumattomuuden tunne lisättynä siihen että kukaan ei enää näe kokonaisuutta vaan oman pienen fragmenttinsa johon annettu eksistentiaalinen panos ei tunnu enää oliosta tekevän kokonaisuuden kannalta mitään muutosta. Oman osansa eksistenssin kriisiin tekee (post)moderni prekariatismi jonka hetkellisyys ja epävarmuus ajaa olion lähes hulluuden partaalle syöksemällä olion epävarmuuden kuiluun kun huomisen työpäivän mahdollinen oleminen kerrotaan ehkä vasta aamulla. Olion mahdollisuus suunnittella elämäänsä minimoituu nollaan kun ei ikinä voi tietää onko huomena mahdollisesti töitä. Ja jos tarjottuja töitä ei ota vastaan tunnin varoajalla ja näin ollen uudellenjärjestele ennalta suunnitelemaansa huomista niin seuraava prekariaatti jonossa ottaa homman. Maailma ei siis enää ole olion ja ainoa vapautus nähdään kuolemassa. Samalla myös nykyinen paradigma pakottaa olion lojauliuden ja keskittymiskyvyn kohdentamisen pääosin paradigmaan itseensä, eli kvasiontologian sekundaarisiin aspekteihin ja näin suurin osa eksistenssin fundamenteista kuten perhe, ystävät ja oleminen sinällään ja itselleen jäävät vähemmälle. Näin pääoman kuormittama isä korvaa aikaansa rahalla joka taasen ei korvaa läheisyyttä ja kierre on valmis. Pääoman orja ja uhri ajatteleekin että aika on rahaa, hän siis arvottaa olemistaan rahassa, ja siinä kohtaa kun olemisen arvo ja arvokkuus aletaan mittamaan rahassa niin minä voisin vaikka kävellä metsään ja jäädä sinne. Aikamme vitsaus onkin että eksistenssi ja sen käyttö korvataan rahalla ja näin pestään kädet siitä että toista käytetään hyväksi sillä saahan hän korvauksen ajastaan. Mutta eksistentiaalinen fundamentti ei toimi näin. Kapitalistisen paradigman fyysisen eksistentialismin riistopohjainen yltäkylläisyys rakennetaankin henkisen eksistenssin laskuun. Ja samalla paradigman fyysisyys kolonialisoi olion ympäristön. Kun koko infra alistetaan paradigman buustaamiseen erilaisin mainoksin ja ilmoituksin niin olio ei enää pääse karkuun vaan jää vangiksi ikuiseen mainoksien virtaan. Ympäristö ei enää takaa rauhallista olemista koska ympäristöä ei enää rakenneta oliolle vaan paradigmalle. Olio sinänsä siis menettää paikkansa maailmassa ja kaikki suunnitellaan paradigman subjektille. Olion eksistenssi ei siis enää kytkeydy maailmaan vaan aina ja suoraan paradigmaan joka on piilottanut maailman. Tulevaisuuden täysin synteettiset kaupungit rakentuvat vanhalle ontologialle josta kuullaan enää huhuja. Mutta koska kaikki on ”edistystä” ei kukaan kapinoi. Kapitalistisen paradigman henki ja habitus toimiessaan meemin tavoin koittaa koko ajan vahvistaa eksistenssiaan kilpailevia meemejä vastaan. Yksi paradigman hengen seuraavista siirroista lienee historianopetuksen poisto. Sillä historiaton elää vain hetkessä ja hetki on paradigman, ei buddhalaisuuden. Kun olio ei enää tunne historiaa vaan elää fragmentaatiossa jossa jokainen partikkeli ilmestyy kuin tyhjästä liukuhihnalle ja katoaa unohduksiin toisessa päässä niin silloin on helpompi uusiintaa paradigman oikeutus kun virheet jäävät historiaan jota ei enää ole.

Mutta mitä tapahtuu kun eksistentiaalinen kriisi kumuloituu? Vaikka paradigma on suuri ja vahva, on se samalla hyvin heikko ja haavoittuvainen sillä paradigman yhtälö sisältää ihmisen. Paradigma pelittääkin uskonaktin voimalla ja paradigman toiminaperiaate on aksiooma ihmisten nykyisestä toiminnasta, aksiooma jonka se on vaivihkaa rakentanut. Paradigma olettaa jatkuvuuden ihmisen toiminnassa. Tämä olisi asia joka ihmisten tulisi tietää sillä se on samalla tie pois repressoivasta paradigmasta. Tämä tieto on löydettävissä paradigman luoman uuden subjektin objektiivisuuden ylitävässä objektiivisuudessa jossa maailma otetaan kädelle tutkittavaksi. Tämä saadaan aikaan uuden subjektin ylittävällä yli-subjektilla. Paradigma onkin universaliuden teesillä luonut ihmisistä yhden subjektin nimeltä ihmiskunta joka kollektiivisen psykoosin lumoissa pelittää paradigmaa. Sen oli siis saatava kaikki massana mukaan eikä vain muutamia. Näin se on poistanut yksilöt ja luonut massan, näin yksilön voima on kaventunut ja toisinajattelija saa foliokruunun päähänsä ja pehmustetun huoneen. Tarvittaisiin useampia toisinajattelevia yksilöitä paradigman sisälle jotta ihmiskunta muuttuisi subjektina. Kun on tarpeeksi monta uutta subjektia paradigman uudessa kollektiivisessa subjektissa, eli ihmiskunnassa joka kyseista paradigmaa pelittää, niin silloin paradigman henki tai habitus alkaa muuttamaan muotoaan ja olemisen potentia alkaa suuntautumaan toisin. Koska autoritatiivinen paradigma on kuolettanut dialektiikan eksistenssin ja ontologian välillä niin paradigman subjekti eli ihmiskunta ei enää kyseenalaista paradigmaa, se siis vaeltaa sokeana uskossaan. Siitä on tullut sokea todellisuuden multipotentian immanenssille. Olio ei siis enää ymmärrä tai muista todellisuuden metastruktuuria joka on dialektiikka. Paradigma (kapitalistinen) tieteellistää itsensä psykologian avulla kun se olettaa ihmismielen ja ihmisen yleiset muuttumattomat olemisen prinsiipit fakkiintuneiksi ja pysyviksi. Näiden johtopäätösten ja muodostuneiden aksioomien avulla se luulee tietävänsä miten ihminen haluaa ja mitä. Mutta kun aksioomat pettävät ja ihminen esittäytyykin muotittomaksi ei-fakkiintuneeksi todellisuuden toimijaksi ja näin aiheuttaa rytinää vallitsevassa teoriassa niin silloin paradigma ei syytä omaa nihilististä struktuuriaan eikä pieleen menneitä aksioomiaan, ja mikä pahinta se ei katso silloin peiliin, vaan alkaa syyttämään lain puutetta ja anarkiaa. Koska paradigman olemassa olo muistuttaa minkä tahansa meemin olemassa oloa on sen rakennettava todellisuus ja ympäristö itselleen. Näiden tulee olla sen jatkumolle suotuisia kuten esimerkiksi TTIP:n tapauksessa joka on kapitalistisen paradigman laajentumisen yksi askel. Koska paradigman interfunktio on jatkumo, on sen koko ajan indikoitava todellisuutta ja mahdollisia pinnallisia muutoksia sosiaalisessa olemiskentässä esimerkiksi muodissa. Sen on siis havaittava mahdollisia kyllästymiä vallitsevaan. Mutta koska uuden subjektin todellisuuskäsitys määräytyy jo paradigman mukaan on paradigman määrättävä premissit indikaatioilleen jolloin se ei siis enää käsittele todellisuutta sinällään vaan oma rakentamaansa todellisuutta. Sen on keksittävä muutos esim muodissa jotta se jatkuu koska muuten saattaisi tulla kyllästyminen joka taasen avaisi portteja pois paradigmasta. Mutta muutos ei voi olla esimerkiksi kuluttamisen lopettaminen sillä silloin kyseinen kapitalistinen paradigma kuolisi. Paradigman indikaatiokaava on yksinkertainen. Aluksi se haluaa että X, sitten se huomaa että Y saa aikaan X:n joten se totteutaa Y:tä. Y:stä tulee siis lakilause todellisuudelle ja X:stä edistys.

Kapitalistisen paradigman ja se dispositiivin voima ja vahvuus nojaavat sen historiaan. Siirtomaat, kolonialismi ja lähi-idän valtaus öljyn tarpeessa ovat tehneet siitä maailmanhistorian voimatekijän. Jos esimerkiksi lähi-idässä olisi ollut (tai sinne ei olisi saatu pystytettyä) vähemmän länsi mielisiä diktaattoreita ja hallitsijoita ei kapitalistisen paradigman voittokulku olisi ikinä yltänyt nykyiselle tasolleen. Kun kapitalistinen paradigma on tarkoituksella pitänyt kolonialisoidut maat ikeessään ja jäädyttänyt koulutuksen ja muut kehitysmahdollisuudet on se luonut itselleen pohjan joka kasvattaa pitkäaikaista vihaa. Kapitalistisen paradigman janusmaisuus näyttäytyy groteskeimmillaan kehitysavussa. Kehitysavun turvin paradigma saa hyvän jätkän lisää vaikka maasta pumpattu pääoma jää huomattavasti maahan tuotua rahaa pienemmäksi. Kapitalistinen paradigma siis siirtää rahaa myös muista länsimaista kehitysavun turvin omaan näkymätömään käteensä. Kehitysmaihin kun siirretään noin 800 miljoonaa rahaa vuodessa ja ulos pumpataan IMF:n ja muiden pääomankätyreiden toimesta yli 900 miljoonaa. Mutta pääasia on pitää maa kehittymättömänä jotta se ei nouse. Muuta ei tarvita kuin banaaneja tai öljyä ja halvalla. Vaikkakin voitto banaaneista ja öljystä kuuluisi kansalle eikä paradigmalle. Asia tulee kuitenkin muuttumaan kun nykyiset hyvinvointimaat alkavat olemaan tyhjiin pumpattuja ja käytettyjä ja loputtoman voiton niksoissa käpristelevä dispositiivi tarvitsee lisää rahaa ja näin alkaa suuntaamaan katseensa kehittymättömille markkinoille. Sen sijaan että paikalle vietäisiin humanismia ja yhteisöllisyyttä on maat saatava yltiöindividualismin taisteluareenalle ja kaikki teollisuuden alat on saatava globaaliin yksityiseen oligopoliseen hallintaan. Erilaiset mielensoitukset ja mielenilmaisut saattavat muuttaa dispositiivin käytöstä mutta paradigman dispositiivilla on morfologinen pinta joka saa aikaan tunteen muuttumisesta. Pinta siis muuttuu syvästruktuurin pysyessä. Mutta koska paradigman fundamentti on niin vahva ontologisella ja tajunnan tasolla niin ajatus muutoksesta osoittautuu vain illuusioksi mutta ”rettelöitsijät” hiljenevät hetkeksi. Paradigman kaataminen vaatii oliolta suuria ponnistuksia ja yli-subjektin aktivaatiota. Koska olion subjektiivisuus on paradigman subjektivisuutta suurimmalta osin, niin olion olisi kyettävä aina tilannekohtaisesti tunnistamaan introspektion avulla kontaminoituneen tajuntapartikkelin aktivoituminen tilanteessa jossa ollaan ja näin pyrittävä välttämään kontaminoituneita osastoja tajunnassa kunnes yli-objektiivisuuteen päästyään yli-subjektia käyttäen nuo tajunnan osiot on saatu puhdistettua.

Koska olion psykologinen perusta toimii narratiivin ja jatkumon etsimisen ja löytämisen pohjalta on nykyinen (post)moderni paradigma fragmentaattisena todellisuuden ja eksistenssin dikotomioijana erittäin huono ratkaisu ihmistajunnalle varsinkin hieman vanhemmalle tajunnalle. On mielenkiintoista miettiä natiivin paradigmalaisen tajunnan struktuuria. Tällä hetkellä suurin tajunnallinen ongelma on se että vanhoihin tajuntoihin ajetaan uuden paradigman dataa. Vanhaan esiymmärrykseen maailmasta ja sosiaalisista suhteista ajetaan uutta tulosvastuullista ja yltiöindividualistista dataa joka riippuu vain hetkestä ja tekoälyn laskemasta osakekaupasta. Näin siis vanhalla habitantilla. Natiivi paradigmalainen on eriasia. Uusi tajunta rakentuu hetkeen jossa kaiken tulisi olla ilmaista ja napin painalluksella saatavaa. On outoa että vanhemman sukupolven rakentama hyvinvointi ja yleisen kehityksen mahdollistama robotiikka ei luonut vapautta ja hyvinvoinnin jatkumoa, vaan se oli tuhottava uuden paradigman etujen takia ja sen takia että jotkut haluavat sata miljoonaa 50 miljoonan sijasta. Robotiikalla ja varsinkin valtio-omisteisella robotiikalla, joka siis tietenkin valtiollisuus aspektinsa myötä tähtää yleiseen hyvään koska se on valtion funktio, saisimme työn loppumaan tai ainakin vähenemään radikaalisti. Voisimme periaatteessa siirtyä kaavaan jossa robotit tekevät työn ja kansasta jokainen osallistuu yleisen hyvän toimivuuteen toimimalla huoltojoukoissa ja yleisen infran ylläpidossa. Kun jaamme työt kaikille 20-50vuotiaille kansalaisille niin jokaisen työ-aika menee tuonne jokusiin tunteihin per viikko ja tällä panoksella kaikille on taattu asuminen, lämmitys, vesi ja mahdollisesti perusruoka. Tämä kaikki olisi mahdollista jonkinlaisella jaetun tai tuplatalouden mallilla jossa olisi päällekkäin kaksi taloutta. Toinen olisi yleiseen hyvään perustuva ja perusedellytykset tarjoava valtiollinen talous johon jokainen kansalainen osallistuisi muutamana tuntina viikossa sähkölaitoksen, vesilaitoksen, yleisinfran ja ruuan tuotannon muodossa ja sillä saisi itselleen peruselämän tarpeet. Ylijäämän näistä sektoreista voisi myydä kapitalismille. Työ ja tulot siis jaettaisiin. Tämän päällä pyörisi kapitalistinen talous johon jokainen saisi ottaa osaa omalla pieteettihalullaan ja intensiiviasteellaan. Jos siis joku haluaa teeveen tai maailman isoimman auton ja on valmis itsensä orjuuttamaan abstraktin statuksen suhteen joka nähdään isolla kellolla saatavan niin siitä sitten vaan. Jokainen voisi halutessaan tietenkin ostaa itsensä ulos valtiollisesta taloudesta ja alkaa maksamaan vedestä ja sähköstä niin kuin tällä hetkellä. Sillä mitä on työ ja tekeminen? Elintarpeiden ja olemisen mahdollistavaa toimintaa joka on valitettavasti muuttunut pääoman kustannustehokkuuden vaalimiseksi ja nostamiseksi ja toisen pussiin raatamiseksi. Yksi suurimmista epäkohdista maailmanhistorian ja tarkemmin ihmishistorian puitteissa on se että suuret harppaukset ja edistysaskeleet olemisen materiaalisen perustan suhteen ovat aina olleet yksityisiä ja parannuksen on aina omistanut joku. Näin ne ovat suurimmilta osin hyödyttäneet vain muutamia ja nostaneet heidät sosiaalisesn statuksen huipulle ja tehneet heidän elämästään ruusuilla tanssimista. Esimerkiksi käy teollinen vallankumous joka ei vapauttanut ihmistä työstä vaan sai osan raatamaan kahta kauheaamin osan jäädessä makailemaan voittoihinsa. Kun taas jos tieto ja tiede olisi kollektiivisessa omistuksessa ja esimerkiksi keksiessämme aids lääkkeen voisimme alkaa jakamaan sitä aids potilaille sen sijaan että patenttiruljanssi alkaa ja vain niillä joilla on rahaa on mahdollista parantua aidsista. Edistymistä ei siis tehdä ihmiskunnan vaan yrityksen, voiton ja vallan takia ja edestä.

Aikaisemman rytinän eli teollisen vallankumouksen aikana kun työ edellisen kerran radikaalisti väheni olisi meillä ollut mahdollisuus jo osittain siirtyä kyseiseen suunnitelmaan ja vähentää työtä ja lisätä vapaa aikaa joka olisi itsestään ruokkinut tekemistä ja mahdollisuuksia olla ja tehdä mitä haluaa, mutta jako meni miten meni. Nyt uuden aaton sarastaessa tuotantovälineiden kollektiivisuus nousee jälleen tapetille ja meillä on mahdollisuus uuteen nousuun ihmisinä ja ihmiskuntana. Onkin hauska nähdä miten paradigman henki vastaa uuden tajunnan syntyyn joka perustuu työn loppumiselle. Ehkä se tekee maximus absurdimus teon ja alkaa toimimaan humaanisti, ja näin siirtää ihmisen pääoman edelle kun ihminen itse ei siihen ole vielä siihen päässyt harhautetun tajuntansa takia. Ehkä materiaalinen yltäkylläisyys ja työn loppuminen sinkoaa meidät sosialismin aikaan ja ihminen tajuaa jälleen olevansa paradigman perusta eikä vain toissijainen biopolttoaine. Nyt paradigma kohottaa itsensä ihmisen yläpuolelle ja väittää tietävänsä suurten ekspertti ja konsulttiarmeijoiden avulla mikä ihmiselle on parasta vaikkakin kyseessä on puhtaasti se mikä on paradigmalle parasta. Kapitalistisen paradigman ongelma tajunnalle ja varsinkin ihmistajunnalle onkin se että kyseinen paradigma on antihumanistinen. Se uhraa ihmisenä olemisen totaliteetin ja narratiivin omille momenteilleen. Ihmisen tajunta ei siis kykene enää muodostamaan totaliteettia olemisesta sillä kaikki on paradigman momenttia ja niin ollen hyvin impulsiivista ja arvaamatonta. Tämä tapahtuu myös sosiaalisille suhteille jotka rakentuvat vain hetkellisen voiton ja tyydytyksen saavuttamiseen. Taloudellisesta notkahduksesta, joka johtuu siis pääoman kasaantumisesta ja mikrotason kulutuksen loppumisesta, on vielä mahdollista selvitä vahvoilla sosiaalisilla suhteilla mutta uuden paradigmaattisen sosiaalisuuden jälkeen vahva verkosto ei enää auta koska paradigman luoma sosiaalinen verkosto perustuu voitoihin ja rahaan. Paradigma käyttääkin notkahduksissa hyväkseen odotuksen teologiaa ja kertoo että nyt on kovat ajat mutta kun uskomme vahvasti niin nousemme vaikka todellisuudessa kyse on pääoman ja teollisuuden uudelleenjärjestelystä paradigman hyväksi. Se saa aikaan odotusten ja todellisuuden välisen kuilun johon liian moni katoaa.

Sosialisaatiolla tulisi olla merkittävämpi valta paradigman vastaisessa taistelussa. Nythän sosialisaatio valmistaa subjektin paradigmaan mutta uusi sosialisaatio tulisi rakentaa vaihtoehtojen varaan. Jos ihmisen asioille antamat arvot ja merkitykset ovat paradigman struktuurin ydin niin silloin olisi muutettava ihmisten antamia merkityksiä. Nykyinen opetus että rikkaus korreloituu voiman kanssa tai raha vallan tai atleettisuus sosiaalisen vallan kanssa tulisi muuttaa suosimaan yhteisöllisyyttä, järkevää yksilöllisyyttä ja pääoman ikeen vankilamaisuutta. Sosialisaation tulisi siis muokata ihmisen arvoja ja merkityksenantoa kohti altruistisempaa ja kollektiivisempaa maailmaa. Nyt lapset pääsevät potemkin tyylisiin bisnesympäristöihin leikkimään kaupankassalla työskentelevää tai korttioston maailmaa. Kun hyvä säkä käy niin pääset pankinjohtajaksi leikissä. Tietysti kyseinen sosialisaation muutos on hyvin hankala kun paradigma ohjaa sosialisaatiota. Nykyinen paradigma täyttääkin subjektin elämysmaailman omilla merkityksenannoillaan ja arvoillaan jotka se on omasta itsesäilytysvaistostaan käsin luonut.

Eräs paradigman psykologisista epäkohdista ja siis eksistentiaalista epäolemista aiheuttavista bugeista on se että jos olio epäonnistuu kyseisessä pelissä niin se tuottaa riittämättömyyden tunnetta. Kaikkihan ovat kapitalistisen paradigman ideologian mukaan oman onnensa seppiä ja ihminen on individualisti hedonisti jonka kollektiivisuus kaatui sosialismin ja ääliöiden johtaman kommunismin mukana. Kun olio tuntee riittämättömyyttä itseään kohtaan niin se heijastuu arkaaisiin rakenteisiin itsesuojelu ja itsesäilytysvaiston kautta ja kun fundamentteja olemisen aspekteja aletaan olion tajunnassa ja eksistenssissä kaatamaan niin tulos on fataali. Olio siis tajuaa oma huonoutensa jota sosiaalinen statuspeli vielä buustaa. Sillä omaa huonouttaan on kovin vaikea ihmisen hyväksyä tai tajuta. Näin olio mahdollisen epäonnistumisen jälkeen potee huonoa itsetuntoa ja jopa destruktivismia, jopa kostonhalua. Olio alkaakin etsimään asioita jossa voisi jälleen onnistua ja saada tunteen koheesiosta ja osallistumisesta. Eksistenssin on jälleen saatava siis tyydytys ja täyttymys, on siis jälleen etsittävä mieltä olemiselle. Monesti etsintä kohdistuu ääriliikkeisiin, huumeiden väärinkäyttöön, tappeluihin ja muihin mahdollisuuksiin jossa onnistua. Ikävää on että laki syyttää monesti yksilöä. Epäonnistuminen nähdään siis yksilön vikana. Nykyinen paradigma ei osallistuta olion eksistenssia ja maailma koetaankin jonkun muun maailmaksi tai deterministiseksi kirjaksi jossa langennut paikka on vain sivurooli. Eksistenssi siis vaatii kiinnittymiskohtia ontologiaan, mutta väärinymmärretty globalismi ja vinksahtanut paradigma tekevät tästä mahdotonta ainakin vanhan tajunnan puitteissa elävälle oliolle. Olion eksistenssin momentti ei enää liity totaliteettiin koska totaliteetti ja narratiivi on kuollut. Nyky-olio esittäytyykin olemisen mosaiikkina joka vanhan tajuntastruktuurin omaavalle on outoa ja uutta. Uusi tajunta ehkä pystyy asian käsittelemään ja tajuamaan mutta se ei välttämättä poista alitajunnan ja eksistenssin fundamenttien häiriötä jota fragmentaarisuus tuottaa ja näin ollen tajunnan sairaudet tulevat nousemaan eksponentiaalisesti. Olio ei siis löydä itseään. Tietenkin Buddhalaisen psykologian aspekteissa itse on alunperinkin sirpalemainen luomus jossa yhtä itseä ei ole, mutta paradigman luoma itsettömyys elää alituisessa paineessa ja kärsimyksessä fragmentaarisuuden johdosta eikä itseyden katoamisen luomassa harmoniassa johon buddhalainen itsen tuhoaminen alunperin tähtää. Nykyinen eksistenssi ei enää muodosta vektoria vaan pistemäisen sekamelskan jossa hetken muuttujien summa on käsittämätön ja muuttunut täysin kontrolloimattomaksi. Uusi paradigma onkin lisännyt hetken muuttujien summaa eksponentiaalisesti. Näin hetket eivät enää yhdisty ja kokonaisuus katoaa. Individuumi eksistenssi ei enää kumpua ihmisestä ja omasta elämismaailmasta vaan paradigmasta ja siihen osallistumisesta. Osallistuminen on muuttunut hetkittäiseksi osan ottamisiksi ja noista hetkistä on tullut oliolle ainoa olemassaolon oikeutus kun kaikki muu nähdään laiskotteluna, vapaamatkustamisena ja paradigman kirosanan par exellence, eli joutilaisuutena. Myöskin osanottamisen hetket, ja siis ainoat jäljellä olevat olemisen oikeuttamien saarekkeet, ovat menettäneet mielensä ja nekin alkavat tuntumaan pääosin vankilalta. Tämän saa aikaan kapitalistisen paradigman ajatus maailmasta ja eksistenssistä numerona. Numero muodostuu ainoaksi ratkaisevaksi tekijäksi teorialle ja se määrittää minkään arvoa tai mahdollisuutta jatkaa olemistaan, ei se mitä numeron mikrotason alla, sisällä tai päällä on, ei siis iloista, suruista, naurusta ja yleensä eksitenssistä joka numeron koostaa, vaan ainoastaan numerosta ja sen suuruudesta. Kapitalistinen paradigma tekee siis maailmasta aritmeettisen kaavan ja jos kaava ei tuota haluttua tulosta se lopetetaan välittämättä siitä koko eksistentiaalisesta kirjosta joka numeroon sisältyy, joka numeron tekee. Elämällä ei ole arvoa itsessään vaan vain välikappaleena suurempaan voittoon. Numero siis käyttää eksistenssia omaan eksponentiaalisuuteensa.

Onkin hauska miettiä että nousukausi tuotti kaikille tekemistä ja eksistenssi sai näin tyydytyksensä. Sitten kun suurin osa tekemisestä oli tehty ja koneet pystyivät hoitamaan lopun niin tuli tekemisen pula ja koneiden vähentämä ihmistyön tarve. Ihmiskunta tai pienemmässä kaavassa vaikkapa yksi valtio ei seisahtunut ja todennut että olemme saaneet kaiken hyvään jamaan yhteisellä tekemisellä ja nyt on aika alkaa asteittain rentouttamaan tekemisen intensiteettiä ja jakamaan hedelmiä. Nousukauden aikana ja sotien jälkeen menestyminen ja tekemisen löytäminen yhteiskunnassa oli helppoa ja sitä riitti kaikille. Kun asiat oltiin saatu tehtyä ei menestyminen ja jatkuva kasvu kaikille ollut enää mahdollista uuden paradigman sisällä mutta ajatus jatkuvasta kasvusta ja noususta jäi silti elämään. Uusi paradigma siis loi kaavakuvan eksistenssin onnistumiselle ja olemukselle johon eksistenssin tuli pyrkiä ja näin eksistenssi fakkiintui paradigman muottiin eikä yksilö enää nähnyt muuta mahdollista tarttumapintaa eksistenssille paradigman ulkopuolella. Tämä loi pohjan eksistenssin nykyiselle kriisille joka ottaa yhä uusia kierroksia (post)modernin maailman kylmyydessä ja unohtamisen tendenssissä. Oletusarvot jotka paradigma asetti eksistenssille eivät enää olleet mahdollisia kaikille siinä määrin kuin kollektiivisen nousukauden vallitessa. Tästä voimme oppia ja meidän tulisi oppia se että kun merkkejä muutoksista taloudellisissa ja ontologisissa rakenteissa alkaa ilmenemään niin tajunnalle on kerrottava ja sitä on valistettava muista olemisen mahdollisuuksista ja muista yhteiskunnan toimintatavoista eikä vain itsepintaisesti toimittava vanhan paradigman mukaisesti. Näin ollen aina uuden paradigman ankkuroituessa tajunnan käsitteisiin kuten hyvä, edistyksellinen, tulevaisuus, ja kasvu on aina kyseenalaistettava ja kysyttävä paradigaman antama määritelmä käsitteille. Paradigma luo symbolin onnesta ja hyvästä (yksityistäminen, kapitalismi). Sitten se keksii pimeyden (julkinen, valtiollinen) johon se sytyttää oman valonsa jota olio luulee aidoksi hyväksi ja alkaa pyrkimään kohti tuota valoa välittämättä hinnasta. Kapitalistinen paradigma siis myy oliolle kauniin ajatuksen vapaudesta johon sen teesit johtavat jonain uutena ja hienona paradigman keksintönä aivan kuin vapaus ei olisi jo eksistenssin integraali osa ja toteutumisen muoto. Sitten se määrittelee ( eli surkastuttaa tai redusoi) vapauden hedonistisiksi impulseiksi joita nyt uudessa vapaudessa pystyy toteuttamaan. Kapitalistinen paradigma siis antaa oliolle ja sen eksistenssille kvasivapauden joka pitkällä juoksulla onkin vankiloista kylmin ja pimein, tämä on nähtävissä roskaruoasta ja verisuonitaudeista tai ylipainosta, suurista autoista ja teeveistä jotka loppujen lopuksi näyttäytyvätkin velkavankeutena. Jälleen oliolle annetaan näennäinen mahdollisuus vaikuttaa mikrotasolla valintoihinsa ja todellisuuden rakenteisiin, mutta paradigman makropoliittinen luonne ei salli individuumin tajunnan ja eksistenssin enää vaikuttaa aidosti muuttavalla tavalla kokonaisuuteen. Vasta kun muuttajia on monia ja vaikuttajien vaikutus kumuloituu niin makrotaso alkaa reagoimaan.

Kapitalistinen paradigma ilmoittaa vapauttavansa olion esimerkiksi valtion holhouksesta mutta jos valtio on alkuperäisen funktionsa mukaan hyvä niin miksi siitä pitäisi vapautua? Paradigman ongelma onkin että autoratiivisessa mallissaan se määrittää päätöksillään tulevaisuuden toteutumis- ja vaikutusmahdollisuudet ja siis supistaa mahdollista tapahtumiskenttää. Paradigma perustuukin valtaan ja jopa väkivaltaan kun se luomallaan diskursilla luo oman semanttisen verhonsa. Tuon verhon toiselle puolelle ei ole oliolla asiaa ilman disukurssin vallan kumousta. Tietenkin nykyisen paradigman kumoamisen ongelma on globaalisuus joka vahvistaa ja kasvattaa sen vaikutusvaltaa ja toimintakenttää yksilön tai yhden valtion hallitsemattomiin. Jos jokin maa haluaa ulos paradigmasta ja diskurrssista niin kaikki muuta maat ympärillä tekevät kaikkensa jotta se ei onnistuisi. Tämä näyttäytyy erilaisina kauppapakotteina ja järkkymättömänä kantana minkäälaisten helpotusten tai auttamisen myöntämiseen ja näin orastavan muutoksen tukehduttamiseen tai ainakin syöksemiseen suureen depressioon. Sen jälkeen voidaankin paukutella henkseleitä ja näyttää kuinka käy maalle joka jättäytyy paradigman ulkopuolelle, aivan kuin syynä olisi ollut paradigman hylkääminen. Nykyinen paradigma onkin dilemmainen sen suhteen että se esittäytyy yleisesti bipolaarisena on/off mallina todellisuudelle jolloin yhdisteleminen ei ole mahdollista kuten Kreikan tilanteessa jossa talouskasvua ruvettaisiin hakemaan rehellisempää kautta eli jakamalla pääomaa ja buustaamalla kotimaista yrittämistä ja valtion firmoja globaalien toimijoiden sijasta. Mutta tämä tietenkin sotii kaiken yksityistämisen ja globaalin aristokratian suunnitelmaa vastaan joten sitä ei voida nähdä mallina talouskasvun nostamiseen. Kriisit ovat kapitalistisen paradigman keino ajaa vallitseva todellisuus umpikujaan ja sitten esittäytyä ratkaisijana kuten esimerkiksi hyvinvointiyhteiskunnan alas ajamisen kohdalla on tehty.

Eksistenssin kriisin yksi syvävaikuttajista on kapitalistisen paradigman aiheuttama postmoderni dispositiivi joka toiminnallaan kiihdyttää yleistä olemistodellisuutta kohti extremismia. Kaiken hetkellisyys ja kaiken saaminen hetkessä saa atomin värähtelyn kiihtymään koko ajan ja loppujen lopuksi atomin liike alkaa olemaan niin suuri että makrotasolla negentropian määrä ylittyy ja yleinen habitus muuttuu negatiiviseksi. Näin paradigma suistaa maailman fyyisellä tasolla kaaokseen. Samalla myös massakulutuksen ja yli-elämisen aiheuttama ilmaston lämpeneminen kiihdyttää atomin värähtelyä. Tämä saa ihmiset toimimaan impulsiivisesti ja impulsiivikontrolli pienenee. Samalla jos miellämme ilon ja onnen merkeiksi onnistumisesta ja siis eksistenssin funktion täydellistymisestä, niin voimme huomata että suurin osa maailman surusta ja masennuksesta itsessään kriisiyttää eksistenssia. Kapitalistinen paradigma onkin kehittänyt hedonistisen mielihyvän ideologian joka ilmenee kulutuksena ja hetkellisenä hyvänolon maksiimina. Tällä se koittaa hämätä eksistenssia iloon ja onnistumisen tunteeseen mutta surulliset tulokset ovat nähtävissä. Paradigman luoma ilon korvike on valjua ja mieleen tulee lähinnä vittuilu. Vittuilua lienee myös paradigman aikaansaannos sosiaalisen statuksen pyramidin ympäri kääntämisestä jossa luokkarakenne muuttuu oudoksi ja vääristyneeksi. Paradigma tekee yhteiskuntarakenteen ”alapäässä” vaikuttavista toimijoista vähiten arvostettuja ja huonoiten palkattuja vaikkakin heidän työnsä yhteiskunnan hyväksi on kaikista tärkein. Sillä voisimme koittaa lopettaa siivoajat ja katsoa kuinka kauan jaksamme kahlata paskassa. Tai voisimme lopettaa kaikki autonkorjaajat ja katsoa kuinka pääministeri saapuu sitten töihin. Tai jos kukaan ei olisikaan töissä pelloilla niin saisimme tuijotella tyhjiä kaupanlaareja. Tai sosiaalialan työntekijät tai...et cetera. Tässä ilmenee paradigman ideologia siitä kuinka arvostus ei riipukaan osaamisen tärkeydestä vaan puhtaasti rahasta. Sen takia puun kaataminen tuleekin aloittaa aina juuresta sillä kun juuret poistetaan niin kaikki muu tulee perässä.

Nyt kun olemme tulleet päätelmään jossa paradigma luo todellisuuden ympärillään ja toimii meemin tavoin eli säilyttäen itseään ja eliminoiden vastustavia tai muita meemejä ja subjektista on tullut paradigman objekti niin mitä meille jää? Meille jää mahdollisuus ylisubjektivaatioon ja sen kautta aukeavaan mahdollisuuteen nähdä kauemmas, mutta on myös toinen mahdollisuus todellisuuden uudelleen strukturointiin. Paradoksaalisesti samalla kun paradigma luo todellisuutensa se myös saattaa kriisiyttää itsensä. Sillä todellisuuden ja eksistenssin kriisiyttäminen luo aukkoja tapahtumatodellisuuteen joista tajuntaan (tai vice versa) on mahdollista purkautua muita keinoja toteutaa olemista karsinan ulkopuolella. Näiden aukkojen kautta on mahdollista operoida olemisen syvärakenteita jotka paradigma on fakkiinnuttanut. Tähän asti aukkoja on käytetty vain kollekiivisnegatiivisessa mielessä, esimerkiksi hyvinvointiyhteiskunnan tarina, mutta aukkoja siis voidaan käyttää myös kollektiivispositiivisestikin. Jos ranskan kriisin avulla maailmaan saatiin ajatukset vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta niin nyt kyseessä olevan kriisin kohdalla kapitalistinen paradigma on adaptoinut nuo käsitteet omaan myllyynsä ja kääntää ne niitä itseään vastaan kun demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeudet käännetään kaupan esteiksi, joustamattomuudeksi työmarkkinoilla ja valtion holhoukseksi ja samalla se kuitenkin kertoo ajavansa näitä asioita. Onkin hassua että kun työntekijä koittaa lisätä pääomansa, eli työpanoksen voittosuhdetta, pyytämällä lisää palkkaa tai muita korvauksia niin se on väärin ja estettävä koska muuten markkinat kärsivät ja vääristyvät mutta kun saman pääoman voittosuhteen lisäyksen tekee yritys esimerkiksi ulkoistamalla tai irtisanomalla tai vain palkkoja polkemalla niin se on oikeaa ja markkinoilla suotavaa toimintaa par exellence. Kapitalistinen paradigma esittäytyykin sangen anti-demokraattisessa valossa kun tavallinen kansalainen on vieroitettu valtiosta ja sen toiminnasta ajamalla valtio käsite alas ja samalla paradigma alkaa päättämään maan asioista ja siitä kuinka niitä tulisi hoitaa. Jos jossain maassa esimerkiksi vasemmisto nousee valtaan niin rahahanat suljetaan. Mutta palataksemme jakeen alussa esitettyyn toiseen mahdollisuuteen yli-subjektivaation ohella niin on tuo mahdollisuus emergenssi. Emergenssi muodostaa portin jota paradigman on indikoitava kaavallaan ja tarvittaessa muuttaa se mieleisekseen. Kun systeemiin syötetään lisää dataa tai kun eksistenssi kriisisytyy niin emergenssin portti pysyy auki. Kriisiytynyt eksistenssi siis avaa emergenssin kautta portin kun tajunta alkaa etsimään uusia keinoa pelittää aporista todellisuutta. Tämä kaataa kapitalistisen paradigman apurin numero unon eli positivismin, joka ei enää pysy perässä sillä positivismi ei kata emergenssin mahdollisuuksia. Jos ja kun emergenssin portista ilmaantuu uutta ja mahdollisesti kriittistä dataa dispositiivin tapahtumamatriisiin niin paradigman takatuliventtiili koittaa automaagisesti repressoida emergenssin mahdollistaman uuden datan ja sen mukanaan tuomat muutosmahdollisuudet mustamaalaalauksella ja yleisellä sosiaalisella paheksunnalla.

Mutta miksi tällä hetkellä emergenssin portista ei ole tullut uutta dataa joka olisi ollut tarpeeksi voimakasta kumoamaan paradigman? Sillä paradigma pyrkii passivoivalla olemuksellaan tylsistyttämään emergenssin potentian aktualisaation subjektissaan jotta muutosta ei tapahtuisi. Ihminen on lopussa ja ainoa asia jota jaksetaan tehdä on katsoa teeveetä tai shoppailla. Näin paradigman subjekti käsittää maailman niin kuin se kokee sen. Se kokee maailman toiminnan taloudellisena toimintana ja siis käsittää että talous on maailman toimintamalli vaikkakin se on vain yhdenlainen malli. Se kokee ahneuden ja pääoman kahminnan maailman aspektina ja siis käsittää sen koodiksi jota seurata. Paradigman subjektilla ei siis ole käsitystä maailmasta sellaisenaan vaan vain ja ainoastaan paradigman maailmasta. Kaikista huonoiten asiat ovat natiiviparadigmalaisilla. Paradigma tarjoaakin ulkoisia objekteja joilla se koittaa sumentaa subjektin sisäisen silmän, mutta koska emergensin portti on sisäinen tekijä niin ei sen tulisi riippua ulkoisista objekteista. Kuten siis ongelma niin on myös ratkaisu metafyysinen. Kun paradigmaa on tarpeeksi koettu niin emergenssin portti mahdollistuu ja silloin sisäinen silmä ja ylisubjektivaatio tulevat tarpeeseen. Emergenssi mahdollistuu kun tajunta saturoituu negatiivisuudesta. Yksi negatiivisuuden mahdollistaja ja näin eksistenssin kriisiyttäjä on aine. Tajunta käyttää ainetta tehdäkseen itselleen fyysisen vapauden jotta aikaa jäisi luovaan tekemiseen jonka pääasiallinen funktio ei ole hyöty. Mutta kapitalistinen paradigma on valjastanut tajunnan potentian työskentelemään itselleen ja vain omaksi hyväkseen vahvistaakseen vain itseään tajunnan sijasta. Näin aineesta onkin tullut vankila tajunnalle. Näin siis paradigma latistaa eksistenssin ja eksistenssin tapa käyttää maailmaa vääristyy ja summa summarium maailma vääristyy. Samalla kapitalistinen paradigma saa subjektin itsensätuottamiskyvyn nolliin jotta ainoa asia joka uusintaa itseään ja subjektia on pääoma. Nykyisyytemme ilmeneekin enemmän tajuttomuutena kuin tajuisuutena. Tässä ilmenee kapitalistisen paradigman materialistinen tendenssi. Eksistenssi onkin lopettanut luovan itsensä tutkimisen ja uusintamisen ja alkanut seuraamaan paradigman homogeenistä kaavaa jossa aine on ainoa määrittäjä ja teoria antaa merkityksen merkille. Näin olemme suossa josta ylös pyrkiminen vaatii huomattavan määrän henkistä pääomaa materiaalisen sijasta. Kun teoria luo merkin merkityksen niin olemme tulleet tilanteeseen jossa koko tajunnan struktuuri olisi rakennettava uudelleen. Suurin ongelmamme lienee se että elämme suuressa harhaluulossa siitä että päätökset joita hallintotasolla tehdään tehtäisiin rationaalisen yleiseen hyvään pyrkivän instanssin toimesta, eli luullaan että jossain on ryhmä joka tekee päätöksiä ihmistä silmällä pitäen. Tervetuloa antihumanismiin ja jos jotain hyvää pitää asiasta hakea niin se on se että tästä ei päästä muuta kuin ylöspäin.